Vastakaapa poliisina jo työskennelleet, että miltä tuntuu olla töissä tän tyylisellä työkeikalla?:
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/poliisi-tutkii-perhesurmaa-helsingissa/art-1288462011443.html
Onko tai miten on kyseisiin tilanteisiin valmentauduttu opiskeluaikana ja tuleeko nää esim. uniin vai unohtaako sen siliän tien ku töistä kotiin lähtee?
Mulla on tämänkaltaisista jutuista kokemusta. Suhtaudun tuollaiseen keikkaan työtehtävänä. Toki keikan luonne saa aikaan sellaista tietynlaista "äksön"-fiilistä ja "täpinää". Tällä tarkoitan sitä, että juttuun suhtautuu normaalia kovemmalla vakavuudella, huolellisuudella ja sen eteen on valmis tekemään töitä 110 prosenttisesti. On vähän vaikeaa kuvailla sitä tunnetta, mikä tulee tämäntyyppisestä keikasta, joka poikkeaa melko paljon siitä perusarjesta ja normaalista vainajakeikasta. Ei pidä käsittää väärin, mutta ammatillisessa mielessä tällaiset keikat ovat hyvin mielenkiintoisia. Siitäkin huolimatta, että ne ovat hyvin surullisia ja pysäyttäviä. Ja vaikka ei toivo kellekään tälläista.
Tälläisen poikkeuksellisen keikan jälkeen se keikka saattaa pyöriä päässä, kun ajatukset menevät neliveto päällä eteenpäin. Tälläisillä keikoilla joutuu ajattelemaan, taktikoimaan ja muistamaan paljon asioita. Pitää pyrkiä siihen, ettei tee virheitä. Tämä on yksi syy siihen, että pää käy keikan jälkeen ylikierroksilla ja ainakin minä en mene esim. heti työvuoron jälkeen nukkumaan, vaan nollaan ajatukseni esimerkiksi roikkumalla netissä tai katsomalla nauhoituksia. Lisäksi tietysti joku näinkin kova juttu (lapsivainajia, perhesurma) altistaa myös sille, että tapahtunutta saattaa miettiä syvällisemmin.
Omalta osaltani voin kuitenkin sanoa sen, että tällaiset työkeikat ovat minulle työtä, joiden takia en menetä yöuniani tai näe painajaisia ja joiden takia melenterveyteni ei järky. Osaan siis jättää tunteeni tietyllä tavalla taka-alalle ja suhtautua asiaan järjellä. Tavallaan näihin turtuu. Välillä jotain raflaavampia keikkoja saatetaan käydä kahvipöydässä läpi työkavereiden kanssa ja spekuloida syitä teolle ihan ammatillisessa/tutkinnallisessa mielessä sekä myös muuten.
Minulla ei myöskään ole ongelmia viedä kuolinviestejä ihmisille. Lähinnä koen sen työtehtävänä, joka on minulle kunniatehtävä. Tiedän, että osaan hoitaa tälläisen työtehtävän yleisesti ottaen olosuhteisiin nähden hyvin/hienosti. Tätäkään ei pidä käsittää väärin, mutta em. syistä pidän kuolinviestien viemisestä, vaikka en toivo kenenkään kuolemaa. Se ei ole minulle raskasta eikä stressaavaa.
Koulussa näitä juttuja ei opeteta, ellei oteta huomioon sitä naurettavaa psykologian tunnilla tehtyä harjoitusta, jossa harjoiteltiin kuolinviestin viemistä. Jokaisella on varmasti joku aavistus siitä, luontuuko kuolinviestien vieminen ja tuntuuko raa'asti tapetun ruumiin, lapsivainajan, mädäntyneen vainajan tms. näkeminen ja käsittely/koskettelu (= ulkotarkastuksen tekeminen) pahalta. Tästä huolimatta sen pystyy varmuudella sanomaan vasta sitten, kun sen on kokenut. Yhden vainajan tai ruumiinavauksen näkeminen ei kerro vielä totuutta siitä, pystyykö esimerkiksi tekemään töitä vakituisemmin tämän tyyppisten työtehtävien parissa.
Toki koulussa opetetaan myös sitä, kuinka toimia rikospaikalla ja muita vastaavia juttuja, mutta yleensä niitä opetetaan "yleisluonteisesti". Näissäkin jutuissa moni ei toimi todellisissa tilanteissa siten, kuten on opetettu ja saattaa tehdä tositilanteessa virheitä, mutta se on inhimmillistä. Nämäkin on niitä asioita, joita opitaan käytännössä ja siten, että näistä työkeikoista tulee rutiinia.
Työuran edetessä ihminen yleensä löytää oman paikkansa organisaatiossa. Osa tietää, ettei pysty/halua olla tämän kaltaisten juttujen kanssa ikinä missään tekemisissä. Itse tiedän sen, että en haluaisi olla esim. pitkäkestoisessa talousrikostutkinnassa. Se ei olisi minun hommaani. Työtehtäviä kannattaa vaihdella ja osaamista laajentaa, mutta on myös hyvä tietää se, mitä ei halua ja pysty tekemään.
MuoksMuoksMuoks!!!
