Avomies ilmoitti tiistaina tekstarilla haluavansa eron. Et ala katsomaan asuntoa, kiire ei ole, et hän ei jaksa enää. Olen vieläkin shokissa ja kamala möykky rinnassa tuntuu vaan kasvavan koko ajan. Kipu on valtava mut itkemään en pysty. Tulevaisuus pelottaa ja en kykene järjestämään asioitani kuntoon, koska en halua uskoa tapahtunutta todeksi. Tajuan et totta se on mut jokin osio haluu uskoa ja pettää itseään et asiat järjestyy. Kamalaa on et hän ilmoitti myös et ei tule Suomeen saapuessaan parin viikon päästä kotiin ollenkaan, eikä hän suostu myöskään soittamaan mulle et neuvoteltais aikatauluista tai kamojen jaoista yms. Mä olen yksin tässä kaupungissa, vanhemmat ja ystävät asuu muualla. Olen puhunu kavereitten kans puhelimessa tuntikausia joten puhelinlasku tulee olemaan valtava. Nukun neljä tuntia yössä, koska herään painajaisiin. Pakotan itteni syömään edes vähän, mutta tiedän et pitäis syödä enemmän. En tunne vihaa vaan äärimmäistä surua, koska eron syynä on mun oma käytös. Etäsuhteessa elo laukasi mulla mustasukkaisuuden ja luottamus alkoi horjua ja aloin epäilemään ja tenttaamaan miestä hänen menoistaan. Eikä mihinkään mustasukkasuuteen ollut todellista syytä, vaan mulla oli vaan kova ikävä johon aloin lapsellisesti kiukutella. Ei toista voi vaatia jaksamaan sellasta, et joutuu tentittäväksi ja todistelemaan luottamustaan. Tiedän että epäluottamuksen juuret oli edellisestä suhteesta johtuvia ja annoin vanhoille peloille vallan kun jäin yksin. Tuntuu et en ikinä voi antaa itelleni anteeksi et pilasin omalla käytökselläni parhaimman asian elämässäni. Ihminen on tyhmä, tajuaa mitä menettää vasta menetettyään. En osaa jatkaa eteenpäin kun en saa asioihin selvyyttä. Toivoisin et mun ei tarttis pitkään asua täs yhteisessä kodissa, mut minkäs teet kun ei toinen suostu selvittämään asioita enkä osaa lähteä ja jättää kaikkea sopimatta. Kamalaa et ei kyseessä ollu edessä pitkä aika vaan takana on vasta kaks kuukautta erossa eloa ja saman verran olis ollut eessä jos homma ois jatkunut. Pelkään etten selviä tän surun keskellä, kun yksin asiat tuntuu kauheen raskailta eikä mulla ole täällä ystäviä joille puhua ja enempää puhelinlaskua en voi tehä. Olin eilen niin shkokissa et oli pakko lähtee töistä kesken päivän kun ei työteosta tullu mitään, en pystyny pitämään kulissia yllä vaan tuntui et oksennan kohta jos mun pitää vielä yrittää hymyillä. Et etteks te ihmiset nää et mulla on hätä. Hätä vaan kasvaa kun samalla suren sitä et miten toien pärjää omissa vaativissa tehtävissään vieraassa ympäristössä, hänellä on varmasti aivan yhtä järkky olo siellä. Tuntuu et en pääse ajatuksissani tai missään eteenpäin niin pitkään kun joudun elämään selvittämättömien asioiden keskellä. En pääse eteenpäin, mut en uskalla myöskään surra, pelkään et jos annan surulle vallan, niin jään sinne pohjalle enkä pääsekään enää omin voimin ylös ja kun mua ei sit ole ketään nostamassa. Sosiaaliset suhteet rakentuu ainoastaan opiskelijaporukasta ja työpaikalta ja ne suhteet on tuttavuutta, ei ystävyyttä jossa vois puhua. Ystävät asuu muualla. Mun ainut läheinen ihminen on ollut toi mies. Se on varmasti mysö yksi eroon johtanut syy, koska ihminen tarvii ystäviä ympärilleen. Ihmettelen että mistä tähän tyhjiöön nyt yht äkkiä saa jotain ystäviä, jos en ole niit onnistunut löytämään sinä aikana jonka olen täällä asunut ja elänyt. Tulevaisuus on kuin musta aukko, joka pelottaa. Pitäis itkeä suru pois mut kun ei uskalla.
Se on niin hyvä osteopaatti, että pakko varmaan alkaa pikku hiljaa uskoa taikuuteen...;)
Myös selkärangan alimmat nikamat on "juntturassa" eli eivät liiku juuri laisinkaan...Kyllä tämä tästä kunhan vaan pääsis reenaamaan!! Kohta jo 3 viikkoa ilman punttia:curs:
