Pankit pakko kansallistaa
Ennustin vuosi sitten, että yhdysvaltalaisten rahoitusalan yritysten tappiot nousevat ainakin tuhanteen miljardiin ja mahdollisesti jopa kahteen tuhanteen miljardiin dollariin. Ekonomistien ja päätöksentekijöiden yhteinen näkemys oli silloin, että nämä arviot olivat liioittelua. Silloin uskottiin, että subprime-luottoihin liittyvät tappiot olisivat noin kaksisataa miljardia dollaria.
Arvioni oli, että Yhdysvaltain ja maailmantalouden liukuessa vakavaan taantumaan pankkien tappiot olisivat paljon subprime-tappioita suuremmat. Arvelin, että pankit kärsisivät tappioita myös hyville asiakkaille annetuista asuntolainoista, liikekiinteistöistä, luottokorteista, autolainoista, opintolainoista, yritysten ja kauppaliikkeiden lainoista, yritysten ja julkisen sektorin velkakirjoista sekä kaikista niistä omaisuuseristä, joita oli käytetty noiden lainojen takaamiseen.
Vuodessa yhdysvaltalaisten pankkien alaskirjaukset ovat jo ohittaneet tuhannen miljardin dollarin rajapyykin, ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Goldman Sachsin kaltaiset ennustajat arvioivat nyt, että tappiota tulee yli kaksi tuhatta miljardia dollaria.
Pankkijärjestelmässä
satojen miljardien aukko
Kaksi tuhatta miljardia dollaria on valtava summa. Tutkimusyhtiöni RGE Monitorin tuorein arvio on kuitenkin, että yhdysvaltalaisten rahoitusalan yhtiöiden omaisuuserien (kuten asuntoluottojen takaamien arvopapereiden) markkina-arvojen pudotus ja luottotappiot nousevat noin 3 600 miljardiin dollariin.
Yhdysvaltalaisten pankkien ja pörssimeklareiden osuus summasta on noin puolet (1 800 miljardia), ja toinen puoli on muiden yhdysvaltalaisten rahoitusalan yhtiöiden ja ulkomaisten yhtiöiden kontolla.
Viime syksynä pankkien pääomat olivat vain 1 400 miljardia, joten Yhdysvaltain pankkijärjestelmässä on noin 400 miljardin dollarin aukko, joka menee vasta juuri ja juuri umpeen, kun mukaan lasketaan valtion ja yksityisen sektorin antamat uudet pääomat.
Jotta pankkien pääomat saataisiin kriisiä edeltäneelle tasolle – ja luottomarkkinat jälleen toimimaan – tarvitaan vielä ainakin 1 500 miljardia dollaria. Voidaankin sanoa, että kokonaisuutena ottaen Yhdysvaltain pankkijärjestelmä on konkurssikypsä. Samaan tapaan suurin osa Britannian pankeista näyttää konkurssikypsiltä, kuten myös monet manner-Euroopan pankeista.
Pankkipelin
neljä vaihtoehtoa
Koko pankkijärjestelmää kohdanneen kriisin hoitamiseksi on neljä perustapaa:
1. Pankkeihin laitetaan uutta pääomaa, ja niiden hallussa olevat ongelmaluotot siirretään valtion vastuulla olevaan roskapankkiin
2. Pankkeihin laitetaan uutta pääomaa, ja niiden hallussa olevat ongelmaluotot taataan valtion varoin
3. Pankkien hallussa olevat ongelmaluotot taataan valtion varoin ja myydään yksityisille sijoittajille (tämä on Yhdysvaltain hallituksen nykyinen
suunnitelma)
4. Maksukyvyttömät pankit kansallistetaan, ja puhdistuksen jälkeen ne myydään yksityiselle sektorille
Näistä neljästä vaihtoehdosta kolmessa ensimmäisessä on vakavia puutteita. Roskapankkimallissa valtio voi ajautua maksamaan liikaa roskaluotoista, joiden todellista arvoa on vaikea määrittää. Myös takuumallissa (3.) on epäsuora mahdollisuus maksaa liikaa (valtio voi päätyä antamaan liian suuren takuun, jota ei hinnoitella oikein valtion saamiin maksuihin).
Roskapankkimallissa on myös se pulma, että valtio joutuu hallitsemaan kaikkia hankkimiaan ongelmallisia luottoja ja muita omaisuuseriä – eikä valtiolla ole asiantuntemusta tällaisen tehtävän hoitoon.
Yhdysvaltain valtiovarainministeriön hyvin kömpelö ehdotus – joka yhdistää roskien siirron pankkien taseista ja valtion antamat takuut – on niin läpinäkymätön ja monimutkainen, että markkinoilla nähtii iso pudotus heti, kun se julkistettiin.
Finanssihirviöt
hajotettava
Paradoksaalisesti kansallistaminen voikin olla markkinamielisempi ratkaisu: se pudottaa kyydistä konkurssikypsien yhtiöiden osakkeenomistajat ja mahdollisesti osan velkojista tuottaen samalla veronmaksajille reilun tuottomahdollisuuden (upside). Se voi myös ratkaista ongelman pankkien ongelmaomaisuuksien hoidosta, kun suurin osa omaisuudesta ja talletuksista – valtion takaamina – myydään edelleen uusille omistajille ongelmaomaisuuden puhdistuksen jälkeen (kuten tehtiin Indy Mac -pankin kaaduttua).
Kansallistaminen ratkaisee myös sellaisia pankkeja koskevan "liian iso kaatumaan" -ongelman, jotka ovat tärkeitä koko järjestelmän toiminnalle. Tämä ongelma kun johtaa helposti siihen, että valtio joutuu pelastamaan tällaiset pankit hinnalla, joka käy turhan kalliiksi veronmaksajille. Itse asiassa tämä pulma on nyt kasvanut aiempaa suuremmaksi, koska nykypolitiikka on saanut heikot pankit hankkimaan vielä heikompia pankkeja.
Zombie-pankkien yhdistäminen on kuin kaksi humalikkoa yrittäisi pitää toisiaan pystyssä. Esimerkkejä ovat Bear Stearnsin ja WaMun ajautuminen JPMorganille, Countrywiden ja Merrill Lynchin päätyminen Bank of Americalle sekä Wachovian joutuminen Wells Fargolle. Kansallistaminen antaa valtiolle mahdollisuuden hajottaa finanssihirviöt ja myydä ne yksityisille sijoittajille pienempinä, hyvinä pankkeina.
Siinä missä Ruotsi noudatti menestyksekkäästi tällaista politiikkaa pankkikriisissään 1990-luvun alussa, Yhdysvaltain ja Britannian nykylinja saattaa synnyttää japanilaistyyppisiä zombie-pankkeja, jotka eivät missään vaiheessa pääse kunnolla jaloilleen ja päinvastoin pahentavat edelleen luottokriisiä.
Japani kärsi kymmenen vuoden pituisesta pahasta taantumasta, koska se ei saanut puhdistettua pankkejaan. Yhdysvaltoja, Britanniaa ja muita samanlaisessa tilanteessa olevia talouksia uhkaa sama kohtalo – monivuotinen taantuma ja deflaatio –, jos ne eivät nyt ryhdy asianmukaisiin toimiin.
