Raskaus ja treeni osa 2

[pinkku]

Hei!

Minäkin ilmoittaudun tänne raskautettujen puolelle eli kahdeksas viikko alkaa huomenna. Onneksi taidan kuulua niihin joilla ei tuota aamupahoinvointia esiinny(ei ollut esikoisenkaan kanssa). Väsyttää vaan niin vietävästi...

Treeni on kulkenut ainakin vielä hyvin, juokseminen vaan tuntuu pirun raskaalta(siitä rupesinkin tätä raskautta epäilemään kun lenkillä jalat oli kuin betoniin valetut) Perjantaina saan uuden 2-jakosen ohjelman nykyisen 3-jakosen tilalle. Meinasin tämän raskauden aikana mahdollisimman pitkään puntilla käydä...

 

[piude]

kyllä tästä tiineydestä on onni, auvo ja kukoistus kaukana... 34. vkoa on nautittu likipitäen kaikista "sivuvaikutuksista" mitä raskaus vain voi mukanaan tuoda, ja kiitos alkaa jo riittää. Kuvotus, väsymys, närästys, ärtymys, jatkuvat supistelut,toimintakykyä rajoittava kipuilut ja tämä olomuodon täydellinen muutos koettelevat kyllä huumorintajua (koska en lähtökohtaisestikaan ole mikään iloinen optimisti, niin nyt on välillä kynnetty melko syvässä, synkässä suossa). Sairauslomalle jäin vkolla 26, ja siitä sitten vuosiloman kautta äitiyslomalle. Aika pitkälle sama käsikirjoitus kuin edellisessäkin raskaudessa. Painoa ei kuitenkaan ole kertynyt kuin reilu 10kg, mutta onhan tässä vielä viikkoja edessä... Raskaus, hormoonitoiminnan muutokset ja tämä koko härdelli ovat tehneet kohdallani "tuhonsa" eli en tunnista (enkä hyväksy) omakseni sitä kehoa, jonka peilissä näen; pallomahainen lyllerö, kauttaaltaan "pehmeä" (päänsisältöä myöten) tiine tantta... Kampaajan perkelekin värjäsi tukan päin persettä punertavaksi, ja "katkaisi kuivat latvat" eli pätkäisi puolet pituudesta pois; tukkakin on nyt aito "tanttatukka".

Treenit jäivät helmikuussa mutta sitä on aivan turha surra - jaksamisen ja voinnin puolesta siihen ei ole ollut edes mitään realistista mahdollisuutta. Oman osuutensa on vaatinut myös tämä talonrakennusprojekti, joka onneksi alkaa olla nyt pihatöitä ja asfalttia myöten valmis. On vain täytynyt antaa ajan kulua, ja uskoa, että syyskuu koittaa aikanaan, ja päästään hoitamaan nämä vauva-hommat treenin alta pois... On vain pakko luottaa siihen, että kaikki menee ok, ja pääsen vielä tänä syksynä treenaamaan täysipainoisesti. Nyt en supisteluilta jaksa kävellä edes postilaatikolle (matkaa n. 70m) eli aika hyvästä rapakunnosta sitä saa taas aloitella. Siitähän on sitten tasan vuosi aikaa kiskoa itsensä kisalavalle syksyksi -07...

 

[She Devil]

Edelleen olen sitä mieltä, että raskaus ei ole naisen elämän ihaninta aikaa, vaikka jotkut niin väittääkin...

Vaikka vasta alkutekijöissä ollaan 8+3, niin olen jo lopen kyllästynyt tähän huonoon oloon. Mua ei okseta, vaan ympäri vuorokauden on huono olo eikä mitkään ruuat tahdo kiinnostaa. Kylmä maito on ihan parasta ja kaupan vispipuuro kylmänä maidon kera. Ja tietenkin kaikenmaailman hajut pistää nenään hyvin herkästi.

Treenailu ei ole kauheasti innostanut ja kun vielä kesälomallakin olen niin ei ole paljoa huvittanut mitään tehdä. Ja tämä kuumuus on toinen seikka mikä on pitänyt salilta pois, sillä salilla jossa käyn ei ole juurikaan ilmastointia, eli sielä on todella tukalat oltavat.

Kävelyllä olen sentään käynyt ja fillarillakin ajellut. Ja nyt kun uimahalli aukesi kesätauon jälkeen, niin suunnistin sinne heti tänään aamupäivällä. Itse uinti meni mukavasti, mutta sen jälkeinen huono olo pakotti uimahallin kahvilaan huikopalalle, että jaksoin ajaa fillarilla kotiin. Ja voin kertoa, että se reilu parin kilsan fillarimatka oli varmasti työläin elämän varrella. Olisin varmaan soittanut miehen hakemaan jos olis vaan puhelin ollut mukana...

Että silleesti täälä, odotan vaan, että tämä olo kohenisi vähän, mutta toisaalta olen jo henkisesti yrittänyt valmistautua siihen, että olotila todennäköisesti menee aina vaan kurjemmaksi raskauden edetessä :curs:

 

[Helga]

Onneksi olkoon, She Devil :haart:

 

[Medisiinaritar]

Koska saa alkaa reenaamaan synnytyksen jälkeen ja miten?
Olen kuullut että ekana pitää reenailla lantionpohja kuntoon ja monen kuukauden päästä synnytyksestä vasta vatsoja jne. Miten te jo synnyttäneet olette jatkaneet reeniä? Mua kiinnostaisi kuinka pian voin mennä lenkille ja salille takaisin.

 

[neiti]

Koska saa alkaa reenaamaan synnytyksen jälkeen ja miten?
Olen kuullut että ekana pitää reenailla lantionpohja kuntoon ja monen kuukauden päästä synnytyksestä vasta vatsoja jne. Miten te jo synnyttäneet olette jatkaneet reeniä? Mua kiinnostaisi kuinka pian voin mennä lenkille ja salille takaisin.

Onneksi olkoon näin ensin:haart: ja sitten asiaan. Tässä ketjussa on aiemmin keskusteltu treeniasioista ainakin jonkin verran, joten selaile hiukan taaksepäin ja toinenkin tälläinen raskaus ja treeniketjukin on olemassa.
Lantionpohjanjumppailu on hyvä aloittaa jo sairaalassa ja ja jatkaa sitten sairaalan ohjeilla kotona, niin kauan kuin neuvotaan, näin ainakin itse tein ja ongelmitta selvisin. Treenailun voi aloittaa synnytyksen jälkeen pääsääntöisesti sitten, kun itsestä siltä tuntuu ja tämä aikahan luonnollisesti vaihtelee henkilöittäin. Toki alussa kannattaa ottaa rauhallisemmin, riippuen paljolti haavojen paranemisasteesta ja muutenkin kuunnella omaa kehoa mahd.huolella, mutta ainakin oma paranemiseni oli uskoakseni nopeampaa, koska palasin liikunnan pariin suht.pian.

 

[morgaise]

Meni vähän myöhäiseen tämän kertominen, kun lekuri oli jo viikko sitten, kuunneltiin ekaa kertaa sydänääniä ja meinasin ruveta parkumaan hoitopöydällä. Oli se niin herkkää :itku: :D :haart: Harmittaa vain jälkikäteen, kun en siinä täpinässä tajunnut pyytää kokeilemaan, josko kuuluisi toisetkin äänet, miehen suvussa on kaksosia pilvin pimein, ja masu on röllähtänyt aivan järettömän kokoiseksi vasta oon vasta 12+2. Tosin mieluumin yksi kerrallaan, tässä ei olla vielä ihan selvillä siitäkään, miten pärjätään yhdenkään kanssa.

 

[OmppuO]

Meilläkin eka neuvola+ultra takana ja melkoinen viuhtoja siellä mahassa vipelsi. Ihmekös tuo että väsyttää ja vaikka mitä, kun toinen pitää kauheata elämää koko kolmen sentin voimalla... Juuri kun kuvittelee pahoinvoinnin menneen kokonaan ohi, niin jostain tulee yhtäkkiä älyttömän voimakas ällötys, mutta oksennusta ei tule. Jotenkin ei luota omiin voimiinsa ja jaksamiseen vielä niin paljon, että salille uskaltaisi takaisin, mutta suunnitelmissa on, kunhan saan kesälomalla vähän huilailtua.

 

[Helmi76]

Koska saa alkaa reenaamaan synnytyksen jälkeen ja miten?
Olen kuullut että ekana pitää reenailla lantionpohja kuntoon ja monen kuukauden päästä synnytyksestä vasta vatsoja jne. Miten te jo synnyttäneet olette jatkaneet reeniä? Mua kiinnostaisi kuinka pian voin mennä lenkille ja salille takaisin

Mulla normaalista alatiesynnytyksestä takana nyt 8 viikkoa . Olen jo kolmisen viikkoa pikkuhiljaa aloitellut salihommia ja spinningiä.
Nyt sain lääkäriltä luvan alkaa noita vatsalihaksiakin jo harjoittamaan, mutta omia fiiliksiä kuunnellen ehdottomasti. Jos tuntuu pahalta niin ootellaan.
Lantiopohjan lihaksia kannattaa tosiaan alkaa treenailla ihan samointein kun haavat on parantuneet.
Lenkillä kävin jo viikon perästä synnytyksestä, en tosin juoksemassa vaan kävelemässä.
Keho kyllä kertoo miten kannattaa edetä, ei ole mitään aikarajaa. Niin paljon riippuu siitä itse synnytyksestä toipumisessa.

 

[Rosi]

Koska saa alkaa reenaamaan synnytyksen jälkeen ja miten?
Olen kuullut että ekana pitää reenailla lantionpohja kuntoon ja monen kuukauden päästä synnytyksestä vasta vatsoja jne. Miten te jo synnyttäneet olette jatkaneet reeniä? Mua kiinnostaisi kuinka pian voin mennä lenkille ja salille takaisin.

Jälkitarkastuksen jälkeen voi taas alkaa treenin, jos saa siihen luvan. Ennen sitä voi tehdä kaikkea kevyttä, en tarkalleen muista mitä, koska minut leikattiin ja sen jälkeen ohjeistus on osittain toinen kuin tavallisen synnytyksen.

 

[kaisa]

Jälkitarkastuksen jälkeen voi taas alkaa treenin, jos saa siihen luvan. Ennen sitä voi tehdä kaikkea kevyttä, en tarkalleen muista mitä, koska minut leikattiin ja sen jälkeen ohjeistus on osittain toinen kuin tavallisen synnytyksen.

Kävely on ainakin varsin passeli aloittelumuoto, oman voinnin mukaan tietysti. Jos on loppuraskaudesta joutunut olemaan / ollut rauhallisesti himmaillen ja liikunta telakalla, niin kävely on siihenkin nähden hyvä tapa starttailla. Mä taisin käydä ekan (kävely)lenkin tekemässä parisen viikkoa synnytyksen jälkeen.

 

[elli]

Onnea tuoreille äideille ja uusille raskautuneille!

Pitkästä aikaa kirjoittelen. Mulla on nyt rv 24+3 ja puntilla olen treenannut edelleen 4-5 krt viikossa voinnin mukaan (4-5 jaetulla ohjelmalla, tuntemusten ja jaksamisen mukaan). Treenikerrat ovat olleet max 1h pituisia, mutta ainakin yläkropan osalta yhtä intensiivisiä kuin ennen raskauttakin ja hyvältä on tuntunut.

Uimassa olen käynyt vähintään kerran viikossa, yleensä useamminkin, reilun tunnin kerrallaan. Tosin nyt on alkanut vetää suonta ja tulla lievää vatsan kiristystä (supistuksia?) uidessa. Mun hemppa on pysynyt korkealla koko ajan (yli 140) ja koska energiaa riittää niin tuntuu, että aiheutankohan vahinkoa ts. kasvatanko riskiä ennenaikaiseen synnytykseen treenailullani. Kävelyä oon harrastanut sauvoilla ja ilman, mut eipä tuo kuntoilulta tunnu. Painoa on tullut about viis kiloa jo ja ahistaa.

Kaipaan spinningiä ja juoksulenkkejä sekä kyykkäämistä kovemmilla painoilla. Vaikka oon jonkinverran pystynyt treenaamaan tota alakroppaakin (Smith-kyykky, prässi, haarakyykky jne +eristävät liikkeet) niin aika kaukana tuo on aikaisemmasta. Mutta onneks enää max. 4kk jäljellä.

 

[Medisiinaritar]

mua ohjeistettiin salilta niin että kyykyt pitää unohtaa raskausaikana.. joten kovasti odottelen että saan vauvelin ulos ja pääsen taas reenaamaan ;D

 

[Viivi]

Täällä mennään viikkoa 21+3 eli hieman yli puolenvälin.

Olen kyllä siitä asiasta samaa mieltä että en ymmärrä sanontaa raskaus on ihanaa aikaa josta pitää nauttia !

Nauttia mistä, selluliitistä, ummetuksesta, pieretyksestä, unettomista öistä, levinneestä hanurista, närästyksestä, raskausarvista...........

Ei sillä ettenkö olisi onnellinen siitä että meille on suotu näinkin ihana asia kun lapsi, yritys oli pitkä ja itkuinen, mutta tulos tietysti toivotun mukainen.

Mulla raskaus on aikalailla vienyt kaikki voimat, kävely onnistuu jos se on rauhallista ja alle 30 min kestoista, salille en ole päässyt rv. 8 jälkeen, voimia ei yksinkertaisesti ole, osittain tämä voi tietysti johtua näistä superhelteisistä ilmoista, mutta kyllä mulla on kertakaikkisesti veto ollut ihan veks jo pidemmän aikaa.

Mitä tulee raskauden jälkeiseen aikaan, aion aloittaa liikunnan heti kun se vaan on mahdollista, ensin kävelyillä vaunujen kanssa ( jos pakkaset sallivat la on joulukuun puolivälissä ) siitä sitten pikkuhiljaa peruskuntoa hankkimaan salille ja koventamaan treeniä olotilan mukaan.
Näillä näppäimillä kisoihin vielä mennään, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.
Kuvittelisin olevani lavakunnossa syksyllä 2008 eli vajaa2 vuotta synnytyksestä, mutta siihenkin viimeisen sanan sanonee valmentajani !

 

[piude]

Viivillä taitaa sujua odotus yhtä auvoisesti kuin minullakin - itse olen tässä omavalintaisessa suossa jo toista kertaa, eli tästä on poissa sekin vähä uutuuden viehätys, jonka varassa ensimmäinen raskaus vielä joten kuten menetteli... Eikä tätä raskaana olemisen olotilaa tarvitse rakastaa; se sisällä kasvava pieni ihminenhän se pääasia on.

Itsellä menee edelleen kaikki kiihtyvästi päin persettä eli hemoglobiini laski kolmessa viikossa oikein kunnolla (ennen 140, nyt 116...eli tervetuloa armoton väsymys). Myös aiemmin maltillisesti noussut paino on ottanut kunnon loppukirin. Tämä viikkoja jatkunut tekemättömyys ja sohvalla makaaminen ei juuri kaloreita kuluta mutta mieliala ei pysy ylhäällä enää millään muulla kuin makealla (pähkinäsuklaa, jäätelö ja leivonnaiset), joten eipä ihme jos painoa kertyy reilu kilo viikossa. Viikkoja jatkuneet ilkeät supistukset ovat tehneet myyräntyönsä eli kypsyttäneet kohdunsuuta ennenaikaisesti. Vauvan hyvinvoinnin kannalta jokainen masussa vietetty viikko on tärkeä eli tässä yhtälössä mamman kärsimykset ja liikakilot ovat nyt toisarvoinen juttu.

Viivin kisasuunnitelmat kuulostavat terveemmiltä kuin omat harhaiset haaveeni. Katastrofin tässä vaiheessa takerrun kuitenkin tavoitteeseeni olla jo vuoden kuluttua kisakunnossa - siihen kun uskoo, niin tämän kaiken "kurjuuden" kestää.

 

[morgaise]

Ihanaa, muitakin tulevia ja olevia mammoja jotka ihmettelevät sitä pakkoa jolla syötetään "raskaus on elämän ihaninta aikaa"-mantraa. Elkää ymmärtäkö väärin, olen onnellinen että olen raskaana. Sitä en vain ymmärrä, miten jotkut oikeasti voivat nauttia siitä että useimpiin paikkoihin sattuu ja loput yleensä eivät toimi. Mulla on refluksi yltynyt niin järkyttäväksi närästykseksi, että kerran olin jo soittamassa ensiapuun että "Apua, mulla on sydänkohtaus!" ennenkuin renniet suostuivat sen verran toimimaan että pahin kipu hellitti. Jalat ovat turvoksissa ja oikeasti kipeät, odotan vain, että suonikohjuja alkaa pullahtelemaan esiin, ja viikko sitten tajusin oikeasti omistavani sellaisen hermon kuin iskias. Tai ainahan sen olemassaolon on tiennyt, noin anatomiankirjatasolla, mutta se lienee kuin perna, sitä ei ajattele ennenkuin siitä alkaa olla riesaa. Nyt ei kärsi nukkua oikealla kyljellä lainkaan, vasemmalla kyljellä maatessa koskee tisseihin samoin kuin mahallaan ja selällään nousee iltapala suuhun ja masu painaa sisukset lyttyyn. Oikeasti, mihin minä vielä tässä joudun, nyt olen vasta puolivälissä ja la on helmikuun 12...? Ja pahinta ehkä on, että kaikki sanovat sen olevan aivan normaalia, ja että minun kuuluisi nauttia asiasta. Haistakoot *********.

 

[piude]

Minusta on hienoa kun lähiympäristössäni vaikuttavat fiksut pariskunnat haluavat perustaa perheen, ja ennenpitkää heidän toiveensa toteutuvat. Suurin osa näistä naisista on onnensa kukkuloilla halki raskausajan; ahmivat suklaan sijaa kaks`plussaa ja valmistautuvat isovanhempien vankalla tuella pikku prinssin / prinsessan syntymään...

Osalle raskaus on varmasti elämän suurimpia tapahtumia, ja raskauden edetessä ongelmitta kykenevät siitä myös aidosti nauttimaan. Yleensä he ovat sisäsyntyisesti lapsirakkaita ja lempeitä ihmisiä, jotka hyväksyvät kehossaan tapahtuvat muutokset, eivätkä pyöritä kaikkea oman napansa kautta. Pienet harmit ja epämukavuudet he sietävät "palkintoa odottaessa".

Minussa sen sijaan on kaikki pahasti pielessä. Minusta tämä on pelkkää piinaa, enkä löydä tästä juuri mitään positiivista. En ole mikään äiti- tai emotyyppi, en edes viereen. Olen niitä, jotka kolmenkympin korville vannoivat ikuista lapsettomuutta. Ei tullut vauvakuumetta, ei alkanut biologinen kello tikittää. Satuin kohtaamaan "elämäni miehen", jolle perhe on aina ollut itsestään selvyys ja elämän päämäärä. Päätökseen elää yhdessä sisältyi molemmin puolisia kompromisseja, ja niinpä "puisen puurtamisen" ja pitkän odotuksen jälkeen meille syntyi poika -02. Lapsi on suunnattoman rakas mutta ihan rehellisesti olen edelleen sitä mieltä, että lapsettomana elämä voisi minun kohdallani olla aivan yhtä hyvää ja väliin jopa mutkattomampaa kuin nyt. Olin päässyt liian vanhaksi ja fakkiutuneeksi, jotta olisin ongelmitta kyennyt mukautumaan lapsen mukanaan tuomiin elämänmuutoksiin - jotka koen edelleen valtaisina. Lapsen myötä olen joutunut kohtaamaan kaikki raadollisimmat ja paskimmat puolet itsessäni, ja tajunnut olevani helvetin itsekäs, ärtyisä ja joustamaton ihminen. Lapsessa parasta on kuitenkin se, että lapsi rakastaa vanhempiaan varauksettomasti olivatpa nämä millaisia tahansa. Siinä sitä sitten ryvetään ainaisessa syyllisyydessä ja riittämättömyyden tunteissa... Toki tajuan, ettei yksikään äiti ole täydellinen mutta silti tiedän monta, jotka hoitavat homman itseäni paremmin.

Raskaus on minulle "väärä olotila". Koen olevani itseni irvikuva. Ei minua haittaa, jos nahkaan ilmestyy raskausarpia tai tissit roikkuvat murheellisesti. Selluliitti ja läskinen perse; ne ovat ohimeneviä vaivoja vaikka niitä nyt maansuruna murehdinkin. Eniten minua ahdistaa tämä muutos reippaasta, vahvasta, tahdonvoimaisesta ihmisestä toimintakyvyttömäksi ja itsesäälissä vellovaksi makean mussuttajaksi. Psyyke muuttuu näin loppua kohden tuntemattomaksi; itkettää ja masentaa, asioiden mittasuhteet karkaavat käsistä, ja vaikka kuinka tajuaa olevansa täyspäiväinen toope, niin sille ei vaan mahda mitään. Viimeksi meni vuosi, että mammahormoonit hellittivät otteensa ja pään sisus alkoi tuntua taas omalta.

Jotkut odottavat kauhulla synnytystä - minä odotan kauhulla sen jälkeistä aikaa. Synnytys tapahtuu aikanaan tavalla tai toisella, helposti tai vaikeasti mutta kuitenkin. Kohdalleni osui viimeksi vaikea raskaus, synnytys oli kipeä mutta siitä selvittiin kyllä - sen sijaa pari seuraavaa vuotta voisin vaihtaa kokonaan pois.

Lyhyesti: lapsi söi pelkkää rintaa max. parin tunnin välein kellon ympäri. Pulloa tai tuttia ei kyennyt syömään lainkaan. Olin ensimmäiset kuukaudet täysin kiinni vauvassa ja talvipakkasilla enimmäkseen neljän seinän sisällä. Omaksi ajaksi voisi kai laskea roskapussin viennin... Ehjiä öitä alettiin meillä nukkua vasta 2v lapsen syntymästä. Tuolloin(kin) luulin pääseväni salille heti kohta synnytettyäni mutta se ottikin 9kk. Olosuhteet vain olivat sellaiset, ei ollut mitään vaihtoehtoja.

Olin todella väsynyt ja hermoromahduksen partaalla. Odotin kaiket päivät minuuttiviisaria katsellen miehen kotiin tuloa, enkä juuri kyennyt iloitsemaan vaativasti itkevästä vauvasta. Jonkun kerran soitin miehelleni töihin "nyt en enää jaksa, ala tulla"-puhelun kun teki yksinkertaisesti mieli paiskata pentu pakkaseen. Muistan liian elävästi nuo ajat ja omat tunnelmat, enkä enää ikinä haluaisi palata siihen painajaiseen. Niinpä joku toivottavasti tajuaa, että helmikuinen tieto uudesta raskaudesta herätti minussa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Kaiken koetun lisäksi olin raskaaksi tullessani ollut lokakuusta saakka kisadieetillä, joten siinä menivät suunnitelmat aivan uusiksi. Ilon sijaa tunsin tulleeni kehoni pettämäksi ja olen ollut jopa vihainen tälle haaveeni romuttaneelle "tunkeutujalle".

Peruspessimistinä en odottanut tämän raskauden sujuvan yhtään edelliskertaa kummemmin, eikä ole tarvinut pettyä... Jatkossa toivon todella asioiden sujuvan menneisyyttä paremmin, ja olen toki moninpaikoin itsekin viisaampi mutta miten tässä lopulta käy - sen näkee sitten. Koen kuitenkin olevani maailman "vähiten onnellinen" odottava äiti ja on ikävää, että monet hyvät ihmiset kärsivät lapsettomuudesta samaan aikaan kun itse en osaa muuta kuin valittaa ja murehtia.

Taivas miten sekavaa juttua. Ottakaa te muut kuitenkin rennommin - osin tämä on varmasti asennekysymys.

 

[pinkku]

...Se siitä vauvasta sitten

...eli vuoto alkoi toissa lauantaina ja keskenmenohan siitä tuli. :itku:

Pahaltahan tämä edelleen tuntuu, mutta elämä alkaa vähitellen voittaa.

Vähään aikaan ei nyt sitten uudestaan huvitakaan yrittää uutta. Tämmösen jälkeen kyl tajuaa kuinka suuren lahjan on saanut kun on terve lapsi(tytär täyttää kohta 6 vuotta)...:haart:

 

[Eleonoora]

...eli vuoto alkoi toissa lauantaina ja keskenmenohan siitä tuli. :itku:

Pahaltahan tämä edelleen tuntuu, mutta elämä alkaa vähitellen voittaa.

Vähään aikaan ei nyt sitten uudestaan huvitakaan yrittää uutta. Tämmösen jälkeen kyl tajuaa kuinka suuren lahjan on saanut kun on terve lapsi(tytär täyttää kohta 6 vuotta)...:haart:

Voi ei. :( Voimia ja jaksamista koko perheelle. :haart:

 

[She Devil]

Pieni helpotuksen huokaus tuli, kun ultrassa rv 11+3 näkyi pieni vipeltäjä kohdussa Kaikki oli kunnossa, tosin kaveri simahti unosille kun olis pituutta pitänyt mitata, eikä sitten oikaissut itseään yhtään suoremmaksi... Liekö perinyt äidiltään hyvät unenlahjat ;)

Se suuri helpotuksen huokaus pääsee vasta sitten kun lapsi on tässä maailmassa, on vielä niin pitkä taival edessä että mitä tahansa voi vielä sattua.

Olo alkaa olla parempi, pahoinvointi hellittää ja väsymyksellä ei enää ole yliotetta meikäläiseen. Salille lähteminen tuntuu kangertelevan, mutta jumppaan kyllä lähden mielelläni. Josko muutaman jumppakerran jälkeen taas innostuu palaamaan salin puolelle :whip:
Uinti on ollut mieluisaa liikuntaa ja pyrinkin käymään uimassa 1-2 x viikossa.

Kovasti odottelen jo syksyä ja ilmojen viilenemistä. Itse asiassa odotan jo lunta Minä kun oon ihan talvi-ihminen. Talvella on niin ihanaa kävellä ulkona kun lumi natisee kenkien alla ja ilma on kirpeän raikas!