Yksityisiä parkkipirkkoja?!

[Antti - 87]

Kertoisitko vielä, mikä tämä virheellinen tulkinta on, ja miten se on pääteltävissä viittamastasi tekstistä. Itse en nimittäin löydä edellisestä ainuttakaan asiaa, joka olisi ristiriidassa tähän mennessä väittämäni kanssa.

Sinä sovellat sopimusvapauden periaatetta, mikä on voimassa vain varallisuusoikeudessa, sellaisiin oikeustoimiin, jotka eivät ole varallisuusoikeudellisia oikeustoimia ("rahkasopimus").

Itse asiassa siteeraamastasi tekstistä voidaan havaita mm. seuraavaa:

1) Sopimusvapaus on lähtökohta, josta voidaan poiketa.

Sopimusvapaus on lähtökohtana vain varallisuusoikeudessa. Se ei ole periaate, joka on voimassa kaikilla oikeudenaloilla.

2) Mikään osa viittamassasi tekstissä ei väitä, että sopimusoikeus edellyttäisi varallisuusarvoisten etujen vaihdantaa. Olen siinä ymmärryksessä, että pitäydyt edellää tässä väitteessäsi.

Mielestäni se sanotaan selvästi lihavoiduissa kohdissa.

3) Mikäli edellä esitetty olisi ehdoton vaatimus, monet sinänsä päteväksi tunnetut sopimukset olisivat mahdottomia. Olen esittänyt näistä esimerkkejä pitkin, mutta mainitaanpa yksi lisää: Sosiaalisen median palveluiden käyttöehdot. Nämä ovat käyttäjälle yleensä ilmaisia ja palveluntarjoaja kerää palvelunyhteydessä lähinnä vain käyttäjää koskevia henkilötietoja. Henkilötiedot puolestaan ovat oikeustieteessä katsottu vaihdantakelvottomaksi informaatioksi. Väitteesi varallisuusarvoisten etujen vaihdannavaatimuksesta sopimuksen edellytyksenä johtaisi tässä väistämättä siihen, että käyttöehdot eivät olisi päteviä.

LOL! Mikä ihmeen sopimus muka tällaisessa tilanteessa synytyy???

4) Viittaamassasi tekstissä myönnetään se tosiasia, että sopimusoikeus tunnustetaan myös varallisuusoikeuden ulkopuolella.

Missä kohdin?

Voisin vaivatta todeta, etten ymmärrä miksi sopimus pitää "väkisin" eliminoida näistä tosiseikastoista ulos. Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, mitä "halutaan" ymmärtää, vaan siitä, mihin johtopäätökseen oikeusjärjestelmää tutkimalla voidaan päätyä. En siis katso mitään väkisin miksikään.

Jos sopimuksessa ei ole mitään varallisuusoikeudellista, se sulkeutuu automaattisesti varallisuusoikeuden ulkopuolelle. Sinä yrität vääntää "rahkasopimukset" ja muut vastaavat järjettömyydet varallisuusoikeudellisiksi sopimuksiksi, jotta ne voitaisiin katsoa sopimusvapauden paerusteella päteviksi.

 

[OoDee]

Sinä sovellat sopimusvapauden periaatetta, mikä on voimassa vain varallisuusoikeudessa, sellaisiin oikeustoimiin, jotka eivät ole varallisuusoikeudellisia oikeustoimia ("rahkasopimus").

Sopimusvapaus on lähtökohtana vain varallisuusoikeudessa. Se ei ole periaate, joka on voimassa kaikilla oikeudenaloilla.

a) Sopimusoikeuden lähtökohtana on sopimusvapaus. Sopimusoikeus on oikeustieteessä systematisoitu varallisuusoikeuden "oikeusperheeseen". Oikeusjärjestelmän systematisointi oikeudenaloihin ja ei tarkoita, että nämä oikeudenalat ovat toisilleen irrallisia ja aidattuja alueita. Kuten jo aiemmin sanoin, kyse on systematisoinnista, ei poissuljennasta. Näin ollen, kuten viittaamassasi tekstissä todetaan, sopimuksia tehdään myös muilla oikeudenaloilla (työ-, ympäristö-, perhe- ja jäämistö-, informaatio-, lääkintä- ja bio-oikeudessa). Ylipäänsä oikeudenalat ovat teennäisiä käsitteitä (kuten edellisissä suluissa olevasta listasta huomaat), sillä ne ovat loppupeleissä teennäisiä ja helpottavat ainoastaan oikeusjärjestelmän ja sen osian hahmottamista.

b) Teoriassa jokainen tilanne, jossa sovitaan omaisuuteen kohdistuvista velvoitteista, voidaan konstruoida varallisuusoikeuden käsitteiden avulla varallisuusoikeudelliseksi sopimussuhteeksi. Osoitin tämän jo aiemmin rahkasopimuksen kohdalla. Dispoininti omaisuudesta on varallisuusoikeuden ytimessä. Rahka on omaisuutta.

Yritän tässä sanoa, että sopimusoikeus on pääasiassa varallisuusoikeuslähtöistä, muttei varallisuusoikeuteen suljettua. Sovellettaessa sopimusoikeuden periaatteita muilla oikeudenaloilla, edellytetään toki, että kohteena olevassa oikeussuhteessa on varallisuusoikeudellisia piirteitä. Sopimusoikeutta ei siis voida irrottaa täysin sen varallisuusoikeudellisesta luonteestaan. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että sopimuksen rikkomista suojataan lähinnä taloudellisin keinoin (vahingonkorvauksella) eikä esim. henkilöön kohdistuvaa fyysistä pakkoa käyttämällä.

Mielestäni se sanotaan selvästi lihavoiduissa kohdissa.

Lihavoidut kohdat: "Kaiken kaikkiaan varallisuusoikeus käsittää oikeusjärjestyksen sen osan, joka sääntelee yksityisten välisiä taloudellisia suhteita ja heidän oikeusasemiaan näiden suhteiden osapuolina. Varallisuusoikeuden eri aloja yhdistävänä tekijänä on varallisuuden käsite." ja "Lähtökohtana varallisuusoikeudessa on sopimusvapaus."


En löydä näistä viestiä (en riveiltä enkä rivien välistä), joka esittäisi seuraavan väitteen: "(Varallisuus)oikeudellisten sääntöjen soveltaminen sopimukseen edellyttää, että osapuolet sopimuksella vaihtavat varallisuusarvioisia etuuksia. Mikäli tällaista vaihdantaa ei tapahdu, varallisuusoikeudellisia sääntöjä ei voida soveltaa."

"Ajattelutavan muutokset" -otsikon alla puhutaan vaihdannallisen näkökulman korostumisesta, ei sen itseisarvoisesta välttämättömyydestä.

Toisaalta myöhemmin varallisuusoikeuksien kohteesta todetaan, ettei kysymykselle varallisuusoikeuden kohteesta anneta enää samaa arvoa kuin ennen.

Missä kohdin?

(Sopimusvapaudesta"Muilla oikeudenaloilla sääntely on useammin pakottavaa kuin "puhtaassa" varallisuusoikeudessa. Sanottu koskee esimerkiksi useita erityisen yksityisoikeuden – kuten työ- ja ympäristöoikeuden – lohkoja. Tämä johtuu asianomaisten oikeudenalojen erityispiirteistä ja niiden puitteissa kulloinkin suojattavista intresseistä."

Eli = Sopimusoikeuden varallisuusoikeudesta tunnetut periaatteeta tunnustetaan muillakin oikeudenaloilla, mutta niiden painoarvo vaihtelee. Toisin sanoen: Sopimusoikeudesta johdettavat säännöt pätevät myös muilla oikeudenaloilla kuten esim. työ-, ympäristö-, perhe- ja jäämistöoikeudessa. Niille asetetaan kunkin oikeudenalan puitteissa erityisiä edellytyksiä, jotka saattavat painottaa "puhtaan" sopimusoikeuden periaatteita eri tavalla. Mutta tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että muilla oikeudenlaoilla kaikki sopimusoikeuden periaatteet hylättäisiin kokonaan, koska ko. oikeudenala "ei kuulu varallisuusoikeuteen".

Jos sopimuksessa ei ole mitään varallisuusoikeudellista, se sulkeutuu automaattisesti varallisuusoikeuden ulkopuolelle. Sinä yrität vääntää "rahkasopimukset" ja muut vastaavat järjettömyydet varallisuusoikeudellisiksi sopimuksiksi, jotta ne voitaisiin katsoa sopimusvapauden perusteella päteviksi.

Toistan:

a) Oikeudenalat eivät ole toisiaan poissulkevia alueita, joissa alueen haltijalla (=oikeudenalalla) on yksinoikeus sääntöjen määrittelemiseen alueellaan.

b) Melkein mikä tahansa sopimus voidaan muuttaa teoriassa varallisuusoikeudelliseksi. Varallisuusoikeudellisti hahmotettuna rahkasopimuksessa sovitaan rahkan syömisestä, ei rahkan syömisestä. Pomppulinnasopimuksessa sovitaan omaisuuden käytöstä, samoin kuin pysäköintisopimuksessa.

Eli palaan jälleen perustavaan väitteeseeni: Sopimus on pääasiassa tekninen käsite, jonka perusedellytykset ovat enemmän muodollisia kuin sisällöllisiä. Sopimussuhteessa noudatettavien velvoitteiden sisällöllinen arviointi tapahtuu perusoikeussidonnaisen tulkinnan avulla. Tässä keskeisiä elementtejä ovat kohtuullisuus, hyvän tavan vastaisuus ja oikeuden väärinkäytön kielto.

Edes varallisuusoikeus ei näytä itsessään edellyttävän, että pätevä varallisuus-/sopimusoikeudellinen sopimus olisi mahdollinen vain, mikäli oikeussuhde johtaa varallisuus arvoisten etujen siirtymiseen taholta toiselle. Tälle annetaan varallisuusoikeudellisessa ajattelussa merkitystä, mutta se ei ole sopimusoikeuden elinehto.

Olennaista on, mitä sopimuksella voidaan sopia, ei se, mikä sopimus on.

LOL! Mikä ihmeen sopimus muka tällaisessa tilanteessa synytyy???

LOL! Käyttöoikeussopimus. (Tunnetaan amerikkalaisessa kielenkäytössä myös lyhenteellä EULA, End User License Agreement).

 

[Mahtimaha]

Ei hemmetti. Yritin lukea teidän ukkojen väittelyä, mutta mukahdin tuolille. Hmm...

 

[Carlsberi]

itse sain aikoinaan sakon yksityiseltä, kun olin pakettiautollani avustamassa muutossa ja pakettiauto rappukäytävän edessä takaluukku auki. Kojetaululla oli myös lappu, että muutto menossa ja puh. numero, jos auto on tiellä, niin siirrän sen pois.

maksoin sakon, koska pelkäsin omien luottotietojeni takia, jos sakko olisi mennyt ulosottoon. Toki tein valituksen, mutta ei tullut hylkäävää päätöstä.

 

[Antti - 87]

a) Sopimusoikeuden lähtökohtana on sopimusvapaus. Sopimusoikeus on oikeustieteessä systematisoitu varallisuusoikeuden "oikeusperheeseen". Oikeusjärjestelmän systematisointi oikeudenaloihin ja ei tarkoita, että nämä oikeudenalat ovat toisilleen irrallisia ja aidattuja alueita. Kuten jo aiemmin sanoin, kyse on systematisoinnista, ei poissuljennasta. Näin ollen, kuten viittaamassasi tekstissä todetaan, sopimuksia tehdään myös muilla oikeudenaloilla (työ-, ympäristö-, perhe- ja jäämistö-, informaatio-, lääkintä- ja bio-oikeudessa). Ylipäänsä oikeudenalat ovat teennäisiä käsitteitä (kuten edellisissä suluissa olevasta listasta huomaat), sillä ne ovat loppupeleissä teennäisiä ja helpottavat ainoastaan oikeusjärjestelmän ja sen osian hahmottamista.

b) Teoriassa jokainen tilanne, jossa sovitaan omaisuuteen kohdistuvista velvoitteista, voidaan konstruoida varallisuusoikeuden käsitteiden avulla varallisuusoikeudelliseksi sopimussuhteeksi. Osoitin tämän jo aiemmin rahkasopimuksen kohdalla. Dispoininti omaisuudesta on varallisuusoikeuden ytimessä. Rahka on omaisuutta.

Yritän tässä sanoa, että sopimusoikeus on pääasiassa varallisuusoikeuslähtöistä, muttei varallisuusoikeuteen suljettua. Sovellettaessa sopimusoikeuden periaatteita muilla oikeudenaloilla, edellytetään toki, että kohteena olevassa oikeussuhteessa on varallisuusoikeudellisia piirteitä. Sopimusoikeutta ei siis voida irrottaa täysin sen varallisuusoikeudellisesta luonteestaan. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että sopimuksen rikkomista suojataan lähinnä taloudellisin keinoin (vahingonkorvauksella) eikä esim. henkilöön kohdistuvaa fyysistä pakkoa käyttämällä.




Lihavoidut kohdat: "Kaiken kaikkiaan varallisuusoikeus käsittää oikeusjärjestyksen sen osan, joka sääntelee yksityisten välisiä taloudellisia suhteita ja heidän oikeusasemiaan näiden suhteiden osapuolina. Varallisuusoikeuden eri aloja yhdistävänä tekijänä on varallisuuden käsite." ja "Lähtökohtana varallisuusoikeudessa on sopimusvapaus."


En löydä näistä viestiä (en riveiltä enkä rivien välistä), joka esittäisi seuraavan väitteen: "(Varallisuus)oikeudellisten sääntöjen soveltaminen sopimukseen edellyttää, että osapuolet sopimuksella vaihtavat varallisuusarvioisia etuuksia. Mikäli tällaista vaihdantaa ei tapahdu, varallisuusoikeudellisia sääntöjä ei voida soveltaa."

"Ajattelutavan muutokset" -otsikon alla puhutaan vaihdannallisen näkökulman korostumisesta, ei sen itseisarvoisesta välttämättömyydestä.

Toisaalta myöhemmin varallisuusoikeuksien kohteesta todetaan, ettei kysymykselle varallisuusoikeuden kohteesta anneta enää samaa arvoa kuin ennen.





(Sopimusvapaudesta"Muilla oikeudenaloilla sääntely on useammin pakottavaa kuin "puhtaassa" varallisuusoikeudessa. Sanottu koskee esimerkiksi useita erityisen yksityisoikeuden – kuten työ- ja ympäristöoikeuden – lohkoja. Tämä johtuu asianomaisten oikeudenalojen erityispiirteistä ja niiden puitteissa kulloinkin suojattavista intresseistä."

Eli = Sopimusoikeuden varallisuusoikeudesta tunnetut periaatteeta tunnustetaan muillakin oikeudenaloilla, mutta niiden painoarvo vaihtelee. Toisin sanoen: Sopimusoikeudesta johdettavat säännöt pätevät myös muilla oikeudenaloilla kuten esim. työ-, ympäristö-, perhe- ja jäämistöoikeudessa. Niille asetetaan kunkin oikeudenalan puitteissa erityisiä edellytyksiä, jotka saattavat painottaa "puhtaan" sopimusoikeuden periaatteita eri tavalla. Mutta tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että muilla oikeudenlaoilla kaikki sopimusoikeuden periaatteet hylättäisiin kokonaan, koska ko. oikeudenala "ei kuulu varallisuusoikeuteen".





Toistan:

a) Oikeudenalat eivät ole toisiaan poissulkevia alueita, joissa alueen haltijalla (=oikeudenalalla) on yksinoikeus sääntöjen määrittelemiseen alueellaan.

b) Melkein mikä tahansa sopimus voidaan muuttaa teoriassa varallisuusoikeudelliseksi. Varallisuusoikeudellisti hahmotettuna rahkasopimuksessa sovitaan rahkan syömisestä, ei rahkan syömisestä. Pomppulinnasopimuksessa sovitaan omaisuuden käytöstä, samoin kuin pysäköintisopimuksessa.

Eli palaan jälleen perustavaan väitteeseeni: Sopimus on pääasiassa tekninen käsite, jonka perusedellytykset ovat enemmän muodollisia kuin sisällöllisiä. Sopimussuhteessa noudatettavien velvoitteiden sisällöllinen arviointi tapahtuu perusoikeussidonnaisen tulkinnan avulla. Tässä keskeisiä elementtejä ovat kohtuullisuus, hyvän tavan vastaisuus ja oikeuden väärinkäytön kielto.

Edes varallisuusoikeus ei näytä itsessään edellyttävän, että pätevä varallisuus-/sopimusoikeudellinen sopimus olisi mahdollinen vain, mikäli oikeussuhde johtaa varallisuus arvoisten etujen siirtymiseen taholta toiselle. Tälle annetaan varallisuusoikeudellisessa ajattelussa merkitystä, mutta se ei ole sopimusoikeuden elinehto.

Olennaista on, mitä sopimuksella voidaan sopia, ei se, mikä sopimus on.




LOL! Käyttöoikeussopimus. (Tunnetaan amerikkalaisessa kielenkäytössä myös lyhenteellä EULA, End User License Agreement).

Tilanteessa, jossa toinen osapuoli velvoittaa toisen syömään jotakin, ei synny varallisuusoikeudellista sopimusta.

Muilla oikeudenaloilla voidaan solmia ei-varallisuusoikeudellisia sopimuksia (esim. oikeuspaikka ja työehtosopimukset), mutta mahdollisuus tehdä tällaisia sopimuksia ei perustu sopimusvapauteen, vaan lakiiin, jossa mahdollistetaan tällaisten sopimusten tekeminen. Tällaisissa tapauksissa ei ole kyse varallisuusoikeudellisista sopimuksista, joten sopimusvapauden periaatetta ei voi soveltaa, koska se on voimassa vain varallisuusoikeudessa.

Jotta osaouolet voivat sopia ei-varallisuusoikeudellisista asoista toisiaan sitovasti, se vaatii lain, joka mahdollistaa tällaiset sopimukset. Varallisuusoikeuden sisällä asia on toisin; siellä on lähtökohtana sopimusvapaus ja osapuolet voivat sopia periaatteessa millaisia sopimuksia tahansa, ellei laki toisin määrää.

Minä en ole ikinä kuullut käyttöoikeussopimuksista.

 

[OoDee]

Muilla oikeudenaloilla voidaan solmia ei-varallisuusoikeudellisia sopimuksia (esim. oikeuspaikka ja työehtosopimukset), mutta mahdollisuus tehdä tällaisia sopimuksia ei perustu sopimusvapauteen, vaan lakiiin, jossa mahdollistetaan tällaisten sopimusten tekeminen. Tällaisissa tapauksissa ei ole kyse varallisuusoikeudellisista sopimuksista, joten sopimusvapauden periaatetta ei voi soveltaa, koska se on voimassa vain varallisuusoikeudessa.

Jotta osaouolet voivat sopia ei-varallisuusoikeudellisista asoista toisiaan sitovasti, se vaatii lain, joka mahdollistaa tällaiset sopimukset. Varallisuusoikeuden sisällä asia on toisin; siellä on lähtökohtana sopimusvapaus ja osapuolet voivat sopia periaatteessa millaisia sopimuksia tahansa, ellei laki toisin määrää.

Ymmärräthän, että argumentontisi "ei-varallisuusoikeudellisten" sopimusten aitaamisesta varallisuusoikeuden ja siten myös sopimusoikeuden ulkopuolelle johtaa siihen, ettei näihin sopimuksiin voida sovelleta lainkaan sopimusoikeuden periaateoppeja (esim. sopimuksen syntyminen, tulkintaperiaatteet, sopimuksen päättämismahdollisuudet, valtuutus- ja toimivaltasäännöt, jne.). Nämä kaikki on luotu sen sopimusoikeuden puitteissa, jonka sinä määrittelemäsi varallisuusoikeuden sisälle.

Ehkäpä nyt alkaa olemaan se hetki, jolloin on todettava, että olemme yhtä mieltä siitä että olemme eri mieltä.

 

[Antti - 87]

Ymmärräthän, että argumentontisi "ei-varallisuusoikeudellisten" sopimusten aitaamisesta varallisuusoikeuden ja siten myös sopimusoikeuden ulkopuolelle johtaa siihen, ettei näihin sopimuksiin voida sovelleta lainkaan sopimusoikeuden periaateoppeja (esim. sopimuksen syntyminen, tulkintaperiaatteet, sopimuksen päättämismahdollisuudet, valtuutus- ja toimivaltasäännöt, jne.). Nämä kaikki on luotu sen sopimusoikeuden puitteissa, jonka sinä määrittelemäsi varallisuusoikeuden sisälle.

Vihdoikin tajusit mun pointin. Kyllä minä ymmärrän, että ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin ei sovelleta sopimusoikeuden periaatteita. Sinähän olet tässä keskustelussa se, joka ei sitä ymmärrä. ;)

Ei ole mitään tarvetta soveltaa sopimusoikeuden periaatteita ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin, koska ei-varallisuusoikeudellisten sopimusten osalta meillä on lainäädäntöä, jossa esim. sopimuksen synnystä, pätemättömyydestä, tulkinnasta säädetään.

 

[OoDee]

Vihdoikin tajusit mun pointin. Kyllä minä ymmärrän, että ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin ei sovelleta sopimusoikeuden periaatteita. Sinähän olet tässä keskustelussa se, joka ei sitä ymmärrä. ;)

Ei ole mitään tarvetta soveltaa sopimusoikeuden periaatteita ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin, koska ei-varallisuusoikeudellisten sopimusten osalta meillä on lainäädäntöä, jossa esim. sopimuksen synnystä, pätemättömyydestä, tulkinnasta säädetään.

Synnyn ja muodon lisäksi mm. välittyssopimuksesta ei muuten ole juurikaan säädetty. Kaiken lisäksi säännökset välityssopimuksen sisällöstä ovat laajasti dispositiivisia. Osapuolet siis voivat sopia välityssopimuksesta asioista, joista ei ole lainkaan lainsäännöksiä. Loppupeleissä osapuolet voivat sopia, etteivät noudata säännöksiä, joiden pitäisi olla ainoa perusta ko. sopimukselle. Johtaisiko tämä tilaan, jossa sopimusta jälleen kerran ei olisikaan mahdollista tehdä (vaikka laki sen sallii) vai siihen, että sopimus sinänsä olisi mahdollinen, mutta sitä koskevia sääntöjä ei yksinkertaisesti olisi olemassa, lainkaan?

 

[ei_liian]

Tilanteessa, jossa toinen osapuoli velvoittaa toisen syömään jotakin, ei synny varallisuusoikeudellista sopimusta.

Muilla oikeudenaloilla voidaan solmia ei-varallisuusoikeudellisia sopimuksia (esim. oikeuspaikka ja työehtosopimukset), mutta mahdollisuus tehdä tällaisia sopimuksia ei perustu sopimusvapauteen, vaan lakiiin, jossa mahdollistetaan tällaisten sopimusten tekeminen. Tällaisissa tapauksissa ei ole kyse varallisuusoikeudellisista sopimuksista, joten sopimusvapauden periaatetta ei voi soveltaa, koska se on voimassa vain varallisuusoikeudessa.

Jotta osaouolet voivat sopia ei-varallisuusoikeudellisista asoista toisiaan sitovasti, se vaatii lain, joka mahdollistaa tällaiset sopimukset. Varallisuusoikeuden sisällä asia on toisin; siellä on lähtökohtana sopimusvapaus ja osapuolet voivat sopia periaatteessa millaisia sopimuksia tahansa, ellei laki toisin määrää.

Minä en ole ikinä kuullut käyttöoikeussopimuksista.

Tarkoitatko siis sitä, että jos varallisuusarvoinen "omaisuus" ei vaihda omistajaa, niin osapuolten välinen yhteisymmärrys ei ole pätevä sopimus ellei tuon "sopimuksen" tekemiseen löydy laista kelpuuttavaa säännöstä?

Jos näin, niin ovatko yhteistyösopimukset tai osakassopimukset päteviä sopimuksia? Kumpikaan sopimustyyppi ei edellytä vaihdantaa eikä nähdäkseni laista löydy kummankaan sopimuksen tekemiseen kelpuuttavaa säännöstä. Nähdäkseni salassapitosopimuksistakaan ei säännellä lain tasolla. Nämä ovat usein myös vastikkeettomia sopimuksia.

Milloin loppujen lopuksi kyse on varallisuusoikeudellisesta sopimuksesta?


Saarnilehto kirjoittaa Sopimusoikeuden perusteet -teoksessaan mm. seuraavaa

"Sopimuksen tekemistä säännellään OikTL 1 luvussa. OikTL:han koskee varsinaisesti nimensä mukaan vain varallisuusoikeudellisia oikeustoimia. Muilla aloilla, joilla sopimuksia tehdään (esimerkiksi perhe- ja jäämistöoikeus), ei ole yleisiä sopimuksen tekemistä koskevia säännöksiä. Tästä syystä OikTL:n säännöksillä on merkitystä varsinaisen varallisuusoikeuden ulkopuolellakin."

"Erityisistä sopimustyypeistä voidaan tässä yhteydessä vielä esittää seuraavat huomionarvoiset seikat:

Sopimuksia tehdään kaikilla yksityisoikeuden lohkoilla, niin perheoikeudessa (esimerkiksi avioehtosopimus), jäämistöoikeudessa(perinnönjakosopimus), esineoikeudessa (kiinteistönkauppa) ja työoikeudessa (työsopimus) kuin velvoiteoikeudessakin (velaksianto).

On useita sopimustyyppejä, joista ei ole erityistä säädännäistä oikeutta. Esimerkkeinä tällaisista sopimuksista voidaan mainita tutkimussopimus, sopimus kaupallisesta yhteistyöstä, erikoistuneesta tuotannosta ja markkinoinnista, erilaiset konsulttisopimukset ja know-how-sopimukset.

Suomen oikeus on ns. sopimusvapauden kannalla, jota selvitetään vielä jäljempänä jaksossa 3.2. Sopimusvapaus tarkoittaa muun muassa sitä, että sopijapuolet voivat heille annetun tahdon autonomian rajoissa vapaasti tehdä minkä sisältöisiä sopimuksia tahansa. Sopimusten ei tarvitse langeta jonkin lakikirjassa mainitun sopimustyypin puitteisiin, jotta ne olisivat oikeudellisesti sitovia."

"Sopimusvapaus on aluksi tarkoittanut valinnan vapautta, kykyä oman oikeudellisen tahdon muodostamiseen ja käyttämiseen. Sitä voidaan tarkastella nykyisin myös riskinjaon näkökulmasta - lähtien ajatuksesta, että sopimuksella jaetaan osapuolten kesken riskit yhteisen tavoitteen saavuttamisessa. Sopimusvapauden käsite voi aiheuttaa epäselvyyksiä, koska sopimusvapaudella saatetaan tarkoittaa monia erilaisia asioita. Sopimusvapauteen voidaan sisällyttää muun muassa seuraavat seikat:

Päätäntävapaus eli vapaus tehdä ja olla tekemättä sopimuksia.

Valintavapaus eli vapaus valita sopimuskumppaninsa.

Sisältövapaus eli vapaus määrätä itse, minkälaisin ehdoin sopimus tehdään.

Muotovapaus eli vapaus itse määrätä, missä muodossa tai järjestyksessä sopimus tehdään.

Tyyppivapaus eli vapaus valita tehtävän sopimuksen tyyppi.

Purkamisvapaus eli vapaus laillisin keinoin vetäytyä sopimussuhteesta ja olla jatkamatta sitä.

Vapaus sopia noudatettavasta laista ja riitojen ratkaisemisesta."

 

[Antti - 87]

Synnyn ja muodon lisäksi mm. välittyssopimuksesta ei muuten ole juurikaan säädetty. Kaiken lisäksi säännökset välityssopimuksen sisällöstä ovat laajasti dispositiivisia. Osapuolet siis voivat sopia välityssopimuksesta asioista, joista ei ole lainkaan lainsäännöksiä. Loppupeleissä osapuolet voivat sopia, etteivät noudata säännöksiä, joiden pitäisi olla ainoa perusta ko. sopimukselle. Johtaisiko tämä tilaan, jossa sopimusta jälleen kerran ei olisikaan mahdollista tehdä (vaikka laki sen sallii) vai siihen, että sopimus sinänsä olisi mahdollinen, mutta sitä koskevia sääntöjä ei yksinkertaisesti olisi olemassa, lainkaan?

Toki asianosaiset voivat olla tekemättä välityssopimusta, jos katsovat että siihen ei ole tarvetta, mutta sekin mahdollisuus perustuu lakiin, ei sopimusvapauteen.

Ylipäätään koko välityssopimusten tekeminen ei perustu sopimusvapauteen, vaan lakiin, joka mahdollistaa kyseiset sopimukset.

 

[Antti - 87]

Tarkoitatko siis sitä, että jos varallisuusarvoinen "omaisuus" ei vaihda omistajaa, niin osapuolten välinen yhteisymmärrys ei ole pätevä sopimus ellei tuon "sopimuksen" tekemiseen löydy laista kelpuuttavaa säännöstä?

Jos näin, niin ovatko yhteistyösopimukset tai osakassopimukset päteviä sopimuksia? Kumpikaan sopimustyyppi ei edellytä vaihdantaa eikä nähdäkseni laista löydy kummankaan sopimuksen tekemiseen kelpuuttavaa säännöstä. Nähdäkseni salassapitosopimuksistakaan ei säännellä lain tasolla. Nämä ovat usein myös vastikkeettomia sopimuksia.

Milloin loppujen lopuksi kyse on varallisuusoikeudellisesta sopimuksesta?

Yhteistyö- ja osakassopimukset (samoin kuin parkkisopimukset) ovat varallisuusoikeudellisia oikeustoimia, joten lakia ei tarvita. "Salassapitosopimusten" osalta en osaa sanoa mitään, koska en ole ikinä kuullut sellaisista sopimuksista.

Varallisuusoikeudellisia sopimuksia syntyy esim kun vuokrataan, ostetaan, myydään jotain. Esimerkkinä voidaan mainita myös muut erikoisemmat varallisuusoikeudelliset sopimukset, kuten esisopimus (sopimus sopimuksen tekemisestä).

Saarnilehto kirjoittaa Sopimusoikeuden perusteet -teoksessaan mm. seuraavaa

"Sopimuksen tekemistä säännellään OikTL 1 luvussa. OikTL:han koskee varsinaisesti nimensä mukaan vain varallisuusoikeudellisia oikeustoimia. Muilla aloilla, joilla sopimuksia tehdään (esimerkiksi perhe- ja jäämistöoikeus), ei ole yleisiä sopimuksen tekemistä koskevia säännöksiä. Tästä syystä OikTL:n säännöksillä on merkitystä varsinaisen varallisuusoikeuden ulkopuolellakin."

"Erityisistä sopimustyypeistä voidaan tässä yhteydessä vielä esittää seuraavat huomionarvoiset seikat:

Sopimuksia tehdään kaikilla yksityisoikeuden lohkoilla, niin perheoikeudessa (esimerkiksi avioehtosopimus), jäämistöoikeudessa(perinnönjakosopimus), esineoikeudessa (kiinteistönkauppa) ja työoikeudessa (työsopimus) kuin velvoiteoikeudessakin (velaksianto).

On useita sopimustyyppejä, joista ei ole erityistä säädännäistä oikeutta. Esimerkkeinä tällaisista sopimuksista voidaan mainita tutkimussopimus, sopimus kaupallisesta yhteistyöstä, erikoistuneesta tuotannosta ja markkinoinnista, erilaiset konsulttisopimukset ja know-how-sopimukset.

Suomen oikeus on ns. sopimusvapauden kannalla, jota selvitetään vielä jäljempänä jaksossa 3.2. Sopimusvapaus tarkoittaa muun muassa sitä, että sopijapuolet voivat heille annetun tahdon autonomian rajoissa vapaasti tehdä minkä sisältöisiä sopimuksia tahansa. Sopimusten ei tarvitse langeta jonkin lakikirjassa mainitun sopimustyypin puitteisiin, jotta ne olisivat oikeudellisesti sitovia."

"Sopimusvapaus on aluksi tarkoittanut valinnan vapautta, kykyä oman oikeudellisen tahdon muodostamiseen ja käyttämiseen. Sitä voidaan tarkastella nykyisin myös riskinjaon näkökulmasta - lähtien ajatuksesta, että sopimuksella jaetaan osapuolten kesken riskit yhteisen tavoitteen saavuttamisessa. Sopimusvapauden käsite voi aiheuttaa epäselvyyksiä, koska sopimusvapaudella saatetaan tarkoittaa monia erilaisia asioita. Sopimusvapauteen voidaan sisällyttää muun muassa seuraavat seikat:

Päätäntävapaus eli vapaus tehdä ja olla tekemättä sopimuksia.

Valintavapaus eli vapaus valita sopimuskumppaninsa.

Sisältövapaus eli vapaus määrätä itse, minkälaisin ehdoin sopimus tehdään.

Muotovapaus eli vapaus itse määrätä, missä muodossa tai järjestyksessä sopimus tehdään.

Tyyppivapaus eli vapaus valita tehtävän sopimuksen tyyppi.

Purkamisvapaus eli vapaus laillisin keinoin vetäytyä sopimussuhteesta ja olla jatkamatta sitä.

Vapaus sopia noudatettavasta laista ja riitojen ratkaisemisesta."

Onko tämä tarkoitus olla jotenkin ristiriidassa siihen, mitä olen aikaisemmin kirjoittanut? Toki olen Saarnilehdon kanssa samaa mieltä, että sopimusoikeuden periaatteilla on merkitystä varsinaisen varallisuusoikeuden ulkopuolella, esim. perheoikeudessa ja että sopimuksen ei tarvitse olla jotain sopimustyyppiä ollakseen sitova.

 

[ei_liian]

Yhteistyö- ja osakassopimukset (samoin kuin parkkisopimukset) ovat varallisuusoikeudellisia oikeustoimia, joten lakia ei tarvita. "Salassapitosopimusten" osalta en osaa sanoa mitään, koska en ole ikinä kuullut sellaisista sopimuksista.

Varallisuusoikeudellisia sopimuksia syntyy esim kun vuokrataan, ostetaan, myydään jotain. Esimerkkinä voidaan mainita myös muut erikoisemmat varallisuusoikeudelliset sopimukset, kuten esisopimus (sopimus sopimuksen tekemisestä).

Onko tämä tarkoitus olla jotenkin ristiriidassa siihen, mitä olen aikaisemmin kirjoittanut? Toki olen Saarnilehdon kanssa samaa mieltä, että sopimusoikeuden periaatteilla on merkitystä varsinaisen varallisuusoikeuden ulkopuolella, esim. perheoikeudessa ja että sopimuksen ei tarvitse olla jotain sopimustyyppiä ollakseen sitova.

Kertaatko vielä, että miksi pomppulinnasopimus ei ole varallisuusoikeudellinen sopimus tai siis sopimus ylipäänsä?

 

[Antti - 87]

Kertaatko vielä, että miksi pomppulinnasopimus ei ole varallisuusoikeudellinen sopimus tai siis sopimus ylipäänsä?

Miksi se olisi varallisuusoikeudellinen sopimus? Se, että joku toimii omistajan asettamien ehtojen vastaisesti, ei oikeuta perimään mitään "sakkoja". Jos joku aiheuttaa omistamalle esinneellesi vahinkoa, sinulla on oikeus vahingonkorvaukseen.

Niin kuin aikeisemmin totesin, KKO:n parkkimaksuasiassa antamasta ennakkopäätöksestä ei voi vetää sellaista johtopäätöstä, että omistajalla on yleinen oikeus asettaa omistamilleen esineiden käytölle ehtoja ja periä niiden vastaisesta menettelystä maksuja. Yksityisen alueen omistajalla on oikeus asettaa alueensa käytölle ehtoja ja jos alueella on selvät kyltit, pätevä varallisuusoikeudellinen "pysäköintisopimus" voi syntyä, mutta siitä ei seuraa, että samanlainen pätevä sopimus syntyisi pomppulinnan omistajan ja ehtojan vastaisesti toimivan henkilön välillä, vaikka omistaja olisi laittanut vastaavat kyltit.

 

[OoDee]

Miksi se olisi varallisuusoikeudellinen sopimus? Se, että joku toimii omistajan asettamien ehtojen vastaisesti, ei oikeuta perimään mitään "sakkoja". Jos joku aiheuttaa omistamalle esinneellesi vahinkoa, sinulla on oikeus vahingonkorvaukseen.

Olisi toki mukavaa, jos vastaisit esitettyyn kysymykseen (Kysymys kuului: miksi sopimusta ei synny/miksi kyseessä ei ole sopimus. Kysymys ei ollut: Onko pomppulinnatapauksessa oikeus periä maksua).


Tämän keskustelun aikana olevan nähnyt sinun esittävän kolme perustavaa väitettä:

1)

Jotta osaouolet voivat sopia ei-varallisuusoikeudellisista asoista toisiaan sitovasti, se vaatii lain, joka mahdollistaa tällaiset sopimukset.

2)

...ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin ei sovelleta sopimusoikeuden periaatteita.

3)

Suomen oikeus mielestäni lähtee siitä, että sopimusoikeuden soveltaminen edellyttää varallisuusarvoisten etujen vaihdantaa

Oletko edelleen kaikkien kolmen väitteen kannalla, vai ovatko ne muuttuneet keskustelun aikana?

 

[ei_liian]

Miksi se olisi varallisuusoikeudellinen sopimus? Se, että joku toimii omistajan asettamien ehtojen vastaisesti, ei oikeuta perimään mitään "sakkoja". Jos joku aiheuttaa omistamalle esinneellesi vahinkoa, sinulla on oikeus vahingonkorvaukseen.

Niin kuin aikeisemmin totesin, KKO:n parkkimaksuasiassa antamasta ennakkopäätöksestä ei voi vetää sellaista johtopäätöstä, että omistajalla on yleinen oikeus asettaa omistamilleen esineiden käytölle ehtoja ja periä niiden vastaisesta menettelystä maksuja. Yksityisen alueen omistajalla on oikeus asettaa alueensa käytölle ehtoja ja jos alueella on selvät kyltit, pätevä varallisuusoikeudellinen "pysäköintisopimus" voi syntyä, mutta siitä ei seuraa, että samanlainen pätevä sopimus syntyisi pomppulinnan omistajan ja ehtojan vastaisesti toimivan henkilön välillä, vaikka omistaja olisi laittanut vastaavat kyltit.

Mielestäni sillä ei ole merkitystä, onko kyseessä varallisuusoikeudellinen sopimus vai ei, vaan vain sillä on merkitystä, muodostuuko siitä pätevä sopimus. Kyseiset ehdot eivät liene hyvän tavan tai lain vastaista tai yleisten moraalisääntöjen vastaisia. Näin ollen kyseisessä tapauksessa syntyy mielestäni pätevä sopimus, sillä pomppulinnan käyttäjä vapaaehtoisesti, ehdoista täysien tietäen, käyttää pomppulinnaa eli näin ollen sitoutuu kyseisiin ehtoihin. Eri asia on taas mm. se, onko sopimussakko suuruudeltaan kohtuuton, jolloin sitä voidaan sovitella. Toistan siis kysymykseni, miksi kyseessä ei ole pätevä sopimus?

Sanoit aikaisemmin, että pomppulinnan omistaja voi asettaa ehtoja pomppulinnan käytölle. Mikä juridinen konstruktio siitä muodostuu, kun käyttäjä käyttää pomppulinnaa noista ehdoista tietäen, jos kyseessä ei ole sopimus?

Osakassopimuksissa ja yhteistyösopimuksissa useimmiten vain sovitaan, että "tehdään näin" ja tuon sopimuksen rikkominen sanktioidaan sopimussakolla. Sopijapuolten välillä ei liiku raha tai muukaan varallisuus eikä niissä myydä tai vuokrata mitään, joten onko tällöin silti kyseessä a) pätevä tai b) varallisuusoikeudellinen sopimus ja jos on, niin miksi tai vaihtoehtoisesti miksi ei?

Kirjoitit tuolla yllä, ettei ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin sovelleta sopimusoikeuden periaatteita. Voitko antaa esimerkkejä lainsäädännöstä ei-varallisuusoikeudellisten sopimusten tulkinnassa noudatettavista säännöistä?

Salassapitosopimuksista löydät tietoa esim. laittamalla Googleen vaikkapa Non-Disclosure Agreement.

 

[Antti - 87]

Olisi toki mukavaa, jos vastaisit esitettyyn kysymykseen (Kysymys kuului: miksi sopimusta ei synny/miksi kyseessä ei ole sopimus. Kysymys ei ollut: Onko pomppulinnatapauksessa oikeus periä maksua).

Ei siinä vaihdeta yhtään mitään. Jos omistajan mukaan pomppulinnassa hyppiminen ilman kenkiä on sallittua ja joku menee hyppimään sinne kengät jalassa, omstaja poistaa kyseisen henkilön sieltä tai pyytää ottamaan kengät pois. Jos pomppulinna vaurioituu, omistajalla on oikeus vahingonkorvaukseen. Tässä tilanteessa ei ole mitään väliä, vaikka omistaja olisi laittanut kyltin, jossa ehtojen vastaisesta menettelystä olisi velvollinen maksamaan maksun.

Kyllä minä haluaisin kuulla, millä ihmeen perusteella tällaisessa tilanteessa syntyisi varallisuusoikeudellinen sopimus!

Oletko edelleen kaikkien kolmen väitteen kannalla, vai ovatko ne muuttuneet keskustelun aikana?

Mielipieeni ei ole muuttunut.:D

 

[Antti - 87]

Mielestäni sillä ei ole merkitystä, onko kyseessä varallisuusoikeudellinen sopimus vai ei, vaan vain sillä on merkitystä, muodostuuko siitä pätevä sopimus. Kyseiset ehdot eivät liene hyvän tavan tai lain vastaista tai yleisten moraalisääntöjen vastaisia. Näin ollen kyseisessä tapauksessa syntyy mielestäni pätevä sopimus, sillä pomppulinnan käyttäjä vapaaehtoisesti, ehdoista täysien tietäen, käyttää pomppulinnaa eli näin ollen sitoutuu kyseisiin ehtoihin. Eri asia on taas mm. se, onko sopimussakko suuruudeltaan kohtuuton, jolloin sitä voidaan sovitella. Toistan siis kysymykseni, miksi kyseessä ei ole pätevä sopimus?

Ei tapahdu mitään varallisuusarvoisten etujen vaihdantaa.

Sanoit aikaisemmin, että pomppulinnan omistaja voi asettaa ehtoja pomppulinnan käytölle. Mikä juridinen konstruktio siitä muodostuu, kun käyttäjä käyttää pomppulinnaa noista ehdoista tietäen, jos kyseessä ei ole sopimus?

Pomppulinnan käyttö perustuu omistajan lupaan.

Osakassopimuksissa ja yhteistyösopimuksissa useimmiten vain sovitaan, että "tehdään näin" ja tuon sopimuksen rikkominen sanktioidaan sopimussakolla. Sopijapuolten välillä ei liiku raha tai muukaan varallisuus eikä niissä myydä tai vuokrata mitään, joten onko tällöin silti kyseessä a) pätevä tai b) varallisuusoikeudellinen sopimus ja jos on, niin miksi tai vaihtoehtoisesti miksi ei?

Miten voit sanoa ensin, että sopimuksen "rikkominen on sanktioitu sopimussakolla" ja sitten, että "osapuolten välillä ei liiku raha"? Eikö siinä osapuolten välillä juuri liiku raha? :D Molemmat sopimuksen ovat varallisuusoikeudellisia oikeustoimia.

Kirjoitit tuolla yllä, ettei ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin sovelleta sopimusoikeuden periaatteita. Voitko antaa esimerkkejä lainsäädännöstä ei-varallisuusoikeudellisten sopimusten tulkinnassa noudatettavista säännöistä?

Ei ei-varallisuusoikeudellisten oikeustointen tulkinnasta tarvitse välttämättä olla säännöksiä. Ei niiden tulkinnassa ole mitään epäselvää. Joko sopimus on tai sitä ei ole.

Kyllä minä haluaisin kuulla, milloin sopimusoikeudellisia periaatteita sovelletaan ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin!

 

[ei_liian]

Ei tapahdu mitään varallisuusarvoisten etujen vaihdantaa.

Tapahtuuko siinä sitten varallisuusarvoisten etujen vaihdantaa, kun alueen omistaja antaa pysäköidä alueellaan ilmaiseksi? Jos näin, niin miten nämä kaksi asiaa eroavat toisistaan?

Pomppulinnan käyttö perustuu omistajan lupaan.

Mielestäni lupa = sopimus tässä(kin) yhteydessä. Olemme ilmeisesti eri mieltä.

Miten voit sanoa ensin, että sopimuksen "rikkominen on sanktioitu sopimussakolla" ja sitten, että "osapuolten välillä ei liiku raha"? Eikö siinä osapuolten välillä juuri liiku raha? :D Molemmat sopimuksen ovat varallisuusoikeudellisia oikeustoimia.

Rahaa liikkuu vasta sitten, kun toinen osapuoli rikkoo sopimuksen mukaista toimimis- tai toimimattomuusvelvoitettaan. Haluaisin edelleen kuulla, millä perusteella kyseessä on varallisuusoikeudellinen sopimus, jos kerran pomppulinnasopimus ei sitä ole.

Ei ei-varallisuusoikeudellisten oikeustointen tulkinnasta tarvitse välttämättä olla säännöksiä. Ei niiden tulkinnassa ole mitään epäselvää. Joko sopimus on tai sitä ei ole.

Eli esim. työehtosopimuksissa tai niiden tulkinnassa ei ole koskaan epäselvyyksiä? Ja etkö juuri todennut, ettei ei-varallisuusoikeudellisten sopimusten tulkinnassa noudateta sopimusoikeuden periaatteita, sillä periaatteiden tilalla noudatetaan lakia, johon ko. sopimus perustuu ja jossa on säädetty mm. tulkinnassa noudatettavista asioista?

Kyllä minä haluaisin kuulla, milloin sopimusoikeudellisia periaatteita sovelletaan ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin!

Mielestäni näihin määrittelemiisi ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkia sopimusoikeuden periaatteita, koska kyseessä on sopimus. Kuten OoDee totesi, ei minunkaan mielestäni ole merkitystä sillä, mihin juridiseen kategoriaan jokin asia laitetaan. Sopimus on sopimus riippumatta siitä, mitä se sisältää tai koskee.

 

[Antti - 87]

Tapahtuuko siinä sitten varallisuusarvoisten etujen vaihdantaa, kun alueen omistaja antaa pysäköidä alueellaan ilmaiseksi? Jos näin, niin miten nämä kaksi asiaa eroavat toisistaan?

Olen tämänkin asian jo kertaalleen vääntänyt rautalangasta.... pomppulinnan käyttö perustuu lupaan, sen sijaan yksityisessä pysäköinninvalvonnassa maksuvelvollisuus perustuu luvattomaan parkeeraamiseen. Lain mukaan yksityiselle alueelle parkkeeraaminen on kielletty. Jos on on parkkeerannut ilman lupaa, joutuu maksamaan!

Rahaa liikkuu vasta sitten, kun toinen osapuoli rikkoo sopimuksen mukaista toimimis- tai toimimattomuusvelvoitettaan. Haluaisin edelleen kuulla, millä perusteella kyseessä on varallisuusoikeudellinen sopimus, jos kerran pomppulinnasopimus ei sitä ole.

Pomppulinnasopimuksessa ei vaiheta yhtään mitään.

Eli esim. työehtosopimuksissa tai niiden tulkinnassa ei ole koskaan epäselvyyksiä? Ja etkö juuri todennut, ettei ei-varallisuusoikeudellisten sopimusten tulkinnassa noudateta sopimusoikeuden periaatteita, sillä periaatteiden tilalla noudatetaan lakia, johon ko. sopimus perustuu ja jossa on säädetty mm. tulkinnassa noudatettavista asioista?

Työehtosopimusten tulkinnan epäselvyyksiä ei ratkaista sopimusoikeudellisilla normeilla.

Mielestäni näihin määrittelemiisi ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkia sopimusoikeuden periaatteita, koska kyseessä on sopimus. Kuten OoDee totesi, ei minunkaan mielestäni ole merkitystä sillä, mihin juridiseen kategoriaan jokin asia laitetaan. Sopimus on sopimus riippumatta siitä, mitä se sisältää tai koskee.

Tämä kanta on täysin väärä.:D

 

[OoDee]

1) Väite varallisuusarvoisten etujen vaihdannasta on sopimus- ja varallisuusoikeuteen perustumaton. Päin vastoin, sopimusvapaus (kuten mm. täälläkin esitetyistä Saarnilehdon sitaateista ilmenee) tarkoittaa, että osapuolet voivat itse valita, mitä sopimus pitää sisällään.

Vaatimus varallisuusarvoisten etujen vaihdannasta johtaisi siihen, että salassapitosopimuksia, osakas-/yhteistyösopimuksia, mainitsemiani käyttöoikeussopimuksia ja monia muita sopimustyyppejä ei voitaisi pitää sopimuksina, koska niissä ei vaihdeta varallisuusarvoisia etuuksia.


2) Sopimus on selvä juuri niin kauan, kuin osapuolet ovat sen sisällöstä yhtä mieltä. Tämän jälkeen tarvitaan tulkintaperiaatteita. Tällaisia ovat mm. ns. epäselvyyssääntö, ja kohtuuttoman sopimusehdon kielto. Jos mielestäsi "ei-varallisuusoikeudellisiin" sopimuksiin ei sovelleta sopimusoikeuden periaatteita, seuraa tästä, että näissä sopimuksissa kaikin puolin kohtuuttomat ehdot ovat mahdollisia.

Toisaalta totesit tuossa aiemmin, että olet (Saarnilehdon kanssa) yhtä mieltä siitä, että sopimusoikeudella on merkitystä myös varallisuusoikeuden ulkopuolella. Tämähän on loogisessa ristiriidassa väittämän kanssa, jonka mukaan ei-varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin ei voida soveltaa sopimusoikeuden periaatteita.