Yksityisiä parkkipirkkoja?!

[OoDee]

Mutta jos tällaista toimintaa harjoitetaan esim. kaupan pihalla, omistaja saa taloudellista hyötyä siitä että hänen alueelleen parkkeeraavat tulevan hänen kauppaan asioimaan. Autopaikat ovat tarkoitettu vain kaupan asiakkaille – ei yleiseksi parkkipaikaksi – ja siihen saa parkkeerata vain tietyksi ajaksi (esim 1h)

Kyllä. Tästä syystä totesinkin, että maksuttomassa pysäköintisopimuksessa parkkialueen omistaja/haltija ei saa pysäköintisopimuksista suoraa taloudellista hyötyä.

Kirjoitin jo aikaisemmassa viestissä, että ”Perusteetonta etua parkkeeraava henkilö saa siitä, että hän ei joudu maksamaan parkkeeraamisesta kun taas alueen omistaja, joka on maksanut alueesta (ostanut tai vuokrannut), ei voi käyttää aluettaan silloin kun jonkun toisen auto on siinä - luvatta.”

Sen sijaan pommpulinnaesimerkissä, joka alun perin siis kuului näin "Saa hyppiä sukat jalassa tai paljain varpain. Näiden sääntöjen vastaisesta toiminnasta olet velvollinen maksamaan 40 euroa. Käyttämällä pomppulinnaa hyväksyt nämä ehdot." Millä ihmeen tavalla tällaisessa tapauksessa ehtojen vastaisesti (esim. kengät jalassa) hyppivälle aiheutuu perusteetonta taloudellista etua? Ei kengät jalassa hyppivä saa mitään taloudellista etua siitä, että hän hyppii kengät jalassa pomppulinnassa. Sen sijaan luvattomasti toisen alueelle parkkeeraava saa taloudellista etua siitä että hän ei joudu maksamaan parkkeeraamisesta, kun siitä muualla joutuu maksamaan – joko pysäköintimaksun tai autopaikan vuokran. Siksi KKO on katsonut yksityisellä alueella tapahtuvan valvontamaksujen määräämisen lailliseksi, jotta luvattomasti parkkeeraava ei saa taloudellista etua toiminnallaan. Miksi tämä on niin vaikea ymmärtää?

KKO:n tekstissä ei käsittääkseni viitata taloudellisen edun taikka perusteettoman edun käsitteisiin lainkaan. Sen sijaan KKO:n päätöksessä keskeinen painopiste on, voiko pätevä yksityisoikeudellinen sopimus muodostua pelkällä osapuol(t)en reaalisella toiminnalla - ilman varsinaista tarjous-vastaus -mekanismia. KKO:n vastaus tähän on, että kyllä voi. Kyltit voivat muodostaa sopimuksen, kun ne on riittävän selkeästi esitetty ja sopimuksen ehdot ovat kohtuulliset.

Oma pointti oli pikemminkin osoittaa, ettei mahdollisuudella saada "perusteetonta taloudellista etua" ole ratkaisevaa merkitystä. KKO:n ratkaisun ja muiden oikeuslähteiden valossa en kykene näkemään, että pomppulinnaesimerkin mukainen sopimus olisi automaattisesti mahdoton, mutta pysäköintisopimus puolestaan mahdollinen. Molemmathan ovat rakenteeltaan samanlaisia. Sopimusoikeudessa ei myöskään käsittääkseni tunneta sellaisia sopimuksen syntymisen taikka pätevyyden edellytyksiä, kuin "taloudellinen etu" taikka "perusteeton taloudellinen etu".

Itse asiassa tässä vaiheessa olisi fiksua tarkentaa itse perusongelmaa. Pointtina ei niinkään mielestäni ole keskustella nyt siitä, voiko pomppulinnaesimerkissä ja pysäköinnissä molemmissa muodostua pätevä sopimus. Molemmissa tapauksissa sopimuksen ydinsisältö on muu kuin maksuvelvollisuus (toisessa hyppiminen, toisessa auton pysäköinti). Ymmärtääkseni olemme samaa mieltä siitä, että sopimukset pomppulinnassa hyppimisestä ja auton pysäköinnistä ovat yhtälailla päteviä. Kiistanalainen kysymys on siten se, voidaanko molempia sopimuksia tehostaa sopimussakkoehdolla, jonka mukaan sopimuksen rikkomisesta seuraa kiinteämääräinen maksu.

Ymmärtääkseni sopimussakkoehdon käyttöä ei ole rajoitettu vain sopimuksiin, joista sopijapuolet voivat saada (suoraa) taloudellista hyötyä ja joissa sopimusta rikkova osapuoli voisi saada perusteetonta taloudellista etua. Jos näin on, en vieläkään kykene havaitsemaan miksi pysäköintisopimus ja pomppulinnaesimerkki olisivat rakenteellisesti toisistaan erilaisia tapauksia. Molemmissa tapauksissa sopimuksen syntyminen, ja siis myös sopimussakkoehdon noudattaminen perustuu osapuolen käyttäytymiseen. Sopimussakkoehdon pätevyyttä on siten arvioitava olettamalla sopimukset päteviksi. Mahdollinen pätemättömyys voi seurata lähinnä joko sopimuksen/sopimusehdon kohtuuttomuudesta taikka (kuten aiemmin todettua) sopimuksen hyvän tavan vastaisuudesta.

 

[Antti - 87]

Vakka KKO ei ole nimenomaisesti maininnut perusteetonta etua päätöksessään, se ei tarkoita sitä, etteikö sillä olisi merkitystä tässä asiassa. KKO ei viran puolesta pohdi sellaisia asioita, joihin asianomistajat eivät nimenomaisesti ole vedonneet. Perusteeton etu on kuitenkin viimekädessä se syy miksi KKO katsoi sopimukset päteviksi. Sopimussakko on juuri se mekanismi joka estää perusteettoman hyödyn kertymisen auton kuljettajalle kun tämä on luvattomasti parkkeerannut autonsa toisen parkkipaikalle.

Sopimuksen syntymisen edellytyksenä tai sen pätevyyden edellytyksenä ei ole "taloudellinen etu" taikka "perusteeton taloudellinen etu" - mutta jokun tilanteen oikeudellinen konstruoiminen sopimusoikeudelliseksi tilanteeksi edellyttää, että ollaan vaihtamassa jotain varallisuusarvoisia etuja ja niiden etujen tulee olla lisäksi tasapainossa.

Minä en tule koskaan pitämään "pomppulinnasopimuksia" pätevinä, koska niissä ei ole mitään "taloudellista intressiä", niin kuin "ei_liian" asian ilmaisi - eikä niissä muutoinkaan ole mitään järkeä.

Enkä ole samaa mieltä siitä sopimukset ovat lähtökohtaisesri päteviä. Perustuuko tämä kanta oikeuskirjallisuuteen?

Tällaisille sopimuksille ei ole tarpeellista antaa oikeussuojaa, koska ehtojen vastaisiesti menettelevälle ei aiheudu perusteetonta taloudellista etua.

 

[OoDee]

Vakka KKO ei ole nimenomaisesti maininnut perusteetonta etua päätöksessään, se ei tarkoita sitä, etteikö sillä olisi merkitystä tässä asiassa. KKO ei viran puolesta pohdi sellaisia asioita, joihin asianomistajat eivät nimenomaisesti ole vedonneet. Perusteeton etu on kuitenkin viimekädessä se syy miksi KKO katsoi sopimukset päteviksi. Sopimussakko on juuri se mekanismi joka estää perusteettoman hyödyn kertymisen auton kuljettajalle kun tämä on luvattomasti parkkeerannut autonsa toisen parkkipaikalle.

KKO:n ratkaistavana oli kysymys siitä, voiko pysäköintisopimus muodostua tapauksessa kuvatulla tavalla ("Kysymys siitä, oliko auton pysäköimisellä alueelle syntynyt pysäköinnin valvontaa alueella harjoittaneen yhtiön ja alueelle pysäköineen auton kuljettajan välille opastetaulun ehtojen mukainen pysäköimistä koskeva sopimus, joka on siten sisältänyt velvoitteen suorittaa valvontamaksu siinä tapauksessa, että pysäköinti oli tapahtunut ehtojen vastaisesti."). Mikään ei siis olisi estänyt KKO:ta arvioimasta perusteettoman edun edellytystä, koska kyse oli nimen omaan siitä voiko tosiseikaston mukaisessa tapahtumakulussa olla kysymys sopimuksesta.

Jos KKO olisi antanut ratkaisevan merkityksen perusteettomalle edulle sopimuksen syntymisen ja sitovuuden edellytyksenä, olisi tämä seikka voitu muitta mutkitta kirjoittaa auki ratkaisun perusteluihin. Sen sijaan KKO katsoi, että sitovan sopimuksen syntymiseksi riitti yhtälö (pysäköintiehdot)+(auton pysäköiminen)+(näyttö siitä, että vastaaja toimi kuljettajana). Ratkaisutekstissä ei viitata sanallakaan siihen, että perusteettomalla edulla (joka muuten käsitteenä on melko hankala, koska sitä ei tietääkseni ole oikeudellisesti määritelty lainkaan) olisi annettu lainkaan merkitystä. Tästä syystä en voi olla samaa mieltä kanssasi. KKO, katsoi sopimuksen päteväksi, koska se on syntymekanismiltaan mahdollinen ja sisällöltään laillinen (ei sisältänyt julkisen vallan käyttöä).

Sopimuksen syntymisen edellytyksenä tai sen pätevyyden edellytyksenä ei ole "taloudellinen etu" taikka "perusteeton taloudellinen etu" - mutta jokun tilanteen oikeudellinen konstruoiminen sopimusoikeudelliseksi tilanteeksi edellyttää, että ollaan vaihtamassa jotain varallisuusarvoisia etuja ja niiden etujen tulee olla lisäksi tasapainossa.

Tällaista taloudellista näkökulmaa on esitelty sopimusoikeuden teoriassa. Toisaalta sopimuksen teoreettiseksi oikeudelliseksi perustaksi on olemassa muitakin tunnustettuja teorioita, kuten mm. tahtoteoria (sopimus perustuu yksinkertaisesti osapuolten tahtoon sitoutua siihen) sekä ns. sopimuksen sosiaalisuutta painottava teoria (sopimus on sitova ja pätevä, jos se on sosiaalisesti hyväksyttävä - tämä teoria painottaa erityisesti sopimuksen kohtuusaspektia).

Yllä sanottua lukuunottamatta mikään tietämäni oikeuslähde ei viittaa siihen, että oikeussuhteen konstruoiminen sopimukseksi edellyttäisi varallisuusarvoisten etujen tasapainoista vaihtamista (esim. lahja ja tappiolliset sopimukset eivät luonteensa vuoksi ole pätemättömiä). Tällainen väite voidaan esittää siis teoriatasolla, mutta käytännön juridiikassa moista sääntöä ei ole.

Minä en tule koskaan pitämään "pomppulinnasopimuksia" pätevinä, koska niissä ei ole mitään "taloudellista intressiä", niin kuin "ei_liian" asian ilmaisi - eikä niissä muutoinkaan ole mitään järkeä.

Enkä ole samaa mieltä siitä sopimukset ovat lähtökohtaisesri päteviä. Perustuuko tämä kanta oikeuskirjallisuuteen?

Tällaisille sopimuksille ei ole tarpeellista antaa oikeussuojaa, koska ehtojen vastaisiesti menettelevälle ei aiheudu perusteetonta taloudellista etua.

Oikeussuojaa en minäkään antaisi, koska sanottuja sopimuksia rasittaa pätemättömyys (hyvän tavan vastaisuus ja kunniaton menettely, mahdollisesti ehkä myös kohtuuttomuus). Mutta oikeussuojan ulkopuolelle jääminen ei perustu sopimuksen yleisiin syntyedellytyksiin, vaan nimenomaan pätemättömyysperusteisiin.

Samalla logiikalla totesin, että sopimuksen ovat lähtökohtaisesti päteviä. Tällä toki viittaan ennen kaikkea omaan, vaiheittain etenevään päättelylogiikaani. Etenen sopimuksen sitovuutta arvioidessani vaiheittain siten, että ensin kysyn, onko sopimus ylipäänsä voinut syntyä - eli ovatko yleiset syntymisedellytykset olemassa (so. tunnistettavissa olevat osapuolet, sopimuksen oikea muoto, sopimuksen syntymismekanismi, kuten tarjouksen/vastauksen taikka reaalikäyttäytymisen olemassaolo, jne). Mikäli voin vastata edelliseen myöntävästi, oletan sopimuksen päteväksi sopimuksen sitovuuden periaatteen (pacta sunt servanda) vuoksi. Vasta tämän jälkeen siirryn arvioimaan, voiko sopimusta rasittaa jokin pätemättömyys. Tämä on mielestäni loogista mm. siksi, että vaikka pätemättömyys voi johtaa tilanteeseen, jossa sopimusta ei alunperinkään voitu pitää osapuolia sitovana, voivat osapuolet kuitenkin niin itse halutessaan noudattaa sopimusta pätemättömyysrasitteesta huolimatta.

 

[Antti - 87]

Jos KKO olisi antanut ratkaisevan merkityksen perusteettomalle edulle sopimuksen syntymisen ja sitovuuden edellytyksenä, olisi tämä seikka voitu muitta mutkitta kirjoittaa auki ratkaisun perusteluihin. Sen sijaan KKO katsoi, että sitovan sopimuksen syntymiseksi riitti yhtälö (pysäköintiehdot)+(auton pysäköiminen)+(näyttö siitä, että vastaaja toimi kuljettajana). Ratkaisutekstissä ei viitata sanallakaan siihen, että perusteettomalla edulla (joka muuten käsitteenä on melko hankala, koska sitä ei tietääkseni ole oikeudellisesti määritelty lainkaan) olisi annettu lainkaan merkitystä. Tästä syystä en voi olla samaa mieltä kanssasi. KKO, katsoi sopimuksen päteväksi, koska se on syntymekanismiltaan mahdollinen ja sisällöltään laillinen (ei sisältänyt julkisen vallan käyttöä).

Olen samaa mieltä siitä, että perusteettomalle edulle ei ole annettu ratkaisevaa merkitystä. Ehkä olen painottanut liikaa viesteissäni tuota perusteetonta etua. Pointtini on alun alkaen ollut se, että perusteettoman edun palautus on ikään kuin koko ajattelun ”taustalla”.

Oikeussuojaa en minäkään antaisi, koska sanottuja sopimuksia rasittaa pätemättömyys (hyvän tavan vastaisuus ja kunniaton menettely, mahdollisesti ehkä myös kohtuuttomuus). Mutta oikeussuojan ulkopuolelle jääminen ei perustu sopimuksen yleisiin syntyedellytyksiin, vaan nimenomaan pätemättömyysperusteisiin.

Minun mielestä oikeussuojan ulkopuolelle jääminen perustuu siihen, että sitä ei pidetä ollenkaan sopimuksena.

Etenen sopimuksen sitovuutta arvioidessani vaiheittain siten, että ensin kysyn, onko sopimus ylipäänsä voinut syntyä - eli ovatko yleiset syntymisedellytykset olemassa (so. tunnistettavissa olevat osapuolet, sopimuksen oikea muoto, sopimuksen syntymismekanismi, kuten tarjouksen/vastauksen taikka reaalikäyttäytymisen olemassaolo, jne). Mikäli voin vastata edelliseen myöntävästi, oletan sopimuksen päteväksi sopimuksen sitovuuden periaatteen (pacta sunt servanda) vuoksi. Vasta tämän jälkeen siirryn arvioimaan, voiko sopimusta rasittaa jokin pätemättömyys. Tämä on mielestäni loogista mm. siksi, että vaikka pätemättömyys voi johtaa tilanteeseen, jossa sopimusta ei alunperinkään voitu pitää osapuolia sitovana, voivat osapuolet kuitenkin niin itse halutessaan noudattaa sopimusta pätemättömyysrasitteesta huolimatta.

Etkö arvoinnissasi anna ollenkaan merkitystä sopimuksen sisältämälle velvoitteelle? Jos sopimus velvoittaa toisen osapuolen maksamaan 40 e lapun jättämisestä auton ikkunaan, tällainen sopimus sinun mielestäsi on siis lähtökohtaisesti pätevä.

Minä lähestyn tätä tilannetta toisesta näkökulmasta. Minä lähden liikeelle aina sopimuksen sisältämästä velvoitteesta (siitä mihin sopimus velvoittaa), koska se on koko sopimuksen ydin. Jos velvoite on esim. lainvastainen, järjetön, perusteeton, minä en edes pidä tällaisia järjestelyjä sopimuksina. Minun mielestäni tällaisissa tilanteissa on aivan turha edes lähteä pohtimaan onko sopimuksen yleiset syntymisedellytykset olemassa (tunnistettavissa olevat osapuolet, sopimuksen oikea muoto, sopimuksen syntymismekanismi, kuten tarjouksen/vastauksen taikka reaalikäyttäytymisen olemassaolo) tai rasittaako sopimusta pätemättömyys. Minun mielestä pätevä sopimus edellyttää pätevää velvoitetta ja jos sitä ei ole, ei ole sopimustakaan, kun taas sinun mielestä sopimus on pätevä oli velvoite millainen tahansa ja pätemättömyysperusteen olemassaolo pitää erikseen todeta.

Minun mielestä on aivan sama voidaanko sopimuksesta tunnistaa sen osapuolet, onko oikeaa muotoa noudatettu tai tarjous-vastaus-mekanismi täyttynyt, jos sopimuksen velvoite on järjetön. Voidaan tuossa aikaisemmin mainitsemassani lappuesimerkissä erottaa kaikki yleiset syntymisedellytykset ja voidaan pohtia rasittaako sitä pätemättömyys – mutta minun mielestä siinä ei ole järkeä, koska en pidä tällaisia järjestelyjä ylipäätään sopimuksina.

Sopimuksen ydin on sen velvoite, eikä esim. se onko sopimus tehty paperille…

Meidän ajattelutavassa näyttää olevan perusteellinen ero ja se on kai se syy miksi olemme eri mieltä tässä asiassa. Olen edelleen sitä mieltä, että tuo kanta, että kaikki sopimukset ovat lähtökohtaisesti päteviä, on virheellinen. Enkä oikein ymmärrä miten tähän asiaan edes liittyy OikTl:n pätemättömyysperusteet, mihin olet aikaisemmin viitannut, ja siksi olenkin ne ohittanut.

 

[OoDee]

Etkö arvoinnissasi anna ollenkaan merkitystä sopimuksen sisältämälle velvoitteelle? Jos sopimus velvoittaa toisen osapuolen maksamaan 40 e lapun jättämisestä auton ikkunaan, tällainen sopimus sinun mielestäsi on siis lähtökohtaisesti pätevä.

Minä lähestyn tätä tilannetta toisesta näkökulmasta. Minä lähden liikeelle aina sopimuksen sisältämästä velvoitteesta (siitä mihin sopimus velvoittaa), koska se on koko sopimuksen ydin. Jos velvoite on esim. lainvastainen, järjetön, perusteeton, minä en edes pidä tällaisia järjestelyjä sopimuksina. Minun mielestäni tällaisissa tilanteissa on aivan turha edes lähteä pohtimaan onko sopimuksen yleiset syntymisedellytykset olemassa (tunnistettavissa olevat osapuolet, sopimuksen oikea muoto, sopimuksen syntymismekanismi, kuten tarjouksen/vastauksen taikka reaalikäyttäytymisen olemassaolo) tai rasittaako sopimusta pätemättömyys. Minun mielestä pätevä sopimus edellyttää pätevää velvoitetta ja jos sitä ei ole, ei ole sopimustakaan, kun taas sinun mielestä sopimus on pätevä oli velvoite millainen tahansa ja pätemättömyysperusteen olemassaolo pitää erikseen todeta.

Minun mielestä on aivan sama voidaanko sopimuksesta tunnistaa sen osapuolet, onko oikeaa muotoa noudatettu tai tarjous-vastaus-mekanismi täyttynyt, jos sopimuksen velvoite on järjetön. Voidaan tuossa aikaisemmin mainitsemassani lappuesimerkissä erottaa kaikki yleiset syntymisedellytykset ja voidaan pohtia rasittaako sitä pätemättömyys – mutta minun mielestä siinä ei ole järkeä, koska en pidä tällaisia järjestelyjä ylipäätään sopimuksina.

Sopimuksen ydin on sen velvoite, eikä esim. se onko sopimus tehty paperille…

Meidän ajattelutavassa näyttää olevan perusteellinen ero ja se on kai se syy miksi olemme eri mieltä tässä asiassa. Olen edelleen sitä mieltä, että tuo kanta, että kaikki sopimukset ovat lähtökohtaisesti päteviä, on virheellinen. Enkä oikein ymmärrä miten tähän asiaan edes liittyy OikTl:n pätemättömyysperusteet, mihin olet aikaisemmin viitannut, ja siksi olenkin ne ohittanut.

Kysymys ei niinkään ole siitä, että sopimuksen sisältämä velvoite olisi absoluuttisen merkityksetön. Pikemminkin kysymys on siitä, että tämä velvoite ei oletetusti ole merkityksellinen. Tämä siksi, että sopimusoikeudessa lähtökohtana pidetään sopimusvapautta. Toisin sanoen, oletetaan että osapuolet ovat rationaalisia ja kykeneväisiä itse päättämään sopimuksen sisällöstä ja siihen sitoutumisesta. Tällöin sopimuksen sisällöllä (velvoitteella) ei ole merkitystä.

Rajoituksiakin toki on. Sopimusvapauden ja siten myös sopimuksen sisältövapauden rajoitukset ovat kuitenkin poikkeuksia pääsääntöön. Näitä poikkeuksia voivat olla mm. heikomman osapuolen suoja, lainvastaisuus ja myös hyvän tavan vastaisuus. Näin ollen en itse asiassa ehkä sittenkään ole eri mieltä siitä, etteikö mainittua tuulilasitarraa voitaisi pitää tapauksena, joka hyvän tavan vastaisuutensa vuoksi olisi alkujaankin sellainen, ettei sopimusta voi edes syntyä.

Käsillä olevat vaihtoehdot, siis sopimuksen toteaminen alunperin sitomattomaksi taikka jälkeenpäin pätemättömäksi, ovat toki merkitykseltään teoreettisia. Molemmissa tapauksissa lopputuloshan on sama: Sopimus ei sido osapuolia (ainakaan jos toinen osapuoli näin haluaa).

Sisältövapauden rajoituksen ja pätemättömyyden välinen keskeinen ero on kuitenkin - kuten totesi - se, voiko sopimus olla osapuolten välillä sitova, jos he ovat yhdessä tuumin sitä mieltä, että sopimus on hyvä juttu. Pätemättömyys jättää sitovuuden osapuolen päätettäväksi. Sisältövapauden rajoittamisesta seuraava sitomattomuus puolestaan tarkoittaa sitä, että yhteiskunta toteaa ylhäältä päin sopimuksen olevan niin huono, etteivät osapuolet saa sitä noudataa vaikka niin haluaisivat. Pätemättömyyden soveltamiskynnys on siten mielestäni alhaisempi, koska se jättää osapuolille varaa valita itselleen edullisin ratkaisu - tästähän sopimuksessakin usein on kysymys, osapuoli itse päättää, mikä on hänelle edullista. Pätemättömyys on siis sopimusvapauden kannalta mielekkäämpi ratkaisu.

Näin paremmin tarkasteltuna olen kuitenkin taipumassa sille kannalle, että tuulilasitarran tapauksessa toiminta on tavoitteiltaan niin räikeästi hyvän tavan vastainen, ettei sitä voida pitää sopimuksena lainkaan. Näin ainakin siinä tapauksessa, jos tarkoituksena on välttää (taikka kompensoida) maksuvelvollisuus, joka on seurannut omasta sopimusrikkomuksesta.

Mutta tämä ei ratkaise esim. pomppulinnaesimerkkiä. Lainvastaisuus ja hyvän tavan vastaisuus voivat olla legitiimejä sopimusvapauden rajoituksia, mutta mikään ei viittaa siihen, että sellaiset epämääräiset käsitteet kuin "järjetön" ja "perusteeton" olisivat keinoja rajoittaa sopimusvapautta. Pomppulinnaesimerkissä sopimussakkoehto ei mielestäni ole lainvastainen eikä hyvän tavan vastainen. Tällöin en näe mitään (muutakaan) syytä soveltaa pääsääntöä, siis sopimusvapautta.

Sanottuun myös perustuu edelleen myös väittämäni siitä, että kaikki sopimukset ovat lähtökohtaisesti päteviä. Jos sopimusvapaus on pääsääntö (kuten näyttää olevan), ei ole syytä lähtökohtaisesti olettaa etteivätkö sopimukset olisi sitovia. Poikkeukset ovat poikkeuksia.

Eli summa summarum: Sopimuksen sisältämä velvoite ei ole itseisarvo, vaan se voi saada merkitystä korkeintaan poikkeuksellisesti. Tämä perustuu sopimusvapauteen.

Sopimuksen velvoite on sopimuksen ydin (yleensä) osapuolten välillä (inter partes). Kolmannen osapuolen asiana ei sen sijaan ole puuttua tähän, paitsi poikkeustapauksissa. Osittain tästä syystä sopimuksen sisältö on suurimmaksi osaksi jätetty sääntelyn ulkopuolelle.

 

[Antti - 87]

Suoraan sanottuna multa meni tuo viesti täysin yli ymmärryksen, mutta koitan nyt jotain kommentoida.

Minun mielestä näissä pomppulinna ja tarra esimerkeissä on aivan turha edes pohtia mitään sopimusvapautta, hyvän tavan vastaisuutta tai pätemättömyysperusteita, koska tällaisissa tilanteissa ei synny sopimusta.

Sinun mielestäsi siis sellainen sopimus on pätevä, jossa henkilö A ja B sopivat, että A:n pitää syödä päivässä kymmenen kiloa rahkaa, koska osapuolilla on ”sopimusvapaus”, ”osapuolet toimivat rationaalisesti” ja ”kykenevät itse päättämään sopimuksesta ja siihen sitoutumisesta” ja koska ”velvoitteella ei ole merkitystä”. Minä en edes pidä tällaisia tilanteita sopimuksena! Jos osapuolet noudattavat tällaista sopimusta, se ei perustu sopimuksen sitovuuteen vaan mahdollisesti johonkin osapuolten välillä olevaan sosiaaliseen normiin.

 

[OoDee]

Suoraan sanottuna multa meni tuo viesti täysin yli ymmärryksen, mutta koitan nyt jotain kommentoida.

Minun mielestä näissä pomppulinna ja tarra esimerkeissä on aivan turha edes pohtia mitään sopimusvapautta, hyvän tavan vastaisuutta tai pätemättömyysperusteita, koska tällaisissa tilanteissa ei synny sopimusta.

Minusta tämä on looginen paradoksi: Miten voit päätellä, että jossakin henkilösuhteessa ei ole sopimusta ilman, että sovellat sopimusoikeudellisia sääntöjä? Sopimusvapaus on sopimusoikeuden taustalla vaikuttava perusperiaate. Milläs ihmeellä tiedät, onko sopimusta olemassa vai ei, jos et halua soveltaa sopimukseen liittyviä sääntöjä?

Sinun mielestäsi siis sellainen sopimus on pätevä, jossa henkilö A ja B sopivat, että A:n pitää syödä päivässä kymmenen kiloa rahkaa, koska osapuolilla on ”sopimusvapaus”, ”osapuolet toimivat rationaalisesti” ja ”kykenevät itse päättämään sopimuksesta ja siihen sitoutumisesta” ja koska ”velvoitteella ei ole merkitystä”. Minä en edes pidä tällaisia tilanteita sopimuksena! Jos osapuolet noudattavat tällaista sopimusta, se ei perustu sopimuksen sitovuuteen vaan mahdollisesti johonkin osapuolten välillä olevaan sosiaaliseen normiin.

Abstraktina konstruktiona en itse asiassa näe mainitsemassasi esimerkissä mitään (sopimusoikeudellista ongelmaa). Ei siinä minustakaan ole mitään käytännön (maalais)järkeä. Mutta en kykene löytämään sellaista objektiivista oikeudellista (lainopillista) perustetta, joka osoittaisi muuta. Oikeusjärjestelmä ei ole täydellinen eikä se voi tuottaa aina oikeudenmukaisia tai "järkevää" tuloksia. Tämä tuppaa monilta unohtumaan. Oikeudellisesti validin ratkaisun ei tarvitse tuntua mukavalta tai hyödylliseltä.

Säännöt ja käsitteet, joista olen pitkin tätä debattia puhunut, perustuvat kaikki oikeuslähteisin (lainsäädäntö, oikeuskäytäntö ja kirjallisuus päääasiassa). En yritäkään väittää, että ne olisivat aina käytännön kannalta parhaita. Henkilökohtaisesti olen toki valmis hyväksymään väitteesi mm. siitä, että rahkan syömisestä "muuten vaan" ei voi sopia lainkaan. Olen samaa mieltä. Ei sanotun kaltaisessa sopimuksessa ole mitään käytännön järkeä, noin elävän elämän kannalta. Mutta tämän "järjettömyyden" muuttaminen sopimusoikeudelliseksi sitomattomuudeksi edellyttää oikeudellisesti - siis oikeustieteellisesti - perusteltua kannanottoa. Kuten itse jo totesin, en ole havainnut sellaisia sopimuksen sitovuuden esteitä kuin "järjettömyys", "perusteettomuus", "velvoitteen puute", yms. En missään nimessä väitä, etteikö tällaisia olisi, mutta sillä tiedon määrällä ja selvitystyöllä, jota olen itse tehnyt (joka ei siis ole merkittävä), en ole tällaisia perusteita löytänyt.

 

[Antti - 87]

Ei meillä ole oikeussääntöjä, jotka koskevat esittämääni ”rahkasopimusta”. Tällaista tilannetta ei voi konstruoida sopimusoikeudellisesti. Oikeustoimilakia siihen ei voi soveltaa, koska kyse ei ole varallisuusoikeudellisesta oikeustoimesta, joten on turha lähteä edes pohtimaan mitään sopimuksen sitovuutta ja pätemättömyysperusteita.

Minun mielestä on muutenkin aika ongelmallista, jos varallisuusoikeudellisia oikeussääntöjä sovelletaan sellaisiin oikeustoimeihin, missä ei ole mitään varallisuusoikeudellista…

 

[OoDee]

Ei meillä ole oikeussääntöjä, jotka koskevat esittämääni ”rahkasopimusta”. Tällaista tilannetta ei voi konstruoida sopimusoikeudellisesti. Oikeustoimilakia siihen ei voi soveltaa, koska kyse ei ole varallisuusoikeudellisesta oikeustoimesta, joten on turha lähteä edes pohtimaan mitään sopimuksen sitovuutta ja pätemättömyysperusteita.

Minun mielestä on muutenkin aika ongelmallista, jos varallisuusoikeudellisia oikeussääntöjä sovelletaan sellaisiin oikeustoimeihin, missä ei ole mitään varallisuusoikeudellista…

Säännöksiä (lain tasolla asetettuja oikeussääntöjä) meillä ei tosiaan ole. Sen sijaan meillä nimenomaan on (oikeustieteen tasolla) sääntöjä sopimuksesta. Näiden sääntöjen joukossa en ole vieläkään haivannut sellaista, joka kategorisesti sulkisi "rahkasopimukset" sopimusvapauden/sopimuksen sisältövapauden ulkopuolelle.

Oikeustoimilakia ei tarvitse soveltaa. Kyse on oikeusperiaatetason säännöksistä. Näillä myös KKO operoi ratkaisussaan. Oikeustoimilakia ei sovellettu.

Viittaat siihen, että sopimusoikeuden soveltaminen edellyttää, että käsiteltävänä olevan oikeussuhteen on oltava luonteeltaan varallisuusoikeudellinen. Osaatko sanoa, mihin tämä väite perustuu? Sopimusoikeuden sisältä en nimittäin edelleenkään tällaista rajoitusta löydä. Entä miten tämä vaatimus varallisuusoikeudellisesta luonteestaan suhtautuu aiempaan väittämääsi, jonka mukaan kaikkien sopimusten taustalla on lopulta taloudellinen intressi?

 

[Antti - 87]

Minä en ole havainnut ”oikeustieteen tasolla” olevissa säännöksissä ainuttakaan sääntöä, joka koskisi ”rahkasopimuksia”. Haluaisin todella tietää mitkä nämä säännöt ovat, olivatpa ne sitten laintasoisia tai oikeusperiaatteita, kun kerta tunnut olevan niin vakuuttunut niiden olemassaolosta.

Oikeustoimilakia sovelletaan vain varallisuusoikeudellisiin oikeustoimeihin, kuten KKO on esim parkkimaksuasiassa tehnyt. Ja mitähän ovat sellaisen KKO:n ratkaisut, jotka on ratkaistu yleisillä sopimusoikeudellisilla periaatteilla ja jotka edes kaukaisesti muistuttavat ”rahkasopimuksen” mukaista tilannetta?

Vaikka meillä on voimassa sopimusvapaus (ja muotovapaus), se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki sopimusvapauden perusteella tehdyt sopimukset ovat sitovia/päteviä tai että niille annettaisiin oikeussuojaa. Jos tällainen sopimus ei sisällä mitään varallisuusarvoisten etujen vaihtoa, kyse ei ole varallisuusoikeudellisesta sopimuksesta eikä oikeustoimilaki sovellu.

”Taloudellisella intressillä" tarkoitin alun perin sitä, että sopimuksen molemmat osapuolet hyötyvät sopimuksesta taloudellisesti (esim vuokrasopimuksessa esineen omistaja saa vuokraa ja vuokraaja saa esineen käyttöönsä). Jollei tällaista varallisuusarvoisten etujen vaihtoa tapahdu, kyse ei ole sopimuksesta.

 

[OoDee]

Minä en ole havainnut ”oikeustieteen tasolla” olevissa säännöksissä ainuttakaan sääntöä, joka koskisi ”rahkasopimuksia”. Haluaisin todella tietää mitkä nämä säännöt ovat, olivatpa ne sitten laintasoisia tai oikeusperiaatteita, kun kerta tunnut olevan niin vakuuttunut niiden olemassaolosta.

Säännöksillä tarkoitetaan yleisessä keskustelussa lainsäännöksiä ja asetuksia, eli konkreettisia pykäliä. Totesin yllä, ettei meillä ole asiaa koskevia lainsäännöksiä.

Sopimusoikeudessa meillä on luotu periaatteita eli teoreettisia sääntöjä. Nämä (periaate)säännöt jakautuvat yleisesti ottaeen pääsääntöihin ja poikkeuksiin. Relevantteja pääsääntöjä juuri tässä ja nyt ovat sopimusvapaus ja sopimuksen sisältövapaus. Sopimuksia voidaan siis pääsäännön mukaan solmia minkä sisältöisinä tahansa. Poikkeuksia pääsääntöön ovat mm. hyvän tavan vastaisuus, lainvastaisuus ja kohtuuttomuus. Nämä eivät siis ole (oikeustoimilain taikka muun lain) säännöksiä, vaan sopimusoikeuden yleisiä periaatteita, joita voidaan soveltaa nimenomaisten säännösten puuttuessa. Ks. näistä esim. Hemmo: Sopimusoikeus I ja Saarnilehto: Varallisuusoikeus.

Oikeustoimilakia sovelletaan vain varallisuusoikeudellisiin oikeustoimeihin, kuten KKO on esim parkkimaksuasiassa tehnyt. Ja mitähän ovat sellaisen KKO:n ratkaisut, jotka on ratkaistu yleisillä sopimusoikeudellisilla periaatteilla ja jotka edes kaukaisesti muistuttavat ”rahkasopimuksen” mukaista tilannetta?

Oma ymmärrykseni KKO:n ratkaisutekstistä on, ettei KKO ratkaissut asiaa soveltamalla oikeustoimilakia, vaan oikeustoimilaista johdettavia periaatteesta. Sopimuksen syntyminen ei siis mielestäni KKO:n ratkaisussa perustunut lakiin. Tulkitsen KKO:n presidentin olevan samaa mieltä (kohta 3:30).

Vaikka meillä on voimassa sopimusvapaus (ja muotovapaus), se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki sopimusvapauden perusteella tehdyt sopimukset ovat sitovia/päteviä tai että niille annettaisiin oikeussuojaa. Jos tällainen sopimus ei sisällä mitään varallisuusarvoisten etujen vaihtoa, kyse ei ole varallisuusoikeudellisesta sopimuksesta eikä oikeustoimilaki sovellu.

En edelleenkään väitä, että oikeustoimilakia sovellettaisiin. En ole missään vaiheessa väittänytkään.

Mikäli sopimuksen olemassaolo ja sitovuus ratkaistaan sopimusoikeuden ehdoilla, totean edelleen, etten ole löytänyt sopimusoikeuden sisältä vaatimusta, jonka mukaan sitovan sopimuksen edellytyksenä olisi varallisuusarvoisten etujen vaihtaminen.

Sen sijaan olisi kai loogisesti mahdollista argumentoida, ettei koko sopimusoikeutta oikeudenalana sovelleta muihin kuin varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin. Tällaista rajausta ei kuitenkaan yllä mainitusta johtuen ole sopimusoikeudessa itsessään. Tämän takia kysyinkin, mihin tämä rajoitus mielestäsi perustuu?

”Taloudellisella intressillä" tarkoitin alun perin sitä, että sopimuksen molemmat osapuolet hyötyvät sopimuksesta taloudellisesti (esim vuokrasopimuksessa esineen omistaja saa vuokraa ja vuokraaja saa esineen käyttöönsä). Jollei tällaista varallisuusarvoisten etujen vaihtoa tapahdu, kyse ei ole sopimuksesta.

Edelleen tiedustelen, mihin oikeuslähteeseen tämä edellytys varallisuusarvoisten etujen vaihtamisesta perustuu?

 

[Antti - 87]

Sopimusoikeudessa meillä on luotu periaatteita eli teoreettisia sääntöjä. Nämä (periaate)säännöt jakautuvat yleisesti ottaeen pääsääntöihin ja poikkeuksiin. Relevantteja pääsääntöjä juuri tässä ja nyt ovat sopimusvapaus ja sopimuksen sisältövapaus. Sopimuksia voidaan siis pääsäännön mukaan solmia minkä sisältöisinä tahansa. Poikkeuksia pääsääntöön ovat mm. hyvän tavan vastaisuus, lainvastaisuus ja kohtuuttomuus. Nämä eivät siis ole (oikeustoimilain taikka muun lain) säännöksiä, vaan sopimusoikeuden yleisiä periaatteita, joita voidaan soveltaa nimenomaisten säännösten puuttuessa. Ks. näistä esim. Hemmo: Sopimusoikeus I ja Saarnilehto: Varallisuusoikeus.

En ole tietääkseni missään vaiheessa kieltänyt sopimusvapauden olemassaoloa. Mutta niin kuin aikaisemmin sanoin, se että meillä on sopimusvapaus, ei tarkoita sitä että kaikki sopimukset olisivat sitovia/päteviä. Oletko todella sitä mieltä, että ”rahkasopimuksessa”, jos sopimusta loukataan ja juttu menee oikeuteen, tuomioistuin tulee määräämään, että sopimuksen osapuolen tulee syödä rahkaa sopimuksen edellyttämän määrän päivässä? Minä olen sitä mieltä, että tällainen kanne hylätään perusteettomana, koska mitään sopimusta ei ole edes syntynyt.

Jos sopimuksen osapuolet noudattavat ”rahkasopimusta”, se ei perustu sopimuksen oikeudelliseen sitovuuteen, vaan johonkin muuhun sosiaaliseen käyttäytymisnormiin.

Oma ymmärrykseni KKO:n ratkaisutekstistä on, ettei KKO ratkaissut asiaa soveltamalla oikeustoimilakia, vaan oikeustoimilaista johdettavia periaatteesta. Sopimuksen syntyminen ei siis mielestäni KKO:n ratkaisussa perustunut lakiin. Tulkitsen KKO:n presidentin olevan samaa mieltä (kohta 3:30).

KKO perusti ratkaisunsa parkkimaksuasiassa nimenomaan oikeustoimilakiin! Se tapaus tököttää lakikirjassa OikTL 1§:n alla. (ks. Lakikirja 2011, yksityis-rikos ja prosessioikeus, Edita)

Mikäli sopimuksen olemassaolo ja sitovuus ratkaistaan sopimusoikeuden ehdoilla, totean edelleen, etten ole löytänyt sopimusoikeuden sisältä vaatimusta, jonka mukaan sitovan sopimuksen edellytyksenä olisi varallisuusarvoisten etujen vaihtaminen.

Sopimuksen sitovuus ei edellytä, että vaihdetaan varallisuusarvoisia etuja. Varallisuusoikeus-kirjan mukaan ”sopimusten oikeudellinen sitovuus tarkoittaa sitä, että toinen osapuoli voi vaatia suoritusta taikka sitä vastaavaa vahingon korvaamista tuomioistuimessa. Oikeudellisen pätevyyden merkityksessä sitovuus tarkoittaa sopimuksen sisällön mukaisia oikeusvaikutuksia.” Jotta sopimus olisi oikeustoimilain sääntelyn piirissä, sopimuksen velvoitteen tulee sisältää varallisuusarvoisten etujen vaihtumista, muutoin se ei ole varallisuusoikeudellinen oikeustoimi. Mitä iloa on sellaisissa sopimuksissa, joita tuomioistuin ei edes ota käsittelyyn?

Sen sijaan olisi kai loogisesti mahdollista argumentoida, ettei koko sopimusoikeutta oikeudenalana sovelleta muihin kuin varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin. Tällaista rajausta ei kuitenkaan yllä mainitusta johtuen ole sopimusoikeudessa itsessään. Tämän takia kysyinkin, mihin tämä rajoitus mielestäsi perustuu?

En ole nähnyt ainuttakaan sopimusoikeudellista tapausta, missä ei ole ollut kyse varallisuusarvoisten etujen vaihtamisesta. Ilmeisesti sinä olet, koska olet sitä mieltä, että sellaiset sopimukset, joissa ei ole mitään varallisuusoikeudellista voidaan konstruoida sopimusoikeudellisesti..

Edelleen tiedustelen, mihin oikeuslähteeseen tämä edellytys varallisuusarvoisten etujen vaihtamisesta perustuu?

Katso esim. Suomen Laki kirjasta, millaisissa asioissa oikeustoimilakia on sovellettu. Silmäilin hieman Editan vastaavaa kirjaa, ja jokaisessa tapauksessa, mitkä silmääni osuivat, oli kyse varallisuusarvoisten etujen vaihtamisesta. Samat tapaukset löytyvät varmaan myös Suomen Laki kirjasta.

 

[OoDee]

En ole tietääkseni missään vaiheessa kieltänyt sopimusvapauden olemassaoloa. Mutta niin kuin aikaisemmin sanoin, se että meillä on sopimusvapaus, ei tarkoita sitä että kaikki sopimukset olisivat sitovia/päteviä. Oletko todella sitä mieltä, että ”rahkasopimuksessa”, jos sopimusta loukataan ja juttu menee oikeuteen, tuomioistuin tulee määräämään, että sopimuksen osapuolen tulee syödä rahkaa sopimuksen edellyttämän määrän päivässä? Minä olen sitä mieltä, että tällainen kanne hylätään perusteettomana, koska mitään sopimusta ei ole edes syntynyt.

Tämä on reaalimaailmaa ajatelleen hyvä kysymys, kyllä. Kuten sanoin, olen samaa mieltä asian käytännön järjettömyydestä.

Veikkaan, että luontoissuorituksen määrääminen tuomioistuimessa voisi olla perusoikeudellisesti ongelmallista (oikeushenkilökohtaiseen vapauteen, ks. tässä myös Hemmo, s. 195-196). Tällöin kantaja voi toki luontoissuorituksen sijasta vaatia vahingonkorvaus sopimusrikkomuksen johdosta, mutta vahinkoa lienee vaikea näyttää tapahtuneen. Eli homma kaatuisi kyllä omaan mahdottomuuteensa, mutta ei siksi, ettei rahkan syömisestä voisi sopia, vaan siksi, ettei rahkansyöntiin voi pakottaa. Eli jälleen oltaisiin tilanteessa, jossa sopimus itsessään on mahdollinen, mutta sen yksipuolinen täytäntöönpano voi olla vaikeaa tai mahdotonta.

KKO perusti ratkaisunsa parkkimaksuasiassa nimenomaan oikeustoimilakiin! Se tapaus tököttää lakikirjassa OikTL 1§:n alla. (ks. Lakikirja 2011, yksityis-rikos ja prosessioikeus, Edita)

Itse annan suurempaa painoarvoa tuomioistuimen päätöstekstille ja KKO:n presidentin näkemykselle ratkaisun perusteista, kuin kustantajan arvioon siitä, millä tavalla asia liittyy oikeustoimilakiin.

Sopimuksen sitovuus ei edellytä, että vaihdetaan varallisuusarvoisia etuja. Varallisuusoikeus-kirjan mukaan ”sopimusten oikeudellinen sitovuus tarkoittaa sitä, että toinen osapuoli voi vaatia suoritusta taikka sitä vastaavaa vahingon korvaamista tuomioistuimessa. Oikeudellisen pätevyyden merkityksessä sitovuus tarkoittaa sopimuksen sisällön mukaisia oikeusvaikutuksia.” Jotta sopimus olisi oikeustoimilain sääntelyn piirissä, sopimuksen velvoitteen tulee sisältää varallisuusarvoisten etujen vaihtumista, muutoin se ei ole varallisuusoikeudellinen oikeustoimi. Mitä iloa on sellaisissa sopimuksissa, joita tuomioistuin ei edes ota käsittelyyn?

En ole nähnyt ainuttakaan sopimusoikeudellista tapausta, missä ei ole ollut kyse varallisuusarvoisten etujen vaihtamisesta. Ilmeisesti sinä olet, koska olet sitä mieltä, että sellaiset sopimukset, joissa ei ole mitään varallisuusoikeudellista voidaan konstruoida sopimusoikeudellisesti.

Katso esim. Suomen Laki kirjasta, millaisissa asioissa oikeustoimilakia on sovellettu. Silmäilin hieman Editan vastaavaa kirjaa, ja jokaisessa tapauksessa, mitkä silmääni osuivat, oli kyse varallisuusarvoisten etujen vaihtamisesta. Samat tapaukset löytyvät varmaan myös Suomen Laki kirjasta.

Näitä tuskin hirveesti on, koska sopimuksista lähdetään hakemaan tuomioistuimen ratkaisua yleensä vasta sitten kun taloudellinen intressi on riittävän iso. Itse olen jättänyt ja suositellut jättämään ainakin muutaman sadan euron arvoiset asiat sikseen, jos perusteet ovat edes hieman epäselvät. Pikkurahasta ei kannata lähteä tuomioistuimeen kisaamaan, saati sitten taloudellisesti arvottomista sopimuksista.

Se, että jostain asiasta ei säädetä laissa eikä siitä ole oikeuskäytäntöä, ei tarkoita, etteikö sellainen voisi olla oikeudellisesti ratkaistavissa. Oikeusjärjestelmä on enemmän kuin lakikirjan ja oikeuskäytännön summa.

Onhan se nyt itsestään selvää, että "rahkasopimus" on puhtaasti teoreettista jargoniaa, koska moista ongelmaa tullaan tuskin koskaan tosielämässä kohtaamaan. Mutta rahkasopimusta edelsivät pysäköintisopimuksen ohella mm. tuulilasitarra ja ja ns. pomppulinna-tapaus. Pomppulinnan kanssa oltiin vielä relevantin rajoilla.

Kuten jo totesin, oikeusjärjestelmän tuottamien tulosten ei tarvitse olla "järkeviä", niiden on oltava oikeusjärjestelmän itsensä kannalta loogisia.

 

[ei_liian]

Joissain oikeusjärjestelmissä vaaditaan rahan tai muun varallisuusarvon siirtymistä sopimuksissa. Tämän vuoksi alkuteksteissä lukee joskus, että "in an exchange of one dollar the parties hereby.." tms. Kaikki sopimukset eivät ole automaattisesti vastikkeellisia, esim. osakassopimukset.

Olen kyllä OoDeen kanssa täysin samaa mieltä tuosta sopimuksen pätevyysasiasta.

 

[Antti - 87]

Syy siihen, miksi meillä ei ole oikeuskäytäntöä ”rahkasopimuksista”, on se, ettei tällaisten sopimusten perusteella tehtyjä kanteita oteta tutkittavaksi. Kanteen hylkääminen on myös oikeudellinen ratkaisu.

Minä edelleen pitäydyn kannassani, että ”tarra- tai pomppulinnasopimuksissa” ei ylipäätään synny sopimusta. Tällaisissa tilanteissa voi syntyä vain vahingonkorvausvelvollisuus esim. jos autoon lapun jättäjä vahingossa rikkoo tuulilasinpyyhkijän tai jos pommpulinnaa käyttävä vahingoittaa sitä jotenkin. Mahdolliset kylttien tai tarrojen ilmaisevat sopimussakko- tai muut maksuvelvollisuuden perustavat ”sopimusehdot” ovat mitättömiä.

 

[OoDee]

Syy siihen, miksi meillä ei ole oikeuskäytäntöä ”rahkasopimuksista”, on se, ettei tällaisten sopimusten perusteella tehtyjä kanteita oteta tutkittavaksi. Kanteen hylkääminen on myös oikeudellinen ratkaisu.

Tiedätkö siis tosiaan, että jollekin tuomioistuimelle on esitetty haastehakemus, jossa on vaadittu tuomioistuinta antamaan ratkaisu rahkasopimusta koskevassa asiassa?

Kanteen tutkimatta jättäminen ja kanteen hylkääminen ovat kaksi eri asiaa.

(i) Tutkimatta jättäminen tarkoittaa, että kannetta ei kirjaimellisesti oteta edes tutkittavaksi. Näin voi tapahtua lähinnä, jos kantajan haastehakemus on lähes täydellisen puutteellinen taikka asiaa rasittaa prosessinedellyksen puute. Haastehakemukselta ei puolestaan edellytetä oikeudellisten perusteiden esittämistä. Jos siis kantaja vetoaa haastehakemuksessa yksilöityyn sopimukseen (mahdollisesti myös kuvaten sen sisältöä), haastehakemus tuskin voi olla oikeudenkäymiskaaren (5:6.1:n) tarkoittamassa merkityksessä puutteellinen.

Siispä: Sikäli kuin yhtään rahkasopimukseen perustuvaa haastehakemusta on koskaan esitetty yhdellekään tuomioistuimelle, näitä tuskin on voitu jättää tutkimatta.

(ii) Kanne voidaan myös hylätä heti kättelyssä, jos kantajan vaatimus on ilmeisesti perusteeton. Tämä voisi siis periaatteessa olla mahdollista "rahkasopimusten" kohdalla. Mutta kanteen hylkäämispäätös edellyttäisi tällöin asian aineellisoikeudellista arviointia. Tällöin tuomioistuin joutuisi arvioimaan rahkasopimuksia nimenomaan sopimusoikeudellisin keinoin. Tässä kohtaa joudumme palaamaan nyt jo käytyyn keskusteluun. Kanteen hylkääminen voisi perustua siihen, että sopimukseen perustuva vaatimus on ilmeisen perusteeton. Sen sijaan en näe tuomioistuimella olevan keinoja, joilla se voisi päätyä tilanteeseen, jossa kysymys ei olisi oikeusjärjestelmämme mukaan sopimuksesta.

Kanteen hylkääminen ei siis edellä käydyn keskustelun valossa voi perustua siihen, ettei rahkasopimuksia voida pitää sopimuksina, koska oikeusjärjestelmä ei mahdollista tällaista perustelua. Kanteen hylkääminen voisi kuitenkin olla mahdollista, jos kantaja vaatii tuomioistuinta velvoittamaan vastaajan rahkansyömiseen. Tällöin sopimukseen perustuva vaatimus on perusteeton, koska se a) loukkaa vastaajan perusoikeuksia ja b) on siten kohtuuton.

Jos kuitenkin on (ja kuten epäilen olevan), että yhtään rahkasopimukseen perustuvaa vaatimusta ei ole esitetty yhdellekään tuomioistuimelle Suomessa, ei oikeuskäytännön puute perustu oikeudenkäymiskaaren säännöksiin eikä sopimusoikeuteen vaan yksinkertaisesti siihen, ettei yhtään kannetta ole nostettu.

Tarkkaan ottaen kanteen hylkääminen tarkoittaa myös sitä, että tuomioistuin antaa asiassa tuomion. Ja kun näin tapahtuu, on asiassa luotu uutta oikeuskäytäntöä. Näin ollen on loogisesti mahdotonta väittää, että oikeuskäytännön puute johtuisi siitä, että tuomioistuimet olisivat hylänneet kanteita.

Minä edelleen pitäydyn kannassani, että ”tarra- tai pomppulinnasopimuksissa” ei ylipäätään synny sopimusta. Tällaisissa tilanteissa voi syntyä vain vahingonkorvausvelvollisuus esim. jos autoon lapun jättäjä vahingossa rikkoo tuulilasinpyyhkijän tai jos pommpulinnaa käyttävä vahingoittaa sitä jotenkin. Mahdolliset kylttien tai tarrojen ilmaisevat sopimussakko- tai muut maksuvelvollisuuden perustavat ”sopimusehdot” ovat mitättömiä.

Eipä kukaan täällä vaadikaan mielipiteiden muuttamista. Mutta puhtaasti mielipidekeskusteluna tämä ketju olisi koullut jo aikaa sitten. Olemme keskustelleet siitä, ovatko tietynlaiset sopimukset oikeusjärjestelmämme kannalta mahdollisia. Niinpä keskustelu edellyttää oikeusjärjestelmän avulla ja rajoissa esitettyjä perusteluita.

Mitä enemmän olen asiaa pohtinut ja tutkinut, sitä enemmän olen tullut vakuuttuneeksi siitä, ettei rahkasopimuksia, pomppulinnasopimuksia taikka tuulilasitarrasopimuksia voida sulkea sopimus-käsitteen ulkopuolelle. Sopimusoikeuden sisältä käsin tällainen ei ole mahdollista, sillä sopimusoikeus rajoittaa sopimuksen sisältöä vain poikkeustapauksissa (hyvän tavan vastaisuus, kohtuuttomuus ja oikeuden väärinkäyttö/lainvastaisuus). Myöskään muu oikeusjärjestelmä ei sopimusoikeuden ulkopuolelta käsin aseta tällaisia rajoituksia.

Totean nyt vielä kertaalleen, että mielestäni kantasi ovat järkeviä ja hyvin perusteltuja, mutta ne ovat mielipiteitä. En kuitenkaan ole havainnut niissä viittausta oikeusjärjestelmämme edellytyksiin.

 

[Antti - 87]

Kyllä Suomen oikeus mielestäni lähtee siitä, että sopimusoikeuden soveltaminen edellyttää varallisuusarvoisten etujen vaihdantaa. Minä en edelleenkään näe sopimusoikeudessa yhtään mitään sellaista, millä perusteella sellaiset sopimukset, jossa ei vaihdeta yhtään mitään, joissa velvoitetaan toinen johonkin (esim. rahkan syömiseen) tai joissa ei ole yhtään mitään järkeä, voitaisiin katsoa päteviksi. Minä en ole sopimusoikeuden oppikirjoissa törmännyt yhteenkään sopimukseen, joka ei sisältäisi varallisuusarvoisen etujen vaihdantaa. Lain tai hyvän tavan vastaisuus- pätemättömyysperusteita on oikeuskirjallisuudessa esiintyvien tapausten perusteella sovellettu vain varallisuusoikeudellisiin oikeustoimeihin.

(Mainittakoon vielä, että oikeusjärjestys tuntee myös sellaisia sopimuksia, jotka eivät sisällä vaihdantaa, kuten työehto- tai oikeuspaikkasopimukset, mutta ne perustuvat lakiin, eikä tällaisia sopimuksia käsitellä lainkaan sopimusoikeudellisessa kirjallisuudessa.)

Mitä enemmän minä mietin tätä asiaa, sitä vähemmän näen ”rahka ja pomppulinnasopimuksissa” yhteyttä sopimusoikeuteen. Ainoa sopimusoikeudellinen asia mikä tällaisiin sopimuksiin voi soveltua on mitättömyys. Tarrasopimusta rasittaa mitättömyys tai jos sitä pidetään varallisuusoikeudellisena oikeustoimena, OikTL:n mukainen pätemättömyys. Päteväksi tällaista sopimusta ei voida missään tapauksessa katsoa.

 

[OoDee]

Kyllä Suomen oikeus mielestäni lähtee siitä, että sopimusoikeuden soveltaminen edellyttää varallisuusarvoisten etujen vaihdantaa. Minä en edelleenkään näe sopimusoikeudessa yhtään mitään sellaista, millä perusteella sellaiset sopimukset, jossa ei vaihdeta yhtään mitään, joissa velvoitetaan toinen johonkin (esim. rahkan syömiseen) tai joissa ei ole yhtään mitään järkeä, voitaisiin katsoa päteviksi.

Tämä nyt on tietysti jo jankuttamista, mutta pyytäisin edelleen tukea väitteellesi varallisuusarvoisten etujen vaihdannan vaatimuksesta. Sopimusoikeudesta ei tällaisia perusteita näytä löytyvän. Samoin myöskään varallisuusoikeudellisessa oikeuslähdeaineistossa en ole tällaista väitettä havainnut. Kuulisin kyllä mielläni, jos tällaista tukea on löydettävissä, sillä ajatus sinänsä on minusta lähtökohtaisesti järkevä ja perusteltu.

Muiden kuin varallisuusoikeudellisten sopimusten sulkeminen varallisuusoikeuden, ja siten myös sopimusoikeuden, ulkopuolelle olisi väitteenä mielekäs. Tälle väitteelle ei kuitenkaan ole näkyvissä tukea.

Toisaalta tiettyjen sopimusten luokitteleminen varallisuusoikeudellisiksi ja "ei-varallisuusoikeudellisiksi" (ja siten "ei-sopimuksiksi) on hankalaa, koska - kuten aiemmin todettiin, kaikkien sopimusten taustalla voidaan lopulta havaita taloudellinen intressi. Tällainen kahtiajako tuottaisi siis enemmän ongelmia kuin selkeyttä.

Lisäksi logiikkasi varallisuusarvoisten etujen vaihdannan vaatimus asettaa kyseenalaiseksi esimerkiksi vedonlyönnit ja lahjat - sekä itseasiassa myös pysäköintisopimukset, jossa pysäköinti on ilmaista, mutta esim. ajallisesti taikka muutoin rajoitettua.

Minä en ole sopimusoikeuden oppikirjoissa törmännyt yhteenkään sopimukseen, joka ei sisältäisi varallisuusarvoisen etujen vaihdantaa. Lain tai hyvän tavan vastaisuus- pätemättömyysperusteita on oikeuskirjallisuudessa esiintyvien tapausten perusteella sovellettu vain varallisuusoikeudellisiin oikeustoimeihin.

(Mainittakoon vielä, että oikeusjärjestys tuntee myös sellaisia sopimuksia, jotka eivät sisällä vaihdantaa, kuten työehto- tai oikeuspaikkasopimukset, mutta ne perustuvat lakiin, eikä tällaisia sopimuksia käsitellä lainkaan sopimusoikeudellisessa kirjallisuudessa.)

Varallisuusoikeus voidaan perusteiltaan katsoa muodostuvan kolmesta tekijästä: Sopimus, omistus ja vahingonkorvaus. Nämä käsitteet eivät ole toisistaan irrallisia. Esimerkiksi omistusta suojataan siten, että omistajalla on oikeus sopimuksin määrätä omaisuudestaan ja omaisuuteensa kohdistuvan sopimusrikkomuksen taikka sopimuksen ulkoisen rikkomouksen tapauksessa oikeus saada vahingonkorvausta (ks. Pöyhönen 2000: Uusi varallisuusoikeus).

Voitaisiin siis teoriassa väittää, että rahkasopimusten varallisuusoikeudellinen asema on kyseenalainen, jos rahkan syömistä koskeva sopimus koskee vain osapuolen (luonnollisen henkilön) velvollisuutta syödä rahkaa. Mutta toisaalta sopimus voidaan hahmottaa varallisuusoikeudellisesti kiinnittämällä huomio rahkapurkkeihin, siis varallisuuteen. Rahkapurkkien omistajalla on oikeus tehdän sopimuksia omaisuudensa käyttämisestä. Näin hahmotettuna olemme tunnistaneet jo kaksi varallisuusoikeudellista elementtiä: omistuksen ja sopimuksen. Koska molemmat ovat pätevästi läsnä, voidaan vahingonkorvaus vaivatta tuoda mukaan sopimuksen ja omistuksen suojaksi. Nyt olemmenkin varallisuusoikeudellisella pelikentällä eikä kyseessä oleva oikeussuhde ole sisällöllisesti muuttunut miksikään.

Sopimusvelvoitteiden tulkinnassa ei kuitenkaan pidä unohtaa sopimuksen sisällön tulkintaa myös muusta kuin varallisuusoikeudellisesti näkökulmasta. Tässä tapauksessa perusoikeusoikeussidonnainen tulkinta on välttämätöntä (itse asiassa se on välttämätöntä kaikissa tapauksissa). Sopiminen rahkan syömisestä (omaisuuden käytöstä) ei ole varallisuusoikeudellisesti ongelmallista. Koska kyse on omaisuuden sopimusperusteisesta käyttämisestä, on tällainen jopa varallisuusoikeuden intressien mukaista. Sen sijaan sopimus ei sisällöltään voi olla sellainen, että tuomioistuin voisi määrätä osapuolen syömään rahkan, halusi hän sitä tai ei. Tämä on perusoikeudellisesti mahdotonta. Sopimusrikkomuksen tapauksessa varallisuusoikeus suojaa "syömisvelvoitteeseen" vetoavaa osapuolta vahingonkorvausoikeudella. Tosin, elävässä elämässä tällä suojalla on hyvin vähän merkitystä, sillä aiheutunut vahinko voinee olla korkeintaan rahkapurkkien yhteishinta.

Yllä selostetun avulla voidaan havaita, että melkein mikä tahansa sopimus voidaan hahmottaa varallisuusoikeudellisesti. Vaihdanta ei ole sopimus- eikä varallisuusoikeuden soveltamisen edellytys.

Sopimus itsessään on lähinnä tekninen käsite, jolle on asetettu erilaisia muodollisia syntyedellytyksiä. Sopimuksen sisällöllinen pätevyys arvioidaan sopimus-/varallisuusoikeutta rajoittavien tekijöiden avulla sekä perusoikeusjärjestelmä huomioiden.


Huomautan jälleen, että myös KKO toimi tämän logiikan mukaisesti. Pysäköintisopimuksen sitovuutta arvioitiin kysymällä, voiko tapauksessa kyseessä oleva käyttäytyminen (auton ajaminen parkkipaikalle, jossa on kylttejä), muodostaa sopimusuhteen. Varallisuusarvojen vaihdantaan taikka sellaisen edellytykseen ei viittattu.

Mitä enemmän minä mietin tätä asiaa, sitä vähemmän näen ”rahka ja pomppulinnasopimuksissa” yhteyttä sopimusoikeuteen. Ainoa sopimusoikeudellinen asia mikä tällaisiin sopimuksiin voi soveltua on mitättömyys. Tarrasopimusta rasittaa mitättömyys tai jos sitä pidetään varallisuusoikeudellisena oikeustoimena, OikTL:n mukainen pätemättömyys. Päteväksi tällaista sopimusta ei voida missään tapauksessa katsoa.

Olemme yhtä mieltä siitä, että rahkasopimus sellaisena, kuin se on elänyt tässä keskustelussa, on pätemätön. Mutta minä olen sitä mieltä, että sopimuskäsite soveltuu ongelmitta rahkasopimuksiin. Rahkasopimuksen sisältö, jonka mukaan osapuoli yksipuolisesti velvoittautuu syömään rahkaa, rikkoi hän sopimusta tai ei ("joko syöt, tai itket ja syöt"), on mahdoton.

Toisaalta, entäpä jos rahkasopimukseen lisätään vedonlyönti-elementti? Osapuolet sopivat, että rahkansyöjä voi vaatia toiselta osapuolelta sata euroa, mikäli hän kykenee syömään x määrän rahkaa y ajassa. Nyt kun raha on läsnä, on asiaa hankala sulkea varallisuusoikeuden ulkopuolelle.

Pomppulinnasopimus on varallisuusoikeudellisesti helpompi: Pomppulinnan omistaja haluaa käyttää omaisuuttaan tietyllä tavalla. Omistajana hänellä on oikeus sallia ihmisten hyppivän pomppulinnassa ilmaiseksi. Hän kuitenkin haluaa, että linnassa hypitään vain tietyin edellytyksin (ilman kenkiä). Omistajana hänellä on oikeus asettaa tällaisia määräyksiä. Hänellä on oikeus saada suojaa omaisuutensa käyttöä sellaista vastaan. Kaikki varallisuusoikeuden kolme elementtiä ovat läsnä: Omistus (pomppulinna), sopimus (omistajan antama lupa käyttää pomppulinnaa sekä velvollisuus käyttää sitä vain omistajan määräysten mukaiseseti) ja vahingonkorvaus (omistajan määräysten vastaiseta käytästö seuraava korvausvelvollisuus, sopimussakko).

 

[Antti - 87]

Tämä nyt on tietysti jo jankuttamista, mutta pyytäisin edelleen tukea väitteellesi varallisuusarvoisten etujen vaihdannan vaatimuksesta. Sopimusoikeudesta ei tällaisia perusteita näytä löytyvän. Samoin myöskään varallisuusoikeudellisessa oikeuslähdeaineistossa en ole tällaista väitettä havainnut. Kuulisin kyllä mielläni, jos tällaista tukea on löydettävissä, sillä ajatus sinänsä on minusta lähtökohtaisesti järkevä ja perusteltu.

Muiden kuin varallisuusoikeudellisten sopimusten sulkeminen varallisuusoikeuden, ja siten myös sopimusoikeuden, ulkopuolelle olisi väitteenä mielekäs. Tälle väitteelle ei kuitenkaan ole näkyvissä tukea.

Varallisuusoikeus-opuksesta lainattua: (irrelevantit asiat jätetty pois)

2. Varallisuusoikeus


Leena Kartio



Varallisuusoikeus oikeudenalana

Määritelmä
Kaiken kaikkiaan varallisuusoikeus käsittää oikeusjärjestyksen sen osan, joka sääntelee yksityisten välisiä taloudellisia suhteita ja heidän oikeusasemiaan näiden suhteiden osapuolina. Varallisuusoikeuden eri aloja yhdistävänä tekijänä on varallisuuden käsite. Varallisuus eli omaisuus koostuu yksittäisistä (subjektiivisista) varallisuusoikeuksista. Tästä näkökulmasta varallisuusoikeus objektiivisessa mielessä on subjektiivisia varallisuusoikeuksia koskeva oikeudenala. Varallisuusoikeuteen kuuluvat siten ainakin kaikki varallisuusoikeuksien syntyä ja sisältöä, siirtämistä ja lakkaamista sekä oikeudenhaltijan suojaa koskevat kysymykset.


Varallisuusoikeuden ominaispiirteet



Perusinstituutiot
Varallisuusoikeuden kantavia instituutioita ovat perinteisesti sopimus, omistus ja vahingonkorvaus. Yhteiskuntamme 1800-luvulla muotoutuneisiin perusarvoihin tulivat kuulumaan yksityisautonomia, sopimusvapaus ja omistajan ehdoton määräysvalta omaisuudestaan. Näihin lähtökohtiin kytkeytyi yleinen tuottamusperiaate vahingonkorvausoikeuden perustana. Yksityisomistusta korostava omistusoikeuskäsitys samoin kuin osapuolten yksityisautonomian, tasa-arvon ja sopimusvapauden periaatteet ovat liberalismin hengen mukaisesti alkuaan kuuluneet juuri varallisuusoikeuteen. Varallisuusoikeutta on kutsuttukin vapaan vaihdannan erityisoikeudeksi.


Ajattelutavan muutokset
Yhteiskunnallisen kehityksen myötä varallisuusoikeudellinen ajattelutapa on kokenut muutoksia. Vaihdannallinen näkökulma on korostunut aikaisemmasta. Omistuskohteiden käyttöarvoa tärkeämpänä on alettu pitää kohteiden arvoa vaihdannassa. Tätä muutosta vastaavasti konkreettisten esineiden on entistä selvemmin nähty rinnastuvan tiettyihin muihin vaihdannassa tärkeisiin varallisuusetuuksiin, kuten saataviin, yhtiöosuuksiin tai immateriaalioikeudellisiin kohteisiin.

Toisaalta monet periaatteet ovat modifioituneet ja muuttuneet painoarvoltaan. Nykyään keskustellaan kohtuusperiaatteesta sopimusvapauden periaatteen rinnalla samoin kuin heikomman osapuolen suojasta ja sosiaalisen siviilioikeuden vaatimuksista varallisuusoikeudessa. On myös nähtävissä markkinoiden eriytymistä toisaalta yksilömarkkinoihin, joiden osapuolina ovat elinkeinonharjoittaja ja yksityinen henkilö, kuten kuluttaja, ja toisaalta yritysten välisiin markkinoihin, joiden sääntelyssä osapuolta suojaavilla periaatteilla ei ole samaa merkitystä kuin yksilömarkkinoilla.


Sopimusvapaus
Lähtökohtana varallisuusoikeudessa on sopimusvapaus, kuten edellä todettiin. Sen rajoitusten perusteet ovat kaikkien varallisuusoikeuksien kohdalla samat. Muilla oikeudenaloilla sääntely on useammin pakottavaa kuin "puhtaassa" varallisuusoikeudessa. Sanottu koskee esimerkiksi useita erityisen yksityisoikeuden – kuten työ- ja ympäristöoikeuden – lohkoja. Tämä johtuu asianomaisten oikeudenalojen erityispiirteistä ja niiden puitteissa kulloinkin suojattavista intresseistä.

Myös hallinto-oikeudessa tehdään luonteeltaan varallisuusoikeudellisia oikeustoimia. Tästä esimerkkinä voidaan mainita kuntien maanomistajina yksityisten kanssa tekemät kiinteistön kauppaa ja vuokraa koskevat sopimukset. Näillä sopimuksilla on aina jossain määrin toiset tavoitteet kuin yksityisten välisillä vastaavilla oikeustoimilla olisi. Sopimusten oikeudellisessa arvioinnissa joudutaan ottamaan huomioon mm. julkisoikeudelliset toimivaltanormit varallisuusoikeudellisten normien lisäksi.


Lainsäädäntö
Varallisuusoikeuden alalla lainsäädännön ajanmukaisuus ja kattavuus vaihtelevat monista syistä. Oikeudenalan osa-alueita ja eri oikeustyyppejä koskevia säädöksiä selvitetään asianomaisissa yhteyksissä jäljempänä. Tämän sääntelyn lisäksi on olemassa normistoa, joka ulottuu periaatteessa koko varallisuusoikeuden alueelle.

Varallisuusoikeuden keskeistä aluetta on sopimusoikeus. Merkittävin yhtenäinen lainsäädännöllinen saavutus varallisuusoikeutemme alalla on laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista eli oikeustoimilaki (228/1929), joka perustuu yhteispohjoismaiseen valmisteluun. Se sisältää säännökset sopimuksen tekemisestä, valtuutuksesta ja sopimuksen pätemättömyydestä sekä vuodesta 1983 alkaen myös yleissäännöksen kohtuuttomien sopimusehtojen sovittelusta.

Varallisuusoikeudet

Kohde ja sisältö
Varallisuusoikeuksien sisältö määräytyy niitä koskevien säädösten, sopimusten ja yleisten periaatteiden mukaisesti. Kysymystä varallisuusoikeuksien kohteesta pidettiin aikanaan tärkeänä. Tälle kysymykselle ei enää anneta samaa merkitystä kuin aikaisemmin. Varallisuusoikeutemme kattaa yhtä hyvin henkilöön kuin esineeseenkin "kohdistuvat" oikeudet, toisin sanoen niin perinteiset velvoiteoikeudet (saamisoikeudet) kuin esineoikeudetkin. Tähän varallisuusoikeuksien jaotteluun palataan jäljempänä (ks. Varallisuusoikeuden jako velvoite- ja esineoikeuteen ja Varallisuusoikeuden jäsentely tässä teoksessa).

Varallisuusoikeuksista keskeisin on omistusoikeus. Tärkeitä ovat myös erityyppiset rajoitetut esineoikeudet, samoin kuin osuusoikeudet eri yhteisöissä, esimerkiksi yhtiöosuudet (eli omistusoikeus osakkeisiin). Henkilöön kohdistuvilla oikeuksilla, eli saamisoikeuksilla, on varallisuusarvoa yhtä hyvin – ja toisinaan enemmänkin – kuin sellaisilla oikeuksilla, joiden kohteena on yksilöllisesti määrätty esine. Pakkotäytäntöönpanossa tosin saamisoikeuksien haltijoiden asema ei ole yhtä hyvin turvattu kuin sellaisten velkojien asema, jotka ovat samalla jonkin esinevakuusoikeuden haltijoita.

......

Sinun oikeudellinen argumentaatiosi ”rahkasopimusten” pätevyydestä perustuu sopimusvapauden virheelliselle tulkinnalle. Sopimusvapaus on voimassa varallisuusoikeuden sisällä, joten jos ”sopimus” ei ole varallisuusoikeudellinen, ei ole sopimusvapauttakaan. Niin kuin aikaisemmin totesin, meillä ei ole oikeusnormeja, jotka koskevat ”rahkasopimusten” mukaisia tilanteita, eikä mitään sopimusta sopimisoikeudellisessa mielessä ole syntynyt.

Pomppulinnasopimuksen tarkoittamassa tilanteessa ei synny sopimusta, vaan jos omistaja asettaa pomppulinnan käytölle ehdot, hän ei päästä ehtojen vastaisesti menetteleviä pomppulinnaan tai poistaa ehtojen vastaisesti toimivat sieltä. Jos ehtojen vastaisesta menettelystä on aiheutunut vahinkoa, omistajalla on oikeus vahingonkorvaukseen.

Minä en ymmärrä, miksi sellaiset tilanteet pitää väkisin katsoa sopimuksiksi, mitkä eivät sitä ole.

KKO: n parkkimaksuasiassa antamasta ennakkopäätöksestä ei voi vetää sellaista johtopäätöstä, että omistajalla on yleinen oikeus asettaa omistamilleen esineiden käytölle ehtoja ja periä niiden vastaisesta menettelystä maksuja. Eihän pomppulinna- ja rahksopimukset ja yksityisessä pysäköinninvalvonnassa syntyvä sopimus ole edes mitenkään oikeudellisesti analogisia keskenään.

 

[OoDee]

Varallisuusoikeus-opuksesta lainattua: (irrelevantit asiat jätetty pois)

2. Varallisuusoikeus


Leena Kartio



Varallisuusoikeus oikeudenalana

Määritelmä
Kaiken kaikkiaan varallisuusoikeus käsittää oikeusjärjestyksen sen osan, joka sääntelee yksityisten välisiä taloudellisia suhteita ja heidän oikeusasemiaan näiden suhteiden osapuolina. Varallisuusoikeuden eri aloja yhdistävänä tekijänä on varallisuuden käsite. Varallisuus eli omaisuus koostuu yksittäisistä (subjektiivisista) varallisuusoikeuksista. Tästä näkökulmasta varallisuusoikeus objektiivisessa mielessä on subjektiivisia varallisuusoikeuksia koskeva oikeudenala. Varallisuusoikeuteen kuuluvat siten ainakin kaikki varallisuusoikeuksien syntyä ja sisältöä, siirtämistä ja lakkaamista sekä oikeudenhaltijan suojaa koskevat kysymykset.


Varallisuusoikeuden ominaispiirteet



Perusinstituutiot
Varallisuusoikeuden kantavia instituutioita ovat perinteisesti sopimus, omistus ja vahingonkorvaus. Yhteiskuntamme 1800-luvulla muotoutuneisiin perusarvoihin tulivat kuulumaan yksityisautonomia, sopimusvapaus ja omistajan ehdoton määräysvalta omaisuudestaan. Näihin lähtökohtiin kytkeytyi yleinen tuottamusperiaate vahingonkorvausoikeuden perustana. Yksityisomistusta korostava omistusoikeuskäsitys samoin kuin osapuolten yksityisautonomian, tasa-arvon ja sopimusvapauden periaatteet ovat liberalismin hengen mukaisesti alkuaan kuuluneet juuri varallisuusoikeuteen. Varallisuusoikeutta on kutsuttukin vapaan vaihdannan erityisoikeudeksi.


Ajattelutavan muutokset
Yhteiskunnallisen kehityksen myötä varallisuusoikeudellinen ajattelutapa on kokenut muutoksia. Vaihdannallinen näkökulma on korostunut aikaisemmasta. Omistuskohteiden käyttöarvoa tärkeämpänä on alettu pitää kohteiden arvoa vaihdannassa. Tätä muutosta vastaavasti konkreettisten esineiden on entistä selvemmin nähty rinnastuvan tiettyihin muihin vaihdannassa tärkeisiin varallisuusetuuksiin, kuten saataviin, yhtiöosuuksiin tai immateriaalioikeudellisiin kohteisiin.

Toisaalta monet periaatteet ovat modifioituneet ja muuttuneet painoarvoltaan. Nykyään keskustellaan kohtuusperiaatteesta sopimusvapauden periaatteen rinnalla samoin kuin heikomman osapuolen suojasta ja sosiaalisen siviilioikeuden vaatimuksista varallisuusoikeudessa. On myös nähtävissä markkinoiden eriytymistä toisaalta yksilömarkkinoihin, joiden osapuolina ovat elinkeinonharjoittaja ja yksityinen henkilö, kuten kuluttaja, ja toisaalta yritysten välisiin markkinoihin, joiden sääntelyssä osapuolta suojaavilla periaatteilla ei ole samaa merkitystä kuin yksilömarkkinoilla.


Sopimusvapaus
Lähtökohtana varallisuusoikeudessa on sopimusvapaus, kuten edellä todettiin. Sen rajoitusten perusteet ovat kaikkien varallisuusoikeuksien kohdalla samat. Muilla oikeudenaloilla sääntely on useammin pakottavaa kuin "puhtaassa" varallisuusoikeudessa. Sanottu koskee esimerkiksi useita erityisen yksityisoikeuden – kuten työ- ja ympäristöoikeuden – lohkoja. Tämä johtuu asianomaisten oikeudenalojen erityispiirteistä ja niiden puitteissa kulloinkin suojattavista intresseistä.

Myös hallinto-oikeudessa tehdään luonteeltaan varallisuusoikeudellisia oikeustoimia. Tästä esimerkkinä voidaan mainita kuntien maanomistajina yksityisten kanssa tekemät kiinteistön kauppaa ja vuokraa koskevat sopimukset. Näillä sopimuksilla on aina jossain määrin toiset tavoitteet kuin yksityisten välisillä vastaavilla oikeustoimilla olisi. Sopimusten oikeudellisessa arvioinnissa joudutaan ottamaan huomioon mm. julkisoikeudelliset toimivaltanormit varallisuusoikeudellisten normien lisäksi.


Lainsäädäntö
Varallisuusoikeuden alalla lainsäädännön ajanmukaisuus ja kattavuus vaihtelevat monista syistä. Oikeudenalan osa-alueita ja eri oikeustyyppejä koskevia säädöksiä selvitetään asianomaisissa yhteyksissä jäljempänä. Tämän sääntelyn lisäksi on olemassa normistoa, joka ulottuu periaatteessa koko varallisuusoikeuden alueelle.

Varallisuusoikeuden keskeistä aluetta on sopimusoikeus. Merkittävin yhtenäinen lainsäädännöllinen saavutus varallisuusoikeutemme alalla on laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista eli oikeustoimilaki (228/1929), joka perustuu yhteispohjoismaiseen valmisteluun. Se sisältää säännökset sopimuksen tekemisestä, valtuutuksesta ja sopimuksen pätemättömyydestä sekä vuodesta 1983 alkaen myös yleissäännöksen kohtuuttomien sopimusehtojen sovittelusta.

Varallisuusoikeudet

Kohde ja sisältö
Varallisuusoikeuksien sisältö määräytyy niitä koskevien säädösten, sopimusten ja yleisten periaatteiden mukaisesti. Kysymystä varallisuusoikeuksien kohteesta pidettiin aikanaan tärkeänä. Tälle kysymykselle ei enää anneta samaa merkitystä kuin aikaisemmin. Varallisuusoikeutemme kattaa yhtä hyvin henkilöön kuin esineeseenkin "kohdistuvat" oikeudet, toisin sanoen niin perinteiset velvoiteoikeudet (saamisoikeudet) kuin esineoikeudetkin. Tähän varallisuusoikeuksien jaotteluun palataan jäljempänä (ks. Varallisuusoikeuden jako velvoite- ja esineoikeuteen ja Varallisuusoikeuden jäsentely tässä teoksessa).

Varallisuusoikeuksista keskeisin on omistusoikeus. Tärkeitä ovat myös erityyppiset rajoitetut esineoikeudet, samoin kuin osuusoikeudet eri yhteisöissä, esimerkiksi yhtiöosuudet (eli omistusoikeus osakkeisiin). Henkilöön kohdistuvilla oikeuksilla, eli saamisoikeuksilla, on varallisuusarvoa yhtä hyvin – ja toisinaan enemmänkin – kuin sellaisilla oikeuksilla, joiden kohteena on yksilöllisesti määrätty esine. Pakkotäytäntöönpanossa tosin saamisoikeuksien haltijoiden asema ei ole yhtä hyvin turvattu kuin sellaisten velkojien asema, jotka ovat samalla jonkin esinevakuusoikeuden haltijoita.

......

Sinun oikeudellinen argumentaatiosi ”rahkasopimusten” pätevyydestä perustuu sopimusvapauden virheelliselle tulkinnalle. Sopimusvapaus on voimassa varallisuusoikeuden sisällä, joten jos ”sopimus” ei ole varallisuusoikeudellinen, ei ole sopimusvapauttakaan. Niin kuin aikaisemmin totesin, meillä ei ole oikeusnormeja, jotka koskevat ”rahkasopimusten” mukaisia tilanteita, eikä mitään sopimusta sopimisoikeudellisessa mielessä ole syntynyt.

Pomppulinnasopimuksen tarkoittamassa tilanteessa ei synny sopimusta, vaan jos omistaja asettaa pomppulinnan käytölle ehdot, hän ei päästä ehtojen vastaisesti menetteleviä pomppulinnaan tai poistaa ehtojen vastaisesti toimivat sieltä. Jos ehtojen vastaisesta menettelystä on aiheutunut vahinkoa, omistajalla on oikeus vahingonkorvaukseen.

KKO: n parkkimaksuasiassa antamasta ennakkopäätöksestä ei voi vetää sellaista johtopäätöstä, että omistajalla on yleinen oikeus asettaa omistamilleen esineiden käytölle ehtoja ja periä niiden vastaisesta menettelystä maksuja. Eihän pomppulinna- ja rahksopimukset ja yksityisessä pysäköinninvalvonnassa syntyvä sopimus ole edes mitenkään oikeudellisesti analogisia keskenään.

Kertoisitko vielä, mikä tämä virheellinen tulkinta on, ja miten se on pääteltävissä viittamastasi tekstistä. Itse en nimittäin löydä edellisestä ainuttakaan asiaa, joka olisi ristiriidassa tähän mennessä väittämäni kanssa.

Itse asiassa siteeraamastasi tekstistä voidaan havaita mm. seuraavaa:

1) Sopimusvapaus on lähtökohta, josta voidaan poiketa. Sopimusvapaudesta poikkeaminen ei tarkoita "sopimuksen" katoamista yhtälöstö, vaan sitä että sopimuksen sisältöä joudutaan rajoittamaan.

2) Mikään osa viittamassasi tekstissä ei väitä, että sopimusoikeus edellyttäisi varallisuusarvoisten etujen vaihdantaa. Olen siinä ymmärryksessä, että pitäydyt edellää tässä väitteessäsi.

3) Mikäli edellä esitetty olisi ehdoton vaatimus, monet sinänsä päteväksi tunnetut sopimukset olisivat mahdottomia. Olen esittänyt näistä esimerkkejä pitkin, mutta mainitaanpa yksi lisää: Sosiaalisen median palveluiden käyttöehdot. Nämä ovat käyttäjälle yleensä ilmaisia ja palveluntarjoaja kerää palvelunyhteydessä lähinnä vain käyttäjää koskevia henkilötietoja. Henkilötiedot puolestaan ovat oikeustieteessä katsottu vaihdantakelvottomaksi informaatioksi. Väitteesi varallisuusarvoisten etujen vaihdannavaatimuksesta sopimuksen edellytyksenä johtaisi tässä väistämättä siihen, että käyttöehdot eivät olisi päteviä.

4) Viittaamassasi tekstissä myönnetään se tosiasia, että sopimusoikeus tunnustetaan myös varallisuusoikeuden ulkopuolella.

Minä en ymmärrä, miksi sellaiset tilanteet pitää väkisin katsoa sopimuksiksi, mitkä eivät sitä ole.

Voisin vaivatta todeta, etten ymmärrä miksi sopimus pitää "väkisin" eliminoida näistä tosiseikastoista ulos. Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, mitä "halutaan" ymmärtää, vaan siitä, mihin johtopäätökseen oikeusjärjestelmää tutkimalla voidaan päätyä. En siis katso mitään väkisin miksikään.