Ei tarranliimaamisella voikaan välttyä sopimussakolta tai muultakaan seuraamukselta, jos sopimus on pätevä. Kyse on enemmänkin siitä, voiko tarranliimaamiskuviota pitää pätevänä sopimuksena. Tuo vuokraamisesimerkki ei oikein osu maaliinsa, ellei vuokrasopimuksessa ole otettu tuollaista ehtoa. Jos ei ole ja vuokralainen kyseisen ehdon antaa myöhemmin, voi vuokranantaja välttyä kyseiseltä ehdolta reklamoimalla siitä kohtuullisessa ajassa, jos oletetaan, että ehtoa voidaan pitää hyvän tavan mukaisena jne.
Sinä kyllä kirjoitat uutta lakia, jos väität että todistelussa noudatetaan ”täyden näytön periaatetta” Suomen oikeus ei tunne koko käsitettä, mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan! Näyttökysymysten osalta lainaan prosessioikeuden professori Jyrki Virolaisen blogia. Virolainen kirjoittaa:
Ei tarranliimaamista voida missään tilanteessa välttyä jo syntyneen sopimuksen velvoitteista eikä sitä voida pitää pätevänä sopimuksena. Sulla näyttää olevan yleiset sopimusoikeudelliset periaatteet hieman hakusessa. Sopimusta voidaan muuttaa vain jos molemmat osapuolet siihen suostuvat eikä ketään voida vastoin tahtoaan velvoittaa sopimukseen, ellei laissa ole siihen sännöstä. Toinen sopimuksen osapuoli ei voi yksipuolisesti asettaa ehtoja, joita vastaan toinen osapuoli voisi ”reklamoida kohtuullisessa ajassa”. Suomen oikeus ei tunne tällaista oikeussääntöä.
Tarran liimaus tai mikään muukaan tähän verrattavissa oleva epämääräinen järjestely ei voi missään tapauksessa muodostaa pätevää sopimusta. Silloinhan jälkikäteen voitaisiin päästä kuin koira veräjästä ihan mistä tahansa velvoitteesta. Ei Suomen oikeus hyväksy tällaisia järjestelyjä.
En minä näe tässä minkäänlaista ongelmaa. Kyllä kaikki nuo tilanteet on mahdollisia, mutta ne voivat myös tapahtua julkisessa pysäköinninvalvonnassa. Laissa pysäköintivirhemaksusta nimittäin säädetään, että ”pysäköintivirhemaksu on virheen tehneen kuljettajan suoritettava. Auton ja moottoripyörän osalta maksusta on vastuussa myös se, joka virheen tapahtumisen aikaan oli ajoneuvon omistaja, tai hänen sijastaan se, jolle ajoneuvoja koskevaan rekisteriin tehdyn ilmoituksen mukaan on pysyvästi luovutettu ajoneuvon hallinta, jollei omistaja tai haltija saata todennäköiseksi, että ajoneuvo tuolloin oli ollut luvattomasti kuljettajan käytössä, taikka osoita, ettei hän muusta syystä ole velvollinen vastaamaan maksusta.” (8§). Eli myös julkisella puolella lähdetään siitä, että auton omistaja vastaa maksusta, jollei auton oikealta kuljettajalta voida periä maksua, eli noudatetaan yleisen elämänkokemusta. Kun ratkaistaan yksityisten parkkimaksujen maksuvelvollisuuden määräytymistä, todistustaakan jakautumisesta seuraa, että pysäköintivirhemaksulain 8§:ää sovelletaan analogisesti myös yksityiseen parkkivalvontaan. Maksuvelvollisuuden määräytyminen ratkaistaan siis samoin periaattein niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella. Tämän takia en ymmärrä miksi meillä pitäisi olla ylipäätään yksityistä parkkivalvontaa koskevaa lainsäädäntöä, kun kuitenkin siihen sisällytetään pysäköintivirhemaksulain 8§:ää vastaava säännös (se taisi olla myös siinä eduskunnassa kaatuneessa lakiehdotuksessa). Vaikka lakia ei olekaan, ei sellaisia omistussuhteista johtuvia tulkintatilanteita pääse syntymään, joita ei voitaisi ratkaista.
Kyllä kuva riittää täyttämään kantajan todistustaakan eli sen että sopimus on syntynyt.
Ei tässä nyt sentää tarvi alkaa kehittelemään mitään mielikuvitustilanteita saatika kaivamaan mitään teletunnistetietoja! Uskottava kertomus ja tilanteen yksityskohtainen kuvaaminen riittää täyttämään vastaajan todistustaakan. Esim jos auton omistaja on lainannut autoaan kaverille ja tämä on joutunut yksityisen sakottamaksi, riittää, että selvittää että on lainannut autoaan kaverille, miksi on lainannut, milloin on lainannut jne. En osaa sanoa miten sellaisessa tilanteessa pitäisi tuomita, jossa auton omistajan mukaan autoa ajanut ja parkkimaksun saanut kiistää ajaneensa autoa, mutta kaippa auton omistajan kertomusta voidaan pitää lähtökohtaisesti uskottavana: omistaja tietää kuka hänen autoaan on käyttänyt. Vastapuoli voi toki kiistää käyttäneensä autoa, mutta hänen tulee pystyä täyttämään todistustaakkansa.
Yleinen elämänkokemus on lähtökohta ja se, joka siitä tahtoo poiketa, on näytettävä väitteensä toteen. Ei kantajan tarvitse näyttää yleistä elämänkokemusta toteen, vaan kantajan tulee täyttää oma todistustaakkansa eli esim kuva autosta. Jos kantajan tulisi ensin ”näyttää yleinen elämänkokemus toteen”, päästään vastakohtapäätelmällä aika kummalliseen tulokseen: oikeudessa ei lähtökohtaisesti vallitse mitkään normaalielämän lainalaisuudet.
Tässä esimerkissä ei ole kyse hiljaisesta suostumuksesta, vaan nimenomaiseseta suullisesta suostumuksesta…
Ööö… mulla meni tämän kappleen pointti vähän yli… :D mutta viimekädessä peruste siihen miksi maanomistaja voi pätevästi määrätä alueensa käytöstä ja sanktioida määräysten vastaisesta toiminnasta, on tieliikennelaki ja se että tällainen toiminta saa oikeusjärjestyksen tuen (KKO:n ennakkopäätös). Syy siihen miksi tarran liimaamisella ei synny pätevää sopimusta on se, että kyseinen järjestely ei perustu lakiin eikä sillä ole oikeusjärjestyksen tukeakaan.
Vuoden 2012 alusta voimaan tulevan pysäköinninvalvonnasta annetun lain hallituksen esityksen 223/2010 mukaan:
Kuva riittää siihen, että sopimus on syntynyt, mutta kenen kanssa sopimus on syntynyt..?
Lähinnä minun ja varmaan OoDeenkin näkemys on se, että tuollaisen yksioikoisen elämänkokemussäännön tai kokemusperusteisen todennäköisyyden olemassaolo, jonka mukaan auton haltija/omistaja = kuljettaja, on vähintäänkin problemaattinen. Esim. Lappalainen kirjoittaa, että kokemussäännön olemassaolo on joissain tilanteissa todistettava. Luonnollisesti täysin selkeitä yleistä tietoutta ei tarvitse todistaa.Kuten todettu, todistelun kannalta tämä on hyvin ongelmallista. Mielestäni, jos tarpeeksi näyttöä ei ole, niin silloin ei pitäisi tuomita ollenkaan, kun kyse on sopimukseen perustuvasta pysäköinninvalvonnasta... Koen tuon kokemusperäisen todennäköisyyden ja siihen liittyvän todistustaakan jaon hyvin problemaattiseksi, sillä vastaajan on mielestäni myös hyvin vaikea ja joissain tapauksissa jopa mahdotonta esittää muuta näyttöä kuin oma kertomuksensa.
Nimenomaisesta suostumuksesta alkuperäiseen sopimukseen, ei muutokseen. Sopimus syntyy niillä ehdoilla, joista puhelimessa sovitaan. Jossain tilanteissa sopimusehto tulee sitovaksi yksipuolisella muutoksella jos asiasta ei ole reklamoitu, kuten KKO tapauksessaan 1998:93 on todennut. Kestosopimuksissa ehtoja muutetaan puolestaan usein yksipuolisesti irtisanomisaikoja noudattaen...
No otetaan toinen esimerkki. Minulla on pomppulinna. Pomppulinnan kylkeen on liimattu tarra, jossa lukee: "Saa hyppiä sukat jalassa tai paljain varpain. Näiden sääntöjen vastaisesta toiminnasta olet velvollinen maksamaan 40 euroa. Käyttämällä pomppulinnaa hyväksyt nämä ehdot." Voit vaihtaa "pomppulinnan" tilalle minkä tahansa esineen. Onko tuo pomppulinnasopimus pätevä? Koen, että kyse on näissä tarrasopimuksissa siitä, että jos jollakulla on kompetenssi disponoida jostakin esineesta tai asiasta, niin hän voi myös luoda kyseisen esineen tms. käytölle ehdot, koska lähtökohtanahan on, että kaikki sopimukset ovat päteviä. Pätemättömyyden voi synnyttää lähtökohtaisesti vain OikTL:n mukainen pätemättömyysperuste taikka sopimuksen lain tai hyvän tavan vastaisuus yms.
Minä en ymmärrä miksi ei voida ”yleistää” sitä että auton omistaja/haltija on auton kuljettaja. Se on lähtökohta, josta voidaan poiketa. Vaikka auton omistajalla ei ole velvollisuutta ilmaista auton kuljettajaa eikä häntä siihen voida pakottaakaan, omistajaan kohdistuva kuluriski saa omistajan kuitenkin ilmaisemaan auton kuljettajan henkilöllisyyden. Järkevä auton omistaja antaa parkkifirmalle tiedon kuljettajasta heti silloin kun parkkimaksua yritetään periä, jotta parkkifirma voi perä maksun auton kuljettajalta. Jos omistaja ei suostu selvittämään asiaa, kuluriski (parkkimaksu korkoineen + vastapuolen oikeudenkäyntikulut) voi aktualisoitua. Käytännössä omistaja voi välttyä vastuusta ainoastaan paljastamalla autoa kuljettaneen henkilöllisyyden.
Minä en näe tällaisen säännön soveltamisessa mitään ”problemaattista”. Yleisen elämänkokemuksen mukaan auton on ajanut sakkopaikalle sen omistaja, jollei muuta näytetä. Tätä sääntöä sovelletaan niin yksityisessä kuin julkisessakin pysäköinninvalvonnassa. Ja mitähän ovat sellaiset tilanteet Lappalaisen mukaan, joissa ”kokemussäännön olemassaolo” on todistettava? Niillä tuskin on mitään tekemistä pysäköinninvalvonnan kanssa…Kuva riittää siihen, että sopimus on syntynyt, mutta kenen kanssa sopimus on syntynyt..?
Se, että todistustaakka siirtyisi kantajalta vastaajalle, edellyttää ensinnäkin, että kantaja täyttää oman todistustaakan eli esittää kuvan parkkeeratusta autosta. Tällöin on vastaajan esitettävä näyttöä (tehtävä todennäköiseksi) että hän ei ole ajanut autoa ja tehtävä selkoa siitä kuka autoa on ajanut. Omistajan väitettä siitä että hän ei tiedä kuka autoa on ajanut ei voida pitää uskottavana, koska auton omistaja tietää kuka hänen autoaan käyttää silloin kun tämä ei sitä itse käytä. Jos selvitystä ei esitetä, auton omistaja velvoitetaan maksamaan maksu. Mitä enemmän vastaajan kertomus poikkeaa yleisestä elämänkokemuksesta sitä enemmän näyttöä tarvitaan. Jos auton omistaja haastetaan käräjille silloin kun tämän vaimo on todellisuudessa ajanut autoa, edellyttää vastuusta vapautuminen sitä että auton omistaja tekee todennäköiseksi että vaimo on ajanut autoa. Tietenkin sellaiset tilanteet, joissa vasta oikeussalissa aletaan selvittämään kuka autoa oikeasti on ajanut ei toteudu, koska jokainen järkevä ihminen tekee sen verran yhteistyötä parkkifirman kanssa, että ilmoittaa heille kuka autoa on oikeasti ajanut, että parkkifirma voi hastaa käräjille oikean henkilön. Muutenkaan todustustaakkanormeja ei ole muodostettu epätodennäköisen mielikuvitustilanteiden ratkaisua varten, vaan yleisimpiä tilanteita varten.
En minä näe tässä mitään ongelmallista. Jos ei ole näyttöä, ei tietenkään voida tuomita, mutta näyttökysymykset ovat varsin yksinkertaisia tällaisissa tapauksissa (valokuva). Eiköhän vastaajan näytöksi riitä esim että selvittää, että ei ole mahdollista että on ajanut autoa kun on ollut töissä, sairaalassa ym
Ei tuollaisella menettelyllä synny pätevää sopimusta. Esineen omistajalla on oikeus asettaa esineen käytölle ehtoja; eri asia on saako niiden rikkomisesta periä maksua. Jos ehtoja rikkomalla on aiheutettu vahinkoa, omistajalla on oikeus vahingonkorvaukseen. Jos joku käyttää pomppulinnaa vastoin ehtoja omistajalla on oikeus kieltää tätä henkilöä käyttämästä pomppulinnaa ja poistaa hänet sieltä. Tällaisessa tilanteessa sille, joka toimii ehtojen vastaisesti, ei koidu perusteetonta taloudellista etua, kuten silloin kun joku parkkeeraa autonsa toisen paikalle ilmaiseksi.
Sinä missaat nyt koko pointin. Ei sillä ole merkitystä kuinka ”yleisenä” voidaan pitää sitä että auton omistaja on/ei ole auton kuljettaja. Todistustaakka (tai selitystaakka) asetetaan auton omistajalle juuri siksi, koska ei kukaan muu taho voi todellisuudessa selvittää sitä kuka autoa on oikeasti ajanut paitsi auton omistaja. Jos auton omistajalle ei voida asettaa todistustaakkaa, kenelle se sitten pitäisi asettaa? Parkkivalvontaa harjoittavalle yritykselle sitä ei voida asettaa, koska sillä ei ole mitään mahdollisuutta selvittää kuka autoa on ajanut. Parkkifirmalta edellytetään ainoastaan, että se pystyy näyttämään toteen sopimuksen syntymisen – sopimus syntyy parkkeeraamalla, ”parkkeeraamalla hyväksyt ehdot” – joten kuvan esittäminen parkkeeratusta autosta on riittävä.
Ei tuomioistuin voi perustaa päätöksentekoaan millekkään ”keskimääräisyys”arvoille, vaan tuomoisutuin antaa päätöksensä sille annetun näytön perusteella. Miten tällainen keskimääräisyys edes laskettaisiin / selvitettäisiin luotettavasti?
Minun mielestäni se on erittäin helppo ratkaisu – ja järkevä lähtökohta. En minä näe tässä edelleenkään mitään ongelmaa.
Minä en ole väittänyt että OK 17:1.1 on analoginen julkisesta pysäköinninvalvonnasta annetun lain 9§:n kanssa – eivät ne tietenkään ole. Sen sijaan minä väitän, että todistustaakan jaosta (OK 17:1.1 ei koske todistustaakan jakoa; todistustaakan jako on muotoutunut oikeuskäytännön perusteella) aiheutuu se että julkisesta pysäköinninvalvonnasta annetun lain 9§:ää sovelletaan analogisesti – ei suoraan – maksuvelvollisuuden määräytymiseen myös yksityisessä pysäköinninvalvonnassa.
Ei omaisuuden käytön disponoiminen tietenkään ole mahdotonta – en ole niin väittänytkään. Ja reaalisopimuksia on monenlaisia. Mutta se, että omaisuuden käytöstä saa disponoida, ei kuitenkaan merkitse sitä, että omaisuuteen liimatulla kyltillä automaattisesti muodostuisi sitova sopimus. Jos sillä perusteella, että omaisuudesta saa disponoida, voisi kylttejä liimaamalla velvoittaa milloin mihinkin maksuun, silloin esim. asunnon omistaja voisi liimata ulko-oveen kyltin jossa lukee ”Postin työntäminen postiluukusta on kiellettyä. Postin työntäminen postiluukusta maksaa X euroa. Työntämällä postin hyväksyt ehdot” – ja tämä olisi sitten muka pätevä sopimus sillä perusteella, että ”omistajalla on oikeus disponoida omaisuudestaan (ulko-ovesta)” tai vaihtoehtoisesti sillä perusteella, että ”kaikki sopimukset ovat lähtökohtaisesti päteviä”, kuten ”ei_liian” asian ilmaisi. Eikö menisi elämä hieman vaikeaksi jos tällaisten sopimusten tekeminen olisi yleisesti sallittua ja niitä pidettäisiin pätevänä varsinkin silloin kun ”ehtojen” mukaisesti toimivalle (esimerkkitapaukseni mukaan posteljoonille) ei aiheudu mitään perusteetonta taloudellista etua eikä omaisuuden omistajalle aiheudu vahinkoakaan. Tässä tilanteessa asunnon omistajalle kertyisi perusteetonta taloudellista etua.
Lue ”ei_liian” esimerkki uudelleen. Siinä ei puhuta mitään pomppulinnan käytön maksullisuudesta, vaan ehtojen rikkomisesta määräytyvästä maksusta. Perusteetonta etua parkkeeraava henkilö saa siitä, että hän ei joudu maksamaan parkkeeraamisesta kun taas alueen omistaja, joka on maksanut alueesta (ostanut tai vuokrannut), ei voi käyttää aluettaan silloin kun jonkun toisen auto on siinä - luvatta. Tämän pitäisi olla päivän selvää.
Sopimuksissa molempien osapuolten - ei vain toisen - tulee saada jotain (taloudellista tai jotain muuta) hyötyä. Esim vuokrasopimuksissa esineen omistaja saa vuokraa ja esineen vuokraaja esineen käyttöönsä
Mutta jos tällaista toimintaa harjoitetaan esim. kaupan pihalla, omistaja saa taloudellista hyötyä siitä että hänen alueelleen parkkeeraavat tulevan hänen kauppaan asioimaan. Autopaikat ovat tarkoitettu vain kaupan asiakkaille – ei yleiseksi parkkipaikaksi – ja siihen saa parkkeerata vain tietyksi ajaksi (esim 1h)
Kirjoitin jo aikaisemmassa viestissä, että ”Perusteetonta etua parkkeeraava henkilö saa siitä, että hän ei joudu maksamaan parkkeeraamisesta kun taas alueen omistaja, joka on maksanut alueesta (ostanut tai vuokrannut), ei voi käyttää aluettaan silloin kun jonkun toisen auto on siinä - luvatta.”
Minä en ymmärrä tätä lausetta. Millä tavalla ”pysäköintisopimuksessa disponointi perustuu omistajan lupaan”? Ilman alueen omistajan lupaahan sinne toisen parkkipaikalle parkkeerataan kun taas pomppulinnaesimerkissä pomppulinnaa käytetään omistajan luvalla – esimerkin mukaan luvattomasta käytöstä ei aiheudu maksua, vaan ehtojen vastaisesta käytöstä.
Minä en kyllä muista lukeneeni, että ”(reaali)sopimukset ovat lähtökohtaisesti päteviä”, mikä voi tietenkin johtua siitä, että en enää muista sopimusoikeudesta juuri mitään kun en ole sitä neljään vuoteen lukenut. Mutta minä en pidä tällaisia pomppulinnaesimerkissä tarkoitettuja sopimuksia niitä pätevinä aikaisemmissa viesteissäni mainituilla perusteilla.
