Näin, komppaan. Mun luonne on sellainen, että uppoudun suht helposti (siis jos on normaali oma itteni olotila, eli olen esim. nukkunut riittävästi) ajatuksiini. Junnuna esim. judossa kisoissa en kuullut mitään matsissa. Olisi ollut hyvä kuulla ainakin valmentajan huudot/ohjeet, ehkä myös kavereiden kannustushuudot, molempia kun piisasi, mutta ei. Mitään muuta ei ollut olemassa, kuin matsi ja vastustaja, joka piti yrittää voittaa. Kai keskittyminen oli niin kovaa sitten. Sama on ollut voimanostokisassa. Siellä tuomarien huutojen kuulemattomuus on pari kertaa ollut ongelma, siihen on pitänyt oikein panostaa, että kuulee "Rack!" ja "Down!" komennot ja saa nostot läpi. Keskityn vain niin kovasti ja uppoudun pääni sisäiseen olotilaan, adrenaliinin annosteluun, suoritustekniikkaan jne., että vaikka tunnelman lisäämiseksi olisi olemassa heviä lujalla ja yleisö möykkäisi, en mä sitä kuule kumminkaan.
Kai em. luonteenlaatuun sitten sopii sekin, että en voi sietää kehoilu/fitnesspiireissä niin yleistä kannustamista/patistamista. Mitä enemmän ja mitä kovemmalla sitä olisi tarjolla, sitä enemmän vituttaa (tästä syystä lähes kaikki vedetyt jumpat ovat mulle myrkkyä, en siedä yhtään ns. floodaamista, eli suomeksi patistamista/kannustusta). Yleensä jos käyn kaupallisella salilla ja pyydän jotakuta varmistamaan, ohjeistan hyvinkin tarkasti (mutta kohteliaasti ja kaikella ystävyydellä), miten varmistaa ja siihen kuuluu se, että mulle ei mielellään saa sanoa sanaakaan, kun nostan. Tai no, poikkeus tuohon on maksimiykköset komennoilla. Katson, että mun keskittyminen on niin kova siinä tilanteessa ja täysin riittävä, että toinen joutaa olla pää kiinni ja omalta osaltaan keskittyä täysillä varmistamaan huolella (sekään kun ei maksimirautojen kyseessä ollessa ole mikään pikkujuttu, kyseessä on nostajan terveys). Ennen nostamista tiedän kyllä ihan tarkasti mitä teen ja mihin pystyn. Mun ei tarvitse yhtään millään keinoilla missään sarjassa rutistaa mitään wan moar reppejä paskalla tekniikalla. Ja tehtynä on aikoinaan mm. 20 toiston hengityskyykkysarjoja, ihan itekseen. Raskasta oli ja mielenkiintoisia matkoja mielen pimeisiin syövereihin nuo sarjat, mutta edelleen, yksin ne oli paras tehdä ja olen suorastaan hyvilläni, ettei siinä ollut kukaan rääkymässä, määkimässä, eikä edes tiukasti patistamassa. Noin minäkin toimin, jos varmistan, karsin kaiken mahd. äänen, annan toisen keskittyä rauhassa suoritukseensa ja keskityn omaani (se varmistaminen). Tosin jos toinen reenaa kehoilutyylillä ja haluaa kannustusta, niin voin kyllä sanoa tiukasti muutaman patistavan sanan, mutta tuommoiseen jenkkityyliseen meuhkaamiseen en pystyisi, hävettäisi liikaa.
Edelleen paras kannustus/vittuilu salilla ikinä oli erään kyykkysarjan jälkeen lausuttu "Taisi olla vähän korkeita.", joka tuli aika perus äänensävyllä, suorastaan lakonisesti. Kyseessä oli lähes maksimisarja, olisiko ollut toistoilla 3-5, en muista tarkemmin. Kysyin kyykyn syvyydestä ja tuon kommentin jälkeen tuli voimakas näyttämisen halu, että "On se ny prkl kumma! Katotaan!" ja seur. sarjalla vajosin joka toistolla reilusti alemmaksi, vaikka sarja oli saman pituinen ja raudat samat. :D Että kannustustakin voi antaa monella tavalla.
