"Vuosisadan rahoitusmarkkinakriisi"

[Kas-vain]

lueskelen just vanhoja economistejä ja osui jännä juttu silmään: pankkien vakavaraisuusvaatimukset on ihan törkeän alimitoitettuja. Jos vaatimus on 4% ja se tahdottaisiin pitää ilman pääoman keräämistä myös kurimuksen pohjilla, vähän pankista riippuen talouskasvun aikana vakavaraisuuden pitäisi olla 10-20% luokkaa. Eli ei ole kovinkaan jännä että joutuu bailaamaan pankkeja. Englannissa taisi olla pohjat ja vakavaraisuus oli "parhailla" noin 2% :D

Niin siis ja toi vakavaraisuus on ilmeisesti likvidiä omaisuutta per lainakanta tjsp jos noita samakaltaisia mittareita on olemassa enemmänkin.

Eikös se venäjällä ollut 0% ainakin Hodorvskyn pyörittämässä pankissa, josta lainasi rahaa valtiolle perestroikan aikana. Saivat vielä rahanpainamisluvat ja käyvät vakuudet (=Gaspromin osakkeet). :hyvä::kippis1:

 

[sivis]

Asiaan liittyen Kiinasta:

Chinese banks are like enthusiastic runners on an accelerating treadmill. The weakening economy means poor lending decisions are threatening to catch up with them, but the banks are sprinting ahead by expanding their loan books ever faster. They cannot keep this up for ever.

[...]

In the past few years, Chinese bankers were restrained by the regulator from going on lending sprees. Banks were given lending quotas to prevent the economy from overheating. This year, with growth the main concern, there were no ceilings.

Chinese banks have clearly now opened the flood gates and are taking on more credit risk. The chief banking regulator Liu Mingkang said at a closed-door meeting in Tianjiin this April that the maximum Chinese banks should lend out a year is 6 trillion yuan ($878 billion), anything above that would be deemed as risky. During the first half alone, they lent out a whopping 7.37 trillion yuan ($1.08 trillion).

The current NPL statistics are irrelevant. The test for Chinese banks will come in the next 2 to 5 years, as the latest wave of lending shows its worth. True, many infrastructure loans seem to have implicit government backing, but less come with strong underlying cashflows. Instead of celebrating the record-low NPLs, the regulator should take it as a worrying sign that Chinese banks are now running hard to stand still.

http://blogs.reuters.com/great-debate/2009/08/14/chinas-banks-running-hard-to-stand-still/

 

[sivis]

Ei paskempi kirjoitus:
http://www.hs.fi/paakirjoitus/artik...isen vastuunpolitiikasta/HS20090816SI1MA01ivm

Talouden retoriikka häivyttää inhimillisen vastuun politiikasta

Julkaistu: 16.8.2009 lehdessä osastolla Pääkirjoitus
A A

timo miettinen

Yksi taloustaantuman keskeisiä piirteitä on, että talousuutiset alkavat muistuttaa yhä enemmän potilaskertomuksia.

Keskustelussa esille nousevat yhä useammin kriisit ja komplikaatiot, ja julkinen valta ottaa itselleen lääkärin roolin. Sen tehtävänä on tasapainoilla elvyttämisen ja tervehdyttämisen - hätäratkaisujen ja kivuliaiden leikkausten - välillä.

Vaikka potilas itse - holtittomasti käyttäytyvä talousjärjestelmä - tuskin herättää kenessäkään sääliä, yksi asia on selvä: lääketieteestä omaksutut käsitteet ja selitysmallit ohjaavat tapaamme ymmärtää talouden kehitystä ja rakennetta.

Medikalisaatiolla tarkoitetaan modernille ajalle tyypillistä ilmiötä, jossa yhä useampaa inhimillisen elämän aluetta aletaan tarkastella lääketieteen käsitteillä. Moni ilmiö diagnosoidaan sairaudeksi: ylensyönti liikalihavuudeksi, liiallinen alkoholinkäyttö alkoholismiksi ja mielipaha masennukseksi.

Vaikka tämä kehityskulku on epäilemättä lisännyt tietoamme ilmiöiden syistä, sillä on ollut myös kiistattomia vaikutuksia tapaan, jolla näemme itsemme.

Määrittelemällä yhä useammat ihmiselämään kuuluvat ilmiöt passiivisesti syntyviksi sairauksiksi medikalisaatio kyseenalaistaa inhimillisen vastuun ja vapauden ideat, jotka ovat olleet erottamaton osa länsimaista ihmiskäsitystä: rationaalista ja itseään määräävää subjektia.

Eikö jotain tällaista ole tapahtumassa nyt myös talouden osalta? Olemmeko ajautumassa talouden medikalisaatioon, joka vähitellen häivyttää inhimillisen vastuun?

Lääketieteellisten käsitteiden ulottaminen taloudesta käytävään keskusteluun ei toki ole uusi ilmiö. Tämän kehityksen alku voidaan paikantaa 1600- ja 1700-lukujen klassisen talousteorian edelläkävijöihin, John Lockeen ja Pierre Boisguilbertiin, joista varsinkin ensin mainittu oli syvällisesti perehtynyt modernin lääketieteen kehitykseen.

Yrittäessään ymmärtää yhä monimutkaisempia talouden rakenteita nämä teoreetikot nojautuivat lääketieteellisiin kielikuviin ja vertauksiin, ennen kaikkea anatomiasta lainattuihin käsitteisiin. Esimerkiksi klassisen rahankierron malli syntyi analogiana verenkierrolle, jonka esteetön toiminta mahdollistaa elävän organismin - ihmisen tai talouden - hyvinvoinnin.

Lääketieteestä lainatut käsitteet eivät ainoastaan kuvanneet talouden kehitystä vaan ohjasivat myös siihen kohdistettuja toimia.

Varhaisklassiset talousteoreetikot noudattivat Hippokrateen lääketieteen periaatetta, jonka mukaan "luonto parantaa itsensä": taloudella on luonnollinen taipumus terveyteen, ja siksi julkisen vallan on häirittävä mahdollisimman vähän sen toimintaa. Tämän periaatteen omaksui myös liberaalin talousteorian isä Adam Smith ajatuksellaan näkymättömästä kädestä, joka luonnollisesti ohjaa markkinoiden tasapainoa.

Vastaavat metaforat ovat keskeinen osa niin sanotun uusliberalistisen talousteorian terminologiaa. On kuitenkin syytä kysyä, vastaavatko nämä käsitteet enää nykyistä talousjärjestelmää.

Yhdysvalloista vuonna 2007 alkunsa saanut finanssikriisi ja sitä seurannut globaali talouskriisi näyttävät hallitsemattomilta kulkutaudeilta, jotka nyt ovat käynnistäneet valtavat elvytystoimet.

Nykyisen kriisin taustalla eivät kuitenkaan olleet hallitsemattomat komplikaatiot vaan kestämättömät inhimilliset ratkaisut: huono korkopolitiikka, yksityisen sektorin ylivelkaantuminen, hillittömät palkitsemisjärjestelmät ja riittämätön rahoitusinstrumenttien valvonta.

Vaikka suomalainen finanssijärjestelmä ei ajautunutkaan samanlaiseen kurimukseen rahoitussektorin valvonnan ja maltillisen korkopolitiikan ansiosta, on kotimaisessa keskustelussamme yksi alue, johon orgaanisen ja välttämättömän kehityksen kategoriat ovat pesiytyneet: kysymys tuloeroista.

Vuonna 2008 julkistetun tutkimuksen mukaan tuloerot kasvoivat viimeisen kymmenen vuoden aikana kaikista OECD-maista eniten Suomessa. Vaikka useat kriitikot esittivät huolen, että tämä kehitys murentaa hyvinvointivaltion idean, lähes kaikki talouselämän vaikuttajat sivuuttivat kritiikin juuri kehityksen luonnollisuuteen vedoten: kokonaistuotteen kasvaessa myös tuloerot väistämättä kasvavat.

Vaikka "yhteisen kakun" kasvun nähtiin hyödyttävän myös kaikkein köyhimpiä, viime aikoina julkistetut inhimillisen kehityksen mittarit (GPI) osoittavat päinvastaista: tuloerojen kasvu rankaisi juuri kaikkein köyhimpiä, tulonsiirtojen varassa eläviä ihmisiä.

Tuloerojen jyrkkä kasvu ei kuitenkaan ollut poliittisista päätöksistä - ja inhimillisestä vastuuntunnosta - riippumatonta. Se perustui ennen kaikkea vuonna 1993 toteutettuun verouudistukseen, jonka seurauksena pääomatulojen verotusta kevennettiin investointihalukkuuden lisäämiseksi ja pääomien ulkomaille lipumisen pelossa.

Vaikka monet asiantuntijat ovat korostaneet, että tämä 1990-luvun ajattelumalli on aikansa elänyt, muun muassa pääomatulojen progressiivista verotusta vastustetaan yhä siihen vedoten.

Matalana äänestysaktiivisuutena ilmenevä demokratian kriisi ei johdu yksinomaan puolueiden kyvyttömyydestä tarjota vaihtoehtoja. Se johtuu yhä suuremman kuilun repeämisestä politiikan ja talouden välille: julkisen vallan toiminta muuttuu pelkiksi reaktioiksi talouden vallitseviin olosuhteisiin.

Siksi eräs demokratian keskeisimmistä haasteista on vastustaa talouspoliittiseen retoriikkaan iskostunutta välttämättömyyden kieltä.

Vähän tuosta paistaa läpi asennoitumisen talouteen "pahana" asiana, mutta muuten ihan ok kirjoitus. Varsinkin nuo taloustieteen naurettavuudet, joita edelleenkin joudutaan kuuntelemaan, kuten talouden lakien vertaaminen luonnontieteiden lakeihin (esim. termodynamiikka) ovat yksi seikka joista pitäisi ihan oikeasti päästä eroon. Taloustieteet ovat ihmistieteitä. Tämä kun myönnettäisiin kaikissa leireissä niin voitaisiin siirtyä post-autistiseen taloustieteeseen.

 

[rollipeikko]

Juu, ihmisten mielessä tuntuu vallitsevan sellainen käsitys, että nykyinen järjestelmä on meille valmiina annettu ja että meidän ei joko pitä, tai me emme voi siihen puuttua. Siis vapaa markkinatalous, kapitalismi, rikkaat rikastuu, kvartaalitalous, pörssi, verojen kevennykset tms. siis kaikki mikä kuuluu nykyiseen talousjärjestelmään (jonka nimi on joku uusliberalistinen vapaa markkinakapitalismi tms.?)

Nykyinen järjestelmä on kuitenkin yhtälailla osa historiaa, tai tulevaa historiaa kuin vaikka kylmä sota tai Neuvostoliitto. Vuoden päästä tämä hetki on historiaa ja kymmenen vuoden päästä maailma on täysin erilainen. Kvartaalien tihentyessä myös ihmisten käsitys historiasta ja omasta paikasta maailmassa on mielestäni hieman vääristynyt. Historia loppui kun neukut kaatui ja Yhdysvalloista tuli yksi ainoa hallitseva supervalta. Samalla myös kyseisen maan poliittinen ja taloudellinen järjestelmä määriteltiin täydelliseksi tai valmiiksi, koska sen antiteesi oli kumottu.

Kuulostaa samalta kuin selittäisi uskontoa.

Et voi kiistää jumalan olemassaoloa -> siksi jumalan täytyy siis olla olemassa...

 

[Tomppa85]

Minäkin olen huomannut että mediassa käytetään paljon lääketieteellisiä vertauksia selvittämään ihmisille mistä on kysymys. Onko lääketiede tosiaan ihmisille niin paljon läheisempää kuin taloustiede? Vai onko kysymyksessä siviksen mainitsema taloustieteen luonnontieteellisyyden puolustelu? "Kyllä me tiedetään mitä me tehdään, kun on kaavatkin käytössä."

Satun itse nimittäin opiskelemaan lääketiedettä. Vaikken olekaan opiskellut vielä pitkään (itseasiassa vähemmän kuin olen harrastanut taloustiedettä), niin yhtäläisyyksiä löytyy myös "luonnontieteelliseltä" tasolta, esim. molekyyli- ja solutason kemialliset reaktiot ja se, kuinka eri tekijät vaikuttavat toisiinsa ja kuinka järjestelmissä pyritään tasapainoon. Pintapuolisesti se puolustaisi joidenkin lääketieteellisten analogioiden käyttöä, mutta ongelmana näkisin olevan se, että näiden vertausten ja termien käytöllä on monimutkaisia asioita yksinkertaistava tarkoitus, eikä pelkästään tietoa lisäävä tarkoitus.

Oma mielipiteeni taloustieteestä on kärjistetysti se, että se on periaatteessa (kuten sivis sanoi) pohjimmiltaan humanistinen tiede, sillä lähtökohtana on aina yksilö eli ihminen. Mutta toisaalta se on myös luonnontieteellinen tiede, sillä kokonaisuuksien tarkastelussa tarvitaan selittäväksi kieleksi matematiikkaa. Tuntuu vain siltä, että kuten lääketieteessäkin, se humanistinen puoli on jäänyt luonnontieteellisen puolen jalkoihin; Taudit pelkistetään kemiallisiksi yhdisteiksi ja talodellinen kärsimys selitetään yhtälöillä. Jos tarkastelu on liikaa jommallakummalla puolella, humanistisella tai luonnontieteellisellä, niin suljetaan paljon tietoa tarkastelun ulkopuolelle.

Toisaalta meidän tulee olla varovaisia yleistyksissä ja siinä ettemme joudu ojasta allikkoon keksiessämme ratkaisuja maailman murheisiin. Jos jatkamme lääketieteen ja taloustieteen vertaamista tässä kontekstissa, niin ehkä lääketieteellä on oppi tarjottavana; First do no harm.

Tuloerojen jyrkkä kasvu ei kuitenkaan ollut poliittisista päätöksistä - ja inhimillisestä vastuuntunnosta - riippumatonta. Se perustui ennen kaikkea vuonna 1993 toteutettuun verouudistukseen, jonka seurauksena pääomatulojen verotusta kevennettiin investointihalukkuuden lisäämiseksi ja pääomien ulkomaille lipumisen pelossa.

Vaikka monet asiantuntijat ovat korostaneet, että tämä 1990-luvun ajattelumalli on aikansa elänyt, muun muassa pääomatulojen progressiivista verotusta vastustetaan yhä siihen vedoten.

Epäilenpä että HS:n pääkirjoittajan ratkaisu tuloeroihin on verotuksen kiristäminen. Sen sijaan että miettisimme että minkä vuoksi verotamme ansiotuloja niin paljon enemmän, Miettisen mukaan meidän pitäisi miettiä miksi verotamme pääomatuloja niin paljon vähemmän. Tarkastelun näkökulma on varsin yleinen Suomessa.

Tässä ehkä näemme sen, mikä vaikutus on sillä, kun tarkastelun tasapaino on liikaa humanistisella puolella ja silti yritetään yksinkertaistaa asioita määrittelemällä köyhyyttä luonnontieteellisin arvoin. Voimme yksinkertaistaa asioita sanomalla: "Köyhyys on luku X, köyhyys on väärin. Rikkaus on luku Y, rikkaat riistävät köyhiä. Rikkaita täytyy verottaa enemmän."

Kun meidän oikeastaan pitäisi ihmetellä minkä vuoksi meitä suomalaisia johtaa ideologia, jonka perusajatus yhä edelleen on "Kaikki mitä sulla on, on poissa multa."

Talous ei ole nollasummapeliä. Mutta talouden tasapainon häiriintyminen johtaa enemmistön kärsimykseen. Olen koko ajan kirjoittanut siitä kuinka mielestäni viime vuosikymmenten aikana globaalin talousjärjestelmän tasapainoa on tietoisesti manipuloitu, ja siirretty tasapainoa ylettömän paljon liiallisen säästämisen puolelta (1980-luvun alku) liiallisen kuluttamisen puolelle. Syy siihen minkä vuoksi pankkiirit keräävät ennätysmäärän bonuksia näinä huonoinakin aikoina, on yksinkertaistettuna se, että olemme siirtyneet säästöyhteiskunnasta velkayhteiskuntaan. Pankit hallitsevat velkaa ja velan määrän kasvu johtaa väistämättä siihen että yhä suurempi osa rahaa kiertää näiden pankkien kautta. Ja jokaisesta transaktiosta ja lainasta kerätään palkkio tai korko.

Usein näissä (vasemmistohenkisissä?) mielipidekirjoituksissa unohdetaan se, mitä pääoma itsessään on: akkumuloituneita vaateita tulevaisuuden tuotantoa vastaan. Pääoma itsessään ei ole yhtään sen enempää moraalitonta kuin mikään muukaan asia on. Konteksti ratkaisee! Tasapaino ratkaisee! Meidän tulisi kysyä: Miksi pääoma kertyy epätasaisesti? Missä määrin kysymyksessä on järjestelmän epätasapaino? Ja missä määrin pääoman epätasainen jakautuminen on luonnollinen seuraus ihmisten erilaisista kyvyistä, päätöksistä ja arvoista?

Minusta ei voida vetää sellaista johtopäätöstä että tuloerot sinänsä olisivat ongelma, oli kyseessä sitten palkka- tai pääomatuloista. Köyhyys on ongelma. Köyhyys on vaihtoehdottomuutta. Köyhä ihminen ei pysty nostamaan itseään ylös köyhyydestä erilaisista syistä. Ratkaisu köyhyyteen ei tule siitä että muutetaan kaikki köyhiksi, jolloin suhteellinen numeroilla mitattava köyhyys häviää, vaan siitä että vaihtoehdottomia ihmisiä autetaan niin että he pystyvät käynnistämään positiivisen palautekierteen omien tekojensa kautta. Tämän vuoksi on hyödytöntä pidemmän päälle lähettää kehitysapua Afrikkaan ruoan tai kulutustavaroiden muodossa. Kun ruoka on syöty ja kulutustavarat kulutettu, jäljelle jää vain vaatimus että ruokaa ja tavaroita täytyy saada lisää. Mutta jos viemme sinne tietoa ja lainaamme heille pääomaamme, pystyvät he itse valmistamaan ruokaa ja tavaroita, ja nostaa itsensä köyhyydestä.

Sama asia toimii myös länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa jaamme erilaisia toimeentulotukia ja työttömyyskorvauksia yms. Minusta tällaiset tuet vain vahvistavat köyhyyden kierrettä, sillä ne vähentävät näiden tukien vastaanottajien valinnanvapautta, mikäli ne ylläpitävät epätervettä tasapainoa jossa tukien vastaanottajat elävät (mahdollistaminen). Perustuki täytyy olla olemassa, mutta vain siitä lähtökohdasta että tarkoituksena on loppujenlopuksi tuen vastaanottajan vieroittaminen tällaisen tuen tarvitsemisesta, parantamalla ihmisen mahdollisuuksia nostaa itsensä köyhyydestä.

Voidaanko köyhyydelle määrittää humanististen käsitteiden lisäksi lukuarvo?

Tällainen luonnontieteellisesti säädelty "köyhyysarvo" olisi houkuttava kohde sosiaalisille parannusprojekteille, koska sille voidaan määrittää absoluuttisesti jokin satunnainen luku keskimääräisen tulotason ja nollan välillä. Sitten voisimme säädellä eri vipuja ja nappuloita, joilla lukuarvo saavutetaan. Tämän absoluuttisen lukuarvon valitseminen on kuitenkin subjektiivinen kysymys, ja tässä humanistinen ja luonnontieteellinen puoli lyövät kättä yhteen (tai sitten eivät). EU:ssa taitaa olla määritelmä 60% keskimääräisestä tulotasosta. Tällä periaatteella minä itse olen suorastaan persaukinen ja niin ovat lähes kaikki opiskelijat.

Silti koen että en ole köyhä. Minulla on resursseja, joita ei voida mitata rahassa. Minulla on myös valinnanmahdollisuuksia. Olisin voinut lähtä opiskelemaan taloustiedettä lääketieteen sijaan. Tai jäädä lemppaamaan satamaan. Tai kouluttautua bussikuskiksi. Olen lukuarvojen mukaan PA, mutta minulla on vaikeammin mitattavia kykyjä ja resursseja. Myös kaikilla muilla on niitä, enemmän tai vähemmän. Olisin jotain rahallista tukea kiinnostuneempi lisäämään näitä kykyjä ja mahdollisuuksia, sillä on parempi opettaa joku kalastamaan kuin antaa tälle kala päivässä koko loppuelämän ajan.

Minusta on mielenkiintoista ajatella että kommunistisen järjestelmän luoja Karl Marx oli hyvä diagnostikko, joka kehitti tautia pahemman lääkkeen. Miten oikea diagnoosi voi johtaa väärään hoitoon? Veikkaanpa että yksi tekijä on se, että Marx keskittyi liikaa matemaattisiin yhtälöihin ottamatta huomioon niitä kaikkia tekijöitä, jotka jäivät näiden yhtälöiden ulkopuolelle. Tämän vuoksi kommunistisessakin järjestelmässä, jossa "jokaiselta kykyjen mukaan, jokaiselle tarpeen mukaan" on epätasa-arvoisuutta ja köyhyyttä. "Jotkut ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset", Orwellia lainatakseni.

 

[Ankara Aatu]

[...]

Tompalta monia hyviä pointteja. Tässä pari kommenttia.

1. Erottelu luonnontieteiden ja ihmis- tai humanististen tieteiden välillä ei ehkä ole kovin valaiseva tässä yhteydessä. Taloustiede on perinteisessä jaottelussa ihmistiede, koska sen tutkimuskohteena on ihmisten toiminta. Toisaalta lääketiedettä pidetään usein sekä ihmis- että luonnontieteenä, koska se tutkii ihmistä, mutta tarkastelutapa on usein, kuten sanoit, ihmisen pelkistäminen biologian ja kemian lainalaisuuksia noudattavaksi luonnon olioksi. Tällaisesta pelkistämisestä kai on kyse siinäkin, jos talouden toiminta nähdään deterministisenä, niin ettei poliittisella tahdolla voida siihen vaikuttaa. Talousjärjestelmä nähdään omalakisena oliona, joka ei taivu ihmisten tahtoon.

Tällaisessa "rautahäkki"-ajattelussa virhe ei kuitenkaan ole "vääränlaisen" "luonnontieteellisen" tarkastelutavan ulottamisessa ihmisten toiminnan tutkimukseen, vaan siinä, että yksinkertaisesti tehdään huonosti perusteltuja johtopäätöksiä. Huonot johtopäätökset ovat huonoja myös "luonnontieteellisen" tarkastelutavan omilla kriteereillä arvioituna. Eli siis pelkistävä ajattelu (joka kuuluu luonnontieteiden ohella myös ihmistieteisiin, niissä vain pelkistetään pois eri aspekteja tutkimuskohteesta), ei sinällään ole väärin, kunhan ymmärretään että kyseessä on pelkistys. Itse tunnen taloustieteitä vain pinnallisesti, mutta minun käsitykseni mukaan valtavirran taloustieteissä ollaan kyllä hyvin perillä ongelmista, joita liittyy esim. poliittisten toimintasuositusten johtamiseen taloustieteellisestä tiedosta. Ongelmia tuntuu olevan enemmänkin poliittisten toimijoiden retoriikassa.

2.

Usein näissä (vasemmistohenkisissä?) mielipidekirjoituksissa unohdetaan se, mitä pääoma itsessään on: akkumuloituneita vaateita tulevaisuuden tuotantoa vastaan. Pääoma itsessään ei ole yhtään sen enempää moraalitonta kuin mikään muukaan asia on. Konteksti ratkaisee! Tasapaino ratkaisee! Meidän tulisi kysyä: Miksi pääoma kertyy epätasaisesti? Missä määrin kysymyksessä on järjestelmän epätasapaino? Ja missä määrin pääoman epätasainen jakautuminen on luonnollinen seuraus ihmisten erilaisista kyvyistä, päätöksistä ja arvoista?

Pääoman ja resurssien tasainen tai epätasainen jakautuminen on aina poliittinen - tai moraalinen - valinta. Se, mikä on sopiva tai "luonnollinen" seuraus ihmisten erilaisista kyvyistä, päätöksistä ja arvoista, on määriteltävä poliittisella valinnalla, koska mikään luonnonlaki ei sitä määrää. Erityisesti ei ole itsestään selvää, että kyvykkäämpien pitäisi saada enemmän resursseja käyttöönsä.

 

[pååtta]

http://www.arvopaperi.fi/uutisarkisto/article318197.ece?s=r&wtm=_-17082009

Goldmanin mielestä se on loppu nyt, taantuma siis. USA:n BKT on pienentynyt hyvin hitaasti viime aikoina, mutta se johtunut pitkälti siitä, että julkinen kulutus on kasvanut suuresti. Ilman tätä kasvua luvut olisivat paljon rumemmat.

edit: käykääs pelaamassa Fedin puheenjohtaja peliä

http://www.frbsf.org/education/activities/chairman/

 

[Tomppa85]

Tompalta monia hyviä pointteja. Tässä pari kommenttia.

1. Erottelu luonnontieteiden ja ihmis- tai humanististen tieteiden välillä ei ehkä ole kovin valaiseva tässä yhteydessä. Taloustiede on perinteisessä jaottelussa ihmistiede, koska sen tutkimuskohteena on ihmisten toiminta. Toisaalta lääketiedettä pidetään usein sekä ihmis- että luonnontieteenä, koska se tutkii ihmistä, mutta tarkastelutapa on usein, kuten sanoit, ihmisen pelkistäminen biologian ja kemian lainalaisuuksia noudattavaksi luonnon olioksi. Tällaisesta pelkistämisestä kai on kyse siinäkin, jos talouden toiminta nähdään deterministisenä, niin ettei poliittisella tahdolla voida siihen vaikuttaa. Talousjärjestelmä nähdään omalakisena oliona, joka ei taivu ihmisten tahtoon.

Meni pieni hetki, ennenkuin ymmärsin mitä haet takaa. Tai ainakin luulen ymmärtäväni... Korjaa toki jos olen väärässä. En varsinaisesti havainnut että olisimme eri mieltä mistään keskeisestä?

Jos taloustiede tutkii talousjärjestelmää, jonka muodostavat ihmiset yksilötasolla ominaisuuksineen, resursseineen ja päätöksineen, niin tottakai kyseessä on tiede jolla on ihmislähtöinen ulottuvuus. Mutta on myös luonnontieteellinen ulottuvuus. Ei ollut tarkoitukseni yrittää määritellä taloustiedettä sinänsä ja lokeroida se johonkin tiettyyn kategoriaan. Periaatteessa en usko että mitkään tieteet eroavat loppujenlopuksi toisistaan hirveästi, ja samoja periaatteita löytyy yllättävistä paikoista.

Kirjoittamaani tekstiä kannattaisi ehkä tulkita kielenkäytön kannalta. Eli karkeasti ottaen kun puhun luonnontieteestä, tarkoitan tiedettä joka viime kädessä perustuu matemaattisen kielen soveltamiselle. Humanistinen tiede taas käyttää omaa kieltään.

Talousjärjestelmä todellakin muuttuu, kun sen muodostavat ihmiset muuttuvat ja toimivat eri tavalla. Mutta taustalla olevat perusperiaatteet pysyvät samoina. Ne vain ilmenevät eri muodoissa, kun niitä sovelletaan eri tavoilla. Siksi matemaattiset yhtälöt ovat hyödyllisiä, mutta ne voivat johtaa harhaan mikäli lähtöarvot on valittu puutteellisesti tai jätetään huomioimatta olennaisia seikkoja. Vika ei ole kaavassa vaan sovelluksessa.

Tällaisessa "rautahäkki"-ajattelussa virhe ei kuitenkaan ole "vääränlaisen" "luonnontieteellisen" tarkastelutavan ulottamisessa ihmisten toiminnan tutkimukseen, vaan siinä, että yksinkertaisesti tehdään huonosti perusteltuja johtopäätöksiä. Huonot johtopäätökset ovat huonoja myös "luonnontieteellisen" tarkastelutavan omilla kriteereillä arvioituna. Eli siis pelkistävä ajattelu (joka kuuluu luonnontieteiden ohella myös ihmistieteisiin, niissä vain pelkistetään pois eri aspekteja tutkimuskohteesta), ei sinällään ole väärin, kunhan ymmärretään että kyseessä on pelkistys. Itse tunnen taloustieteitä vain pinnallisesti, mutta minun käsitykseni mukaan valtavirran taloustieteissä ollaan kyllä hyvin perillä ongelmista, joita liittyy esim. poliittisten toimintasuositusten johtamiseen taloustieteellisestä tiedosta. Ongelmia tuntuu olevan enemmänkin poliittisten toimijoiden retoriikassa.

Taloustieteessä yhdelle ongelmalle on tuhat ratkaisua. Siksi ongelman kuvaaminen lienee harvemmin se kompastuskivi. Mutta kun pitäisi tehdä ongelmalle jotain. Ja poliitikkojen retoriikassa "hyvin ymmärretyt" monitahoiset asiat yksinkertaistetaan ja mikäs sen yksinkertaisempaa kuin takertua johonkin lukuarvoon ja sanoa että näin ja näin tehdään...

Kun yhdelle ongelmalle on monta ratkaisua, ja ongelmiakin loppujenlopuksi monia, niin on vaikea valita oikeaa ratkaisua monimutkaisessa järjestelmässä jossa jonkin asian muuttaminen aiheuttaa odottamattomia ja kauaskantoisia seurauksia. Siksi humanistisissa tieteissä joudutaan turvautumaan kokemusperäiseen tietoon, joka on säilötty kieleen. Kun meillä on sana jollekin ilmiölle, siitä tulee kontrolloitavampi. Matematiikka taas on niin pelkistetty, että sen soveltaminen esim. taloustieteessä ilman kontekstin laaja-alaista ymmärrystä on itseasiassa väärinkäyttöä ja sen perusteella voidaan johtaa mitä ihmeellisimpiä johtopäätöksiä.

2.

Pääoman ja resurssien tasainen tai epätasainen jakautuminen on aina poliittinen - tai moraalinen - valinta. Se, mikä on sopiva tai "luonnollinen" seuraus ihmisten erilaisista kyvyistä, päätöksistä ja arvoista, on määriteltävä poliittisella valinnalla, koska mikään luonnonlaki ei sitä määrää. Erityisesti ei ole itsestään selvää, että kyvykkäämpien pitäisi saada enemmän resursseja käyttöönsä.

Niin. Ei kukaan sano, että kyvykkäämpien pitää saada enemmän resursseja. Ei ellet usko kohtaloon, johonkin yliluonnolliseen tahoon tms. Mutta kun sanomme "kyvykkäämmät", olemme jo valinneet ne kriteerit joilla arvioimme "kyvykkyyttä". Kyvykäs henkilö onkin henkilö, joka toimii keskimääräistä paremmin jollain tietyllä alueella.

Meidän talousjärjestelmässämme näkee koko ajan esimerkkejä siitä, että kyvykkyydellä ja taloudellisella menestyksellä on vajaa korrelaatio keskenään, mikäli haluaisimme asettaa tavoitteeksi meritokraattisen systeemin. Mutta jonkinlainen korrelaatio on olemassa. Jos vaihdamme yhteiskuntamme tasapainoa eri suuntaan tietoisesti, se tarkoittaa vain sitä että eri henkilöt tulevat "kyvykkäiksi" uusissa olosuhteissa, ja todennäköisesti menestyvät myös taloudellisesti paremmin.

Haluan tässä yhteydessä muistuttaa vielä siitä, että ihmisillä on eri arvoja. Toisten mielestä oman työn/harrastuksen/sijoitustoiminnan tms. tuotto voi olla muutakin kuin rahassa mitattavaa. Rahallisesti mitattuna tällainen henkilö voisi olla köyhä, mutta jos kyseessä on oman valinnan seuraus, onko todella yhteiskunnan tehtävä määritellä että "kaikkien on saatava sama määrä rahaa", vaikka ihmiset itse arvostavat rahaa eri lailla? Minusta vastaus on ei. Yhteiskunnan tehtävänä filosofisesti ja eettisesti ajatellen on minusta minimoida köyhyys, ja mahdollistaa yhteiskunnassa erilaisten päämäärien tavoittelu. Mutta tämä ei tarkoita että meidän pitäisi vain antaa toisten loisia. Silloin he asettavat oman etunsa yhteisen edun eteen, mikä ei kuulu yhteiskuntasopimukseen. Ei syödä kuormasta niin sanotusti...

 

[Vinho Tinto]

Niin-in, tekikö Suomi virheen 1993 verouudistuksessa laskiessaan pääomatuloverotusta siten, että kuilu pääoman kertymisen ja palkkatyön välisessä veroaste-erossa on globaalissa mittakaavassa lähes ainutlaatuisen suuri?

Puhtaasti suljettua Suomea tarkastellen ehdottomasti, oikeastaan kyse on jopa häikäilemättömästä riistosta, jossa rikkain 0,5% hyötyy köyhimmän 99.5% kustannuksella (teoreettisesti sama verokertymä olisi saatavissa, jos sekä pääomatuloa että ansiotuloa verottaisiin samalla tasolla jossain nykyisen kahden keskiveroasteen välimaastossa).

Toisaalta olisiko Suomi koskaan tehnyt sellaista talousihmettä, mikä vuotta 1993 seuranneiden 15 vuoden aikana saavutettiin, jos pääoman ei olisi ollut niin kannattavaa majailla Suomessa? Todennäköisesti ei. Eikä pääomien vapaiden liikkeiden maailmassa asia ole kokonaan Suomen omissa käsissä. Globaali verokilpailu syö pois hyvinvointivaltion pohjaa, sillä naapurien laskiessa verotusta on pakko seurata perässä. Ainoa utopiaratkaisu olisi todennäköisesti se, että kaikkialla (länsi)maailmassa siirrtyttäisiin yhteisellä päätöksellä pääomatulojen ansiotuloja vastaavaan progressiiviseen verotukseen, ja samalla työtä veroparatiisien kitkemiseksi jatkettaisiin. Sääli sinänsä, että tämä lähes kaikkia hyödyttävä päätös taitaa olla puhdasta utopiaa.

Toivottomuudesta huolimatta aiheesta on vuosien varrella käyty Suomessa mielestäni hämmästyttävän vähän keskustelua, ja asia on myyty kansalle itsestään selvyytenä: "Totta kai kaikkein rikkaimpien kuuluu maksaa kaikkein vähiten veroja, koska muuten ne pakkaisivat laukkunsa ja muuttaisivat ulkomaille". Yritysjohtajien optiotuloista (joista maksetaa hirvittävää veroa) on kyllä jaksettu kärhämöidä, mutta todelliset patruunat ovat saaneet porskuttaa enemmän tai vähemmän rauhassa. Suomalaiset ovat kateellisia naapurin Penalle, joka tienaa tj:n hommista niin perkeleesti (ja maksaa perkeleesti veroja), mutta Herlinin Antti on hyvä jätkä, koska se on kuitenkin vanhaa omistajasukua.

 

[Ankara Aatu]

Eikä pääomien vapaiden liikkeiden maailmassa asia ole kokonaan Suomen omissa käsissä. Globaali verokilpailu syö pois hyvinvointivaltion pohjaa, sillä naapurien laskiessa verotusta on pakko seurata perässä. Ainoa utopiaratkaisu olisi todennäköisesti se, että kaikkialla (länsi)maailmassa siirrtyttäisiin yhteisellä päätöksellä pääomatulojen ansiotuloja vastaavaan progressiiviseen verotukseen, ja samalla työtä veroparatiisien kitkemiseksi jatkettaisiin. Sääli sinänsä, että tämä lähes kaikkia hyödyttävä päätös taitaa olla puhdasta utopiaa.

Kohta tänne varmaan tulee joku näistä oikeistosiiven asiantuntijoista kertomaan, miksi oikeasti olisi parempi, jos veroja ei olisi ollenkaan, mutta sitä ennen totean, että asiallista tekstiä. Mm. tästä syystä näen esimerkiksi EU:n kehittymisen liittovaltiosuuntaan hyvänä asiana. Se edes periaatteessa mahdollistaa paremman yhteistyön verokilpailun hillitsemiseksi. Euroopassa on kuitenkin esim. Yhdysvaltoihin verrattuna hyvinvointivaltiolle paljon myönteisempi asenneilmasto.

 

[Poro72]

...

Täyttä asiaa koko teksti. Nimenomaan globaaleilla ratkaisuilla tilannetta pitäisi kyetä viemään terveempään suuntaan. Veroparatiisit ensimmäisenä syyniin, siitä sitten eteenpäin. Minä en vielä ole valmis heittämään kirvestä kaivoon, en toisaalta pidätä hengitystäkään..

 

[Sft]

Toisaalta olisiko Suomi koskaan tehnyt sellaista talousihmettä, mikä vuotta 1993 seuranneiden 15 vuoden aikana saavutettiin, jos pääoman ei olisi ollut niin kannattavaa majailla Suomessa? Todennäköisesti ei.

Ilmeisesti jotain hyötyä alhaisesta verosta voi joskus jopa olla

 

[Vinho Tinto]

Ilmeisesti jotain hyötyä alhaisesta verosta voi joskus jopa olla

Absoluuttisesti yhden maan kannalta ajateltuna alhaisesta pääomatuloveroasteesta (ansiotuloveroon verrattuna) ei ole yksinkertaisesti juuri mitään hyötyä - tai no ehkä teoriassa kannustaa hieman enemmän investointeihin ja tietysti pääoman kasaantuminen lisää säästämisastetta, mikä voi edelleen lisätä investointeja jne.

Suhteellisesti alhaisesta veroasteesta muihin maihin verrattuna sen sijaan on mitä todennäköisimmin on ollut suurikin hyöty. Matala pääomaverotus on globaali tragedia, joka ei lopu ennen globaalia konsensusta asiasta. Eli todennkäköisesti ei koskaan

 

[Tomppa85]

Mielenkiintoista että sekä Vinho Tinton että minun mielestäni on epäoikeudenmukaista että ansiotuloja ja pääomatuloja verotetaan eri tavalla, vain sen vuoksi että pääoma on likvidimpää ja vaihtaa olinpaikkaansa paljon nopeammin kuin työntekijä, mutta silti päädymme päinvastaiseen ratkaisuun; Vinho Tinton mielestä pääomatulot pitäisi muuttaa progressiiviseksi, minusta ansiotulon verotusta tulisi keventää ja sen progressiota lieventää, tai jopa muuttaa tasaveromalliksi.

Ero taitaa johtua näkemyserosta siitä, minkä kokoinen julkisen sektorin tulisi olla ja mitä tarkoitusta sen tulisi palvella. Julkisen sektorin koolla ja verotusasteella ovat suoraan verrannollisia toisiinsa, sillä julkinen sektori saa rahoituksensa vain ja ainoastaan yksityistä sektoria verottamalla. Valtio kun ei pääsääntöisesti pyri ratkaisuihin, joissa se pyrkii saamaan positiivista kassavirtaa sijoituksistaan eli suomeksi sanottuna voittoa.

Ironista että juuri se syy, minkä vuoksi julkinen sektori näyttää edulliselta vaihtoehdolta lyhyellä tähtäimellä tekee siitä erittäin kalliin pitkällä tähtäimellä. Kysymys on palautekytkennöistä.

Yksityisellä sektorilla yritysten tuottamat voitot toimivat positiivisena palautekytkentänä tehostumisen ja sidotun pääoman välillä. Kun sijoitat rahasi taitavasti, saat enemmän voittoa ja enemmän tuottoa pääomallesi. Jos sijoitat rahasi huonosti, voit tehdä tappiota tai menettää kaiken. Pääoman sijoittaja tekee älykkäästi mikäli hän palkitsee myös työntekijöitä hyvin tehdystä työstä. Mikäli teet työsi taitavasti, saat isomman bonuksen.

Julkiselta sektorilta tällainen palautekytkentä sidotun pääoman ja tuloksen, ja sitäkautta työn laadun ja tuloksen väliltä puuttuu tai se on vajaa. Toki sielläkin voidaan käyttää erilaisia kannustejärjestelmiä, mutta ne perustuvat joihinkin ennaltamäärättyihin kriteereihin, kuten että teet sen ja sen kiintiön tms., mutta ero on siinä että pääomalle ei pyritä saamaan voittoa. Näin käytetyt kriteerit voivat olla täysin mielivaltaisia.

On joitain alueita, jotka tulee pitää julkisen sektorin piirissä, kuten hallinto, oikeusjärjestelmä, armeija, järjestyksenvalvonta yms. Toiset taas ehkä voitaisiin hoitaa tehokkaammin yksityisesti, edellyttäen että systeemin palautekytkennät ovat terveitä; Esim. niin että terveydenhuollossa lääketehtaat eivät saisi maksaa yhtään rahaa lääkäreille, eivätkä vakuutusyhtiöt saa sananvaltaa lääkärin ja potilaan väliseen suhteeseen.

Yhtä kaikki, on olemassa jokin prosenttiluku 0 ja 100 välillä (prosentti kansantuotteesta), jossa julkinen sektori on optimaalisen kokoinen, ei liian suuri tai pieni. Olen itse vahvasti sitä mieltä että Suomessa on aivan liian suuri ja raskas julkinen sektori, ja epäoikeudenmukainen ja liian korkea verotus. Julkinen sektori muodostaa n. puolet Suomen kansantuotteesta.

Kärjistetysti olemme siis sulkeneet puolet koko taloudestamme luonnollisten palautekytkentöjen ulkopuolelle. Julkisella sektorilla on erittäin puutteellinen kyky uudistaa ja kehittää itseään tehokkaammaksi, koska sen tarkoituksena ei ole tuottaa voittoa. Ajan mittaan ero alkaa näkyä. Ääritapauksissa koko talouden sisäisen palautekytkennät menevät sekaisin, mikä johtaa köyhyyteen. Olemme nähneet tämän kaikissa keskusjohtoisissa talouksissa, jossa "tuotantovälineet omistaa kansa" ja jossa on ihan sama mitä teet, aina saat saman määrän palkkaa.

Toivottomuudesta huolimatta aiheesta on vuosien varrella käyty Suomessa mielestäni hämmästyttävän vähän keskustelua, ja asia on myyty kansalle itsestään selvyytenä: "Totta kai kaikkein rikkaimpien kuuluu maksaa kaikkein vähiten veroja, koska muuten ne pakkaisivat laukkunsa ja muuttaisivat ulkomaille". Yritysjohtajien optiotuloista (joista maksetaa hirvittävää veroa) on kyllä jaksettu kärhämöidä, mutta todelliset patruunat ovat saaneet porskuttaa enemmän tai vähemmän rauhassa. Suomalaiset ovat kateellisia naapurin Penalle, joka tienaa tj:n hommista niin perkeleesti (ja maksaa perkeleesti veroja), mutta Herlinin Antti on hyvä jätkä, koska se on kuitenkin vanhaa omistajasukua.

Olen itsekin ihmetellyt tätä. Suomessa palkka on se, mistä naristaan, ja mahdollisesti optiotuotot. Pääomatulot ovat kuitenkin yleensä ottaen ilmeisesti arvostelun yläpuolella. Miksi? Onko kyseessä sittenkin Suomen vanhakantainen herranpelko? Vai onko sittenkin niin että suomalainen ymmärtää että pääomalla ei ole kotimaata, eikä se tunnusta mitään uskontoa, ihonväriä tai vakaumusta ja että se näinollen voi vaihtaa maisemaa välittömästi sinne, missä sitä kohdellaan parhaiten?

Ideaalinen tilannehan olisi se, että työvoima voisi lähtä tuosta noin vain toiseen maahan, mikäli työehdot ja verotus eivät miellytä. Tämä pakottaisi pääoman ja työnteon verotuksen tasavertaisemmaksi.

Uskon itse, että perimmäinen syy taloudelliseen epätasa-arvoisuuteen löytyy siitä että hyödynnämme resursseja puutteellisesti; Annamme liikaa arvoa tietyille asioille, ja liian vähän toisille. Yhdessä tekemämme päätökset (huonot ja hyvät) muuttavat tasapainoa niin, että lopputulos ei ole luonnonmukainen (hyvässä ja pahassa).

 

[Ankara Aatu]

Tuota julkisen sektorin tehottomuuttahan toistellaan kyllä jatkuvasti, ja varmaan siitä osa on tottakin. Mutta ei se kyllä ihan niin mene, että julkisella sektorilla ei ole tarvetta tehostaa toimintaansa, koska se ei pyri voittoon. Rajallisilla resursseilla sielläkin pitää tuottaa vaadittu määrä palveluita, joten kyllä motiivi työn tehostamiselle on olemassa.

 

[sivis]

Niin-in, tekikö Suomi virheen 1993 verouudistuksessa laskiessaan pääomatuloverotusta siten, että kuilu pääoman kertymisen ja palkkatyön välisessä veroaste-erossa on globaalissa mittakaavassa lähes ainutlaatuisen suuri?

Puhtaasti suljettua Suomea tarkastellen ehdottomasti, oikeastaan kyse on jopa häikäilemättömästä riistosta, jossa rikkain 0,5% hyötyy köyhimmän 99.5% kustannuksella (teoreettisesti sama verokertymä olisi saatavissa, jos sekä pääomatuloa että ansiotuloa verottaisiin samalla tasolla jossain nykyisen kahden keskiveroasteen välimaastossa).

Toisaalta olisiko Suomi koskaan tehnyt sellaista talousihmettä, mikä vuotta 1993 seuranneiden 15 vuoden aikana saavutettiin, jos pääoman ei olisi ollut niin kannattavaa majailla Suomessa? Todennäköisesti ei. Eikä pääomien vapaiden liikkeiden maailmassa asia ole kokonaan Suomen omissa käsissä. Globaali verokilpailu syö pois hyvinvointivaltion pohjaa, sillä naapurien laskiessa verotusta on pakko seurata perässä. Ainoa utopiaratkaisu olisi todennäköisesti se, että kaikkialla (länsi)maailmassa siirrtyttäisiin yhteisellä päätöksellä pääomatulojen ansiotuloja vastaavaan progressiiviseen verotukseen, ja samalla työtä veroparatiisien kitkemiseksi jatkettaisiin. Sääli sinänsä, että tämä lähes kaikkia hyödyttävä päätös taitaa olla puhdasta utopiaa.

Toivottomuudesta huolimatta aiheesta on vuosien varrella käyty Suomessa mielestäni hämmästyttävän vähän keskustelua, ja asia on myyty kansalle itsestään selvyytenä: "Totta kai kaikkein rikkaimpien kuuluu maksaa kaikkein vähiten veroja, koska muuten ne pakkaisivat laukkunsa ja muuttaisivat ulkomaille". Yritysjohtajien optiotuloista (joista maksetaa hirvittävää veroa) on kyllä jaksettu kärhämöidä, mutta todelliset patruunat ovat saaneet porskuttaa enemmän tai vähemmän rauhassa. Suomalaiset ovat kateellisia naapurin Penalle, joka tienaa tj:n hommista niin perkeleesti (ja maksaa perkeleesti veroja), mutta Herlinin Antti on hyvä jätkä, koska se on kuitenkin vanhaa omistajasukua.

Helvetin mielenkiintoinen aihe. Palailen vähän paremmalla ajalla ja vähän virkeämpänä. Toivottavasti Vinhokin jaksaa kirjoitella!

 

[pååtta]

Helvetin mielenkiintoinen aihe. Palailen vähän paremmalla ajalla ja vähän virkeämpänä. Toivottavasti Vinhokin jaksaa kirjoitella!

Indeed, Vinhon kirjoitukset ovat olleet vähän harvinaisia tässä ketjussa, mutta sitäkin parempia.

 

[Tomppa85]

Tuota julkisen sektorin tehottomuuttahan toistellaan kyllä jatkuvasti, ja varmaan siitä osa on tottakin. Mutta ei se kyllä ihan niin mene, että julkisella sektorilla ei ole tarvetta tehostaa toimintaansa, koska se ei pyri voittoon. Rajallisilla resursseilla sielläkin pitää tuottaa vaadittu määrä palveluita, joten kyllä motiivi työn tehostamiselle on olemassa.

Julkisella sektorilla valitettavasti on taipumus käyttäytyä ikäänkuin sen resurssit olisivat äärettömät. Kuluja erittäin harvoin leikataan. Mikäli ajaudutaan budjettiongelmiin, ne korjataan nostamalla veroja tai juoksuttamalla vajeita. Budjettikurin kiristäminen on vaikeaa ja sen poliittiset kustannukset korkeat. Tilannetta pahentaa se, että julkisella puolella puuttuvat markkinavoimien ohjaamat palautekytkennät, jotka pitäisivät huolen talousjärjestelmän "evoluutiosta."

A democracy cannot exist as a permanent form of government. It can only exist until the voters discover that they can vote themselves largesse from the public treasury. From that moment on, the majority always votes for the candidates promising the most benefits from the public treasury with the result that a democracy always collapses over loose fiscal policy, always followed by a dictatorship. The average age of the world's greatest civilizations has been 200 years.

Edit: En ole täysin samaa mieltä tuon lainauksen kanssa, mutta ajatuksena tuo kiehtoo minua. Siinä tuntuisi olevan totuuden siemen.

 

[Ankara Aatu]

Julkisella sektorilla valitettavasti on taipumus käyttäytyä ikäänkuin sen resurssit olisivat äärettömät. Kuluja erittäin harvoin leikataan. Mikäli ajaudutaan budjettiongelmiin, ne korjataan nostamalla veroja tai juoksuttamalla vajeita. Budjettikurin kiristäminen on vaikeaa ja sen poliittiset kustannukset korkeat. Tilannetta pahentaa se, että julkisella puolella puuttuvat markkinavoimien ohjaamat palautekytkennät, jotka pitäisivät huolen talousjärjestelmän "evoluutiosta."

Tällaisista taipumuksista on tietysti aika hankala mitään kovin varmaa sanoa, kun vertailukelpoista kokemukseen perustuvaa tietoa ei kovin paljon ole. Olen kyllä itsekin sitä mieltä, ettei palveluiden tuottaminen julkisesti ole mikään itseisarvo, mutta toisaalta en kyllä usko myöskään yksityistämisen poistavan kaikkia ongelmia. Julkisesti tilattu ja kilpailutuksen perusteella ostettu palvelu voi pahimmillaan olla sekä kalliimpaa että huonolaatuisempaa kuin julkisesti tuotettu. Tapauskohtaisesti näitä pitää minun mielestäni harkita.

Kuluja on leikattu julkisellakin puolella moneen kertaan esimerkiksi peruskoulutuksessa, vanhustenhuollossa yms, välillä surullisenkuuluisin seurauksin.

A democracy cannot exist as a permanent form of government. It can only exist until the voters discover that they can vote themselves largesse from the public treasury. From that moment on, the majority always votes for the candidates promising the most benefits from the public treasury with the result that a democracy always collapses over loose fiscal policy, always followed by a dictatorship. The average age of the world's greatest civilizations has been 200 years.

Edit: En ole täysin samaa mieltä tuon lainauksen kanssa, mutta ajatuksena tuo kiehtoo minua. Siinä tuntuisi olevan totuuden siemen.

Keneltä tuo lainaus on peräisin? Minusta se kyllä perustuu niin pessimistiseen ihmiskuvaan, että jos noin uskoo, niin voi heittää kaiken toivon. Samalla logiikallahan mikään muukaan valtiojärjestys ei voi toimia, koska vallassa olevat tavoittelevat vain lyhyen tähtäimen henkilökohtaista hyötyä. Äkkiseltään voisi päätellä, että demokratia on tuollaisessakin ajattelutavassa diktatuuria parempi, koska siinä sentään kaikki pääsevät rosvoamaan, kun diktatuurissa pieni vähemmistö ryöstäisi muita. Ellei sitten ajatella, että suuri enemmistö ihmisistä on kykenemättömiä päättämään yhteisistä asioista, ja paremman väen täytyy kaitsea heitä vasten tahtoaan.

 

[Tomppa85]

Kuluja on leikattu julkisellakin puolella moneen kertaan esimerkiksi peruskoulutuksessa, vanhustenhuollossa yms, välillä surullisenkuuluisin seurauksin.

Ongelmana on se, että kehittämisen sijaan otetaan huonoina aikoina pois, ja hyvinä aikoina kehittämisen sijaan lisätään vain vanhaan.

Tilannetta pahentaa se, että muutokset tapahtuvat liian nopeasti suhteutettuna ihmisten ja eri järjestelmien sopeutumiskykyyn.

Keneltä tuo lainaus on peräisin? Minusta se kyllä perustuu niin pessimistiseen ihmiskuvaan, että jos noin uskoo, niin voi heittää kaiken toivon. Samalla logiikallahan mikään muukaan valtiojärjestys ei voi toimia, koska vallassa olevat tavoittelevat vain lyhyen tähtäimen henkilökohtaista hyötyä. Äkkiseltään voisi päätellä, että demokratia on tuollaisessakin ajattelutavassa diktatuuria parempi, koska siinä sentään kaikki pääsevät rosvoamaan, kun diktatuurissa pieni vähemmistö ryöstäisi muita. Ellei sitten ajatella, että suuri enemmistö ihmisistä on kykenemättömiä päättämään yhteisistä asioista, ja paremman väen täytyy kaitsea heitä vasten tahtoaan.

Alexander Fraser Tytler, 1700 luvun loppupuoli.

Olenkin optimistisempi kuin Tytler. Uskon tasavallan toimivuuteen, sillä äänestys on tehokas väkivallaton palautekytkentä. Valitettavasti enemmistö äänestää harvoin lyhyen ajan epämukavuuden ja pitkän tähtäimen hyvinvoinnin puolesta. Tämän vuoksi merkittävät muutokset tapahtuvat lähinnä kriisien aikaan, jolloin ihmiset paradoksaalisesti ovat heikoimmillaan ja joutuvat kärsimään muutoksista eniten.