Paniikkihäiriö?

[Rizz]

Laitetaanpa lusikka tähänkin soppaan. Mulla diagnosoitiin paniikkihäiriö vuonna 2004, vaikka aiemminkin olin toki kohtauksia saanut - käytännössä niin kauan kuin saatan muistaa. Pääasiallisena laukaisevana tekijänä oli raju emetofobia - pelkästään perheenjäsenen sairastuminen oksennustautiin, saati omat oireet, aiheuttivat pahoja kohtauksia. Muisti meni kohtauksien ajaksi ja kohtauksien jälkeen vain nukuin ja nukuin. Alkuun kohtaukset liittyivät niin voimakkaasti vain fobian suhteen - tosin pelkästään sanan "oksennus" kuuleminen tai telkkarista nähty kohtaus saattoivat laukaista pienimuotoisemman reaktion.

Koulukiusaamisen raaistuessa yläasteella alkoi kohtauksetkin ja erityisesti niiden pelko pahentua, joskin edelleen tietyllä tapaa fobian kautta. En uskaltanut mennä bussiin koska siellä joku voisi sairastua ja saisin kohtauksen. Johti toki pitkiin poissaoloihin, ja sitä kautta sitten psykiatrille. Lääkärivanhempien ymmärrettyä tilanteen söin Propralia ennen tilanteita joissa oli oletettavaa kohtauksen laukeaminen ja lisäksi Rivatrilia (0,5mg 1-2x) jos kohtaus pääsi päälle - sekä yötä vasten kun esimerkiksi vieraassa paikassa tai "mahatautikauden" aikaan en saanut nukuttua. Näillä tilanne pysyi kutakuinkin "hallinnassa", tosin Rivatrilien annostukset kasvoivat välillä sitä mukaa kun kohtauksia tuli harvemmin, mutta pahempina. Kotoa poismuuttaessa varsinkin alku oli todella vaikeaa, kun ei ollut ketään joka olisi rutistanut ja palauttanut "maanpinnalle", niin kuin isä oli aina tehnyt, ja mikä mulle toimi parhaiten kohtauksen helpottamiseen. Tilanne kuitenkin helpotti kun siihen tottui ja lisäksi aloin seurustella, ja eksä oppi toimimaan "oikein" jos oli tarpeen.

Pari vuotta sitten eron jälkeen rysähti ympäriltä vähän kaikki ja masennusdiagnoosinkin myötä söin Ketipinoria (12,5mg) saadakseni nukuttua sekä Cipralexia. Kumpikaan ei mulle oikein toiminut, Ketipinor teki zombien ja Cipralex ei suurennetusta annoksesta huolimatta tuntunut vaikuttavan paljon mihinkään. Opiskelupaikan myötä yleinen tilanne kuitenkin helpotti ja jätin molemmat pois, Rivatrilin kuitenkin ollessa yhä kohtauslääkkeenä.

Tällä hetkellä tilanne on varsin ok. Kohtauksia tulee suhteellisen harvoin, osaan aavistella jo aivan ensioireista milloin kohtaus on tulossa, saan aika pienellä annostuksella Rivatrilia ja omalla mentaalitsemppauksella suljettua pois. Pari-kolme kertaa on viimeisen 1,5v aikana käynyt niin että "guardit" ei ole noussut tarpeeksi ylös, ja sitten onkin ollut menoa. Nykyään kun kohtauksiin vielä liittyy se, että alan oksentaa. Yhdistettynä tuohon fobiaan suhteellisen paha ja itseään ruokkiva tilanne.. Suurin ongelma nykyään on yöllä tulevat kohtaukset, joissa herään siihen että kohtaus on jo todella pahasti päällä. Silloin ei voi liikkua yhtään, koska kakominen alkaa muuten heti. Muuten en ole viimeiseen muutamaan kuukauteen tarvinnut enää nukkumiseen Rivatrilia ollenkaan (huomattava ero viimeiseen muutamaan vuoteen, jolloin pahimmillaan annos oli jopa 6-8mg..), paitsi jos olen paikassa jossa en todellakaan halua saada kohtausta. Fobiakin on koko ajan helpottamaan päin, enää oikeastaan oma oksentaminen pelottaa järjettömästi.

Enpä ole koskaan ennen tästä puhunut / kirjoittanut näin paljon, mutta kerta se on ensimmäinenkin

 

[RapidAid]

Laitetaanpa lusikka tähänkin soppaan. Mulla diagnosoitiin paniikkihäiriö vuonna 2004, vaikka aiemminkin olin toki kohtauksia saanut - käytännössä niin kauan kuin saatan muistaa. Pääasiallisena laukaisevana tekijänä oli raju emetofobia - pelkästään perheenjäsenen sairastuminen oksennustautiin, saati omat oireet, aiheuttivat pahoja kohtauksia. Muisti meni kohtauksien ajaksi ja kohtauksien jälkeen vain nukuin ja nukuin. Alkuun kohtaukset liittyivät niin voimakkaasti vain fobian suhteen - tosin pelkästään sanan "oksennus" kuuleminen tai telkkarista nähty kohtaus saattoivat laukaista pienimuotoisemman reaktion.

Koulukiusaamisen raaistuessa yläasteella alkoi kohtauksetkin ja erityisesti niiden pelko pahentua, joskin edelleen tietyllä tapaa fobian kautta. En uskaltanut mennä bussiin koska siellä joku voisi sairastua ja saisin kohtauksen. Johti toki pitkiin poissaoloihin, ja sitä kautta sitten psykiatrille. Lääkärivanhempien ymmärrettyä tilanteen söin Propralia ennen tilanteita joissa oli oletettavaa kohtauksen laukeaminen ja lisäksi Rivatrilia (0,5mg 1-2x) jos kohtaus pääsi päälle - sekä yötä vasten kun esimerkiksi vieraassa paikassa tai "mahatautikauden" aikaan en saanut nukuttua. Näillä tilanne pysyi kutakuinkin "hallinnassa", tosin Rivatrilien annostukset kasvoivat välillä sitä mukaa kun kohtauksia tuli harvemmin, mutta pahempina. Kotoa poismuuttaessa varsinkin alku oli todella vaikeaa, kun ei ollut ketään joka olisi rutistanut ja palauttanut "maanpinnalle", niin kuin isä oli aina tehnyt, ja mikä mulle toimi parhaiten kohtauksen helpottamiseen. Tilanne kuitenkin helpotti kun siihen tottui ja lisäksi aloin seurustella, ja eksä oppi toimimaan "oikein" jos oli tarpeen.

Pari vuotta sitten eron jälkeen rysähti ympäriltä vähän kaikki ja masennusdiagnoosinkin myötä söin Ketipinoria (12,5mg) saadakseni nukuttua sekä Cipralexia. Kumpikaan ei mulle oikein toiminut, Ketipinor teki zombien ja Cipralex ei suurennetusta annoksesta huolimatta tuntunut vaikuttavan paljon mihinkään. Opiskelupaikan myötä yleinen tilanne kuitenkin helpotti ja jätin molemmat pois, Rivatrilin kuitenkin ollessa yhä kohtauslääkkeenä.

Tällä hetkellä tilanne on varsin ok. Kohtauksia tulee suhteellisen harvoin, osaan aavistella jo aivan ensioireista milloin kohtaus on tulossa, saan aika pienellä annostuksella Rivatrilia ja omalla mentaalitsemppauksella suljettua pois. Pari-kolme kertaa on viimeisen 1,5v aikana käynyt niin että "guardit" ei ole noussut tarpeeksi ylös, ja sitten onkin ollut menoa. Nykyään kun kohtauksiin vielä liittyy se, että alan oksentaa. Yhdistettynä tuohon fobiaan suhteellisen paha ja itseään ruokkiva tilanne.. Suurin ongelma nykyään on yöllä tulevat kohtaukset, joissa herään siihen että kohtaus on jo todella pahasti päällä. Silloin ei voi liikkua yhtään, koska kakominen alkaa muuten heti. Muuten en ole viimeiseen muutamaan kuukauteen tarvinnut enää nukkumiseen Rivatrilia ollenkaan (huomattava ero viimeiseen muutamaan vuoteen, jolloin pahimmillaan annos oli jopa 6-8mg..), paitsi jos olen paikassa jossa en todellakaan halua saada kohtausta. Fobiakin on koko ajan helpottamaan päin, enää oikeastaan oma oksentaminen pelottaa järjettömästi.

Enpä ole koskaan ennen tästä puhunut / kirjoittanut näin paljon, mutta kerta se on ensimmäinenkin

Hieno homma, että tilanne on kaikinpuolin kohentunut!

 

[Axelpass Tommi]

Vähän päivitystä.
Tramalit taas käytössä puolenvuoden jälkeen. Psykiatrin kanssa katottiin lääkitykset, eli tällähetkellä menee: Cipralex 40mg, Lamotrigin 200mg, tramal 200mg depot tarvittaessa (on tullut otettua n. joka toinen päivä) ja illalla mirtazapin 15mg.
Pitää olla tarkkana noiden tramalien kanssa, eli saa nähä tuleeko mitään?!? Toimii mulla kyllä täysin mieliala lääkkeen tavoin (kieltämättä hieman euforista oloa) ja psykiatrin mielestä ei mitään haittaa näe kunhan pysyy kohtuudessa. saapa nähä??

Tramal/Tramadoli on vahva opiaatti kiputiloihin. Miksi sitä syöt? Itse rouskin joskus ja totta hitossa siitä tulee upea olo - rentouttaa täysin. Ei sitä kuitenkaan ole relailuun tehty ja povaan lääkärille ongelmia jos moiseen sitä määrää! Ole varovainen, etenkin alkoholin kanssa voi tulla odottamattomia ongelmia.

 

[SM72]

Tramal/Tramadoli on vahva opiaatti kiputiloihin. Miksi sitä syöt? Itse rouskin joskus ja totta hitossa siitä tulee upea olo - rentouttaa täysin. Ei sitä kuitenkaan ole relailuun tehty ja povaan lääkärille ongelmia jos moiseen sitä määrää! Ole varovainen, etenkin alkoholin kanssa voi tulla odottamattomia ongelmia.

Juu, kyllä on tutustuttu tuohon tramaliin niin tiedän vaarat yms. Mulla on leikattu pakarasta fisteliä 10 kertaa ja arpikudosta sillä alueella aikasta paljon, joka kipuilee etenkin puntin jälkeen joskus niin auttaa tuohonkin. Sekä jatkuva vesiripulikin parantuu tuolla, joka on todettu tominnalliseksi vaivaksi, kun ei mitään vikaa löytynyt. Eli mulle tuo tuntuu "täydelliseltä" lääkkeeltä kun auttaa joka vaivaan.

 

[Taratin]

Aamuisen kohtauksen jälkimainingeissa, kysytäänpäs josko täällä olisi tietoa.

Eli mulla on viimeiset ehkkä 12-13 vuotta tullut satunnaisesti kohtauksia jotka täyttää pitkälti paniikkihäiriököhtauksen tunnusmerkit ja sellaiseksi se on diagnosoitu aikoinaan. Kohtauksia on ollut eri "vahvuisia" eli pari kertaa on lähtenyt taju, useimmiten ei. Oireet on pitkältä yhtäkkisesti alkava kylmä hiki (iho/huulet menee ihan siniharmaaksi ja nihkeäksi), huimaus/kehon hallinan menetys, tinnitus, tajunnan heikkeneminen skaalalla "pystyy vielä puhumaan mutta on "kuplassa" --> taju pois", kohtauksen jälkeen pitkään kylmä(johtunee hikoilusta?). Ainoa että tähän ei liity minkäänlaisia pelkotiloja eli "paniikkia".

Kohtaukset tulevat aikalailla randomisti erilaisissa tilanteissa, mutta en muista koskaan kotona saaneeni tuollaista. Kohtauksiin on ehkä useammin liittynyt joku ulkoinen muuttuja, esim alkoholi tai muu, mutta ei mitenkään suurissa määrin. Eli 1-2 lonkeron jälkeen on voinut tulla. Tämänaamuinen kohtaus tosiaan alkoi tuossa työpaikan alaovella, ilman mitään selkeää syytä. Mahdollisia muuttujia tässä on valvottu yö tai eilen illalla aloitettu tulehduskipulääkekuuri.

Kysymykseni siis on että onko muilla esiintynyt paniikkihäiriökohtauksia ilman paniikkia, vai voiko samankaltaiset oireet liittyä johonkin ihan muuhun?

 

[Naene]

^musta tuo kuulostaa omituiselta, ettei ole paniikkia kohtauksen aikana. Eli ei ole vastaavaa tullut vastaan. Mutta voihan se olla että kaikilla on niin erilaiset kohtaukset, tosin ehkä tuota kannattaa käydä kysäisemässä joltain ettei vaan ole jotain muuta taustalla.

 

[Taratin]

Jaa niin vielä, olihan mulla yksi kohtaus kotona, mutta se ei välttämättä liity noihin muihin kohtauksiin mitenkään. Eli parivuotta sitten sitten puutui ensin selkä ja nukkumaan käydessä alkoi sellainen hengenahdistus että loppujenlopuksi soitettiin lanssi paikalle. Mitään sen kummempaa syytä hätää ei siinä sitten ollut ja lanssimiehet olivat sitämieltä että olin hyperventiloinut. Puoli yläkroppaa, mukaanlukien puolet kasvoista oli tunnottomat seuraavat 2 viikkoa. Kävin silloin 2:lla eri lääkärillä ja kummallakaan ei ollut mitään selitystä asialle...

 

[Tapsukka]

Jaa niin vielä, olihan mulla yksi kohtaus kotona, mutta se ei välttämättä liity noihin muihin kohtauksiin mitenkään. Eli parivuotta sitten sitten puutui ensin selkä ja nukkumaan käydessä alkoi sellainen hengenahdistus että loppujenlopuksi soitettiin lanssi paikalle. Mitään sen kummempaa syytä hätää ei siinä sitten ollut ja lanssimiehet olivat sitämieltä että olin hyperventiloinut. Puoli yläkroppaa, mukaanlukien puolet kasvoista oli tunnottomat seuraavat 2 viikkoa. Kävin silloin 2:lla eri lääkärillä ja kummallakaan ei ollut mitään selitystä asialle...

Epäilen kyllä että ei ole paniikkihäiriötä, itsellä ainakin aina lääkkeet mukana, ainakin itsellä kofeiini, nikotiini ja alkoholi saa oireet pintaan, siis vältettäviä aineita!

 

[pringlw]

Aamuisen kohtauksen jälkimainingeissa, kysytäänpäs josko täällä olisi tietoa.

Eli mulla on viimeiset ehkkä 12-13 vuotta tullut satunnaisesti kohtauksia jotka täyttää pitkälti paniikkihäiriököhtauksen tunnusmerkit ja sellaiseksi se on diagnosoitu aikoinaan. Kohtauksia on ollut eri "vahvuisia" eli pari kertaa on lähtenyt taju, useimmiten ei. Oireet on pitkältä yhtäkkisesti alkava kylmä hiki (iho/huulet menee ihan siniharmaaksi ja nihkeäksi), huimaus/kehon hallinan menetys, tinnitus, tajunnan heikkeneminen skaalalla "pystyy vielä puhumaan mutta on "kuplassa" --> taju pois", kohtauksen jälkeen pitkään kylmä(johtunee hikoilusta?). Ainoa että tähän ei liity minkäänlaisia pelkotiloja eli "paniikkia".

Kohtaukset tulevat aikalailla randomisti erilaisissa tilanteissa, mutta en muista koskaan kotona saaneeni tuollaista. Kohtauksiin on ehkä useammin liittynyt joku ulkoinen muuttuja, esim alkoholi tai muu, mutta ei mitenkään suurissa määrin. Eli 1-2 lonkeron jälkeen on voinut tulla. Tämänaamuinen kohtaus tosiaan alkoi tuossa työpaikan alaovella, ilman mitään selkeää syytä. Mahdollisia muuttujia tässä on valvottu yö tai eilen illalla aloitettu tulehduskipulääkekuuri.

Kysymykseni siis on että onko muilla esiintynyt paniikkihäiriökohtauksia ilman paniikkia, vai voiko samankaltaiset oireet liittyä johonkin ihan muuhun?

Mulla on ollut täsmälleen samanlaista, paitsi nää kohtaukset tulivat enimmäkseen kotona ja autoa ajaessa. Paniikin tunne tuli vasta siinä vaiheessa, kun taju oli menossa ja joutu pitämään suunnilleen seinistä kiinni että pysyy pystyssä. Myös ambulanssi tuli pari kertaa soitettua kun pelästy niin paljon. Myös noita puutumisoireita oli ja on edelleen satunnaisesti.

Ravasin lääkäreissä noin vuoden ajan ilman, että mitään löytyi. magneettikuvat otettiin päästä, eikä mitään löytynyt. Ainoo mikä oli, niin niskan lihakset aika jumissa, mut enpä sen piikkiin noita nyt laittais. Sain Klotriptyl-Mite reseptin ahdistukseen tai paniikkihäiriöön ja relaksoimaan lihaksia (vähän diapamin kaltainen). Noi on kyllä auttanut paljon, silti edelleen satunnaisesti voi tulla oireita. Eniten pelkäsin jotain aivokasvainta tai ms-tautia, johon noi oireet vois viitata.

Edelleen vähän tää juttu kalvaa, mut oon nyt pystynyt elämään ihan ok, noi lääkkeet vaan väsyttää vähän myös päivisin sillon kun niitä ottaa, muita sivuvaikutuksia ei oo.
Jos sulla on uniongelmia, niin noi auttaa myös siihen, eli voi melkein suositella jollei mitään muuta löydy..

Tsemppiä nyt ja ilmottele jos jotakin uutta kuuluu..

 

[lumbago]

Ei sssaatana. Muutamaan vuoteen ei ole ollut mitään ja äsken thaddaa, ampusi ihan puuntakaa sen kummemmin varottelematta.
Vitullinen tuskanhiki, sydän tako täpöö, kädet täris, jalat veti puuroks ja oli pakko nappaa seinistä kiinni ku tuntu et taju lähtee ihan just / tipahdan. On se aina yhtä friikki kokemus kyllä kieltämättä, en muistanut edes kuinka vittumaiselta se tuntuu.

 

[eLm0h]

Nyt puol vuotta noita cipralexeja syöneenä jeesas kyl hyvin paniikkioireisiin, en edes tiennyt mitä kaikkea voikaan tehdä kun ei tarvitse pelkää panikoimista. Sivarit on kyl vittumaiset, menee vähän kiinnostus petihommiin joka on kyllä painava syy lopetella.. viikon päästä loppuu toi puolen vuoden satsi. Suosittelen rohkeasti kokeilemaan, jollei sovi niin aina voi kokeilla toista lääkettä.

 

[Brisco]

Onhan tuota häröä ollut vissiin vuodesta 97. Alussa nappailin jotain Cipramiliä (?), mutta se sai jäädä kun hidas syke tilanteessa kuin tilanteessa oli turhan outoa. Joten päätin aikoja sitten etten muuta mitään paniikkihäiriön takia. En lopeta kessun vetämistä, en satunnaista dokaamisat, syön samaa kuin aina ennenkin, vedän kahvin kofeiinin kera. Tässä jos alkaa elämäänsä muuttamaan mokoman fantasiasairailun takia, niin puihin menee.

Paras lausahdus tähän liittyen oli lääkäriltä vuosia sitten: "KUKAAN ei ole KOSKAAN kuollut paniikkihäiriööön."

 

[Seryli]

^No on siinä kanssa lääkärillä kommentti! Ihan ku se ois ainoa kriteeri sairaudelle, että kuoleeko siihen vai no.

Eiköhän se oo tärkeintä ettei sairaus tee ihmistä täysin laamaks, joka ei kykene tehä enää mitään, mennä mihinkään ja elää elämää täysillä.

 

[Vurki]

Paras lausahdus tähän liittyen oli lääkäriltä vuosia sitten: "KUKAAN ei ole KOSKAAN kuollut paniikkihäiriööön."

Voisinpa muuten lyödä vasemman kivekseni vetoa, että paniikkihäiriö on ollut syypäänä itsemurhaan jos toiseenkin aikojen saatossa... toki jos heppu on muuten terve ja elämä hienoa niin varmasti pärjää paniikkihäiriön kanssa, mutta haastavemmissa olosuhteissa asia on ihan toinen.

 

[Brisco]

^No on siinä kanssa lääkärillä kommentti! Ihan ku se ois ainoa kriteeri sairaudelle, että kuoleeko siihen vai no.

Eiköhän se oo tärkeintä ettei sairaus tee ihmistä täysin laamaks, joka ei kykene tehä enää mitään, mennä mihinkään ja elää elämää täysillä.

Paniikkihäiriön yksi vittumaisimmista oireista ja harhoista on se kuolemanpelko. Joten kyllä tuolla sanonnalla oli merkitystä minulle. Sanoi se toki paljon muutakin, mutta tuo jäi mieleen.

 

[Tigre]

Eilen kyllä oli niin lähellä paniikkikohtaus. Olin juonu paljon energiajuomaa ja muutaman tunnin päästä pumppu hakkas vauhdilla. Alkoi ahdistaa järettömästi, tuntui että nyt lähtee kontrolli hengittämisestä ja syke vaan kiihty. Sit pakotin itteni hengittämään hitaasti sisään ja ulos, ajattelin iloisia asioita ja alkoi helpottaa. Otin tuhdin annoksen Propralia ja kerran kerkes vielä toistua tuo paniikki ennenkuin rupes lääke auttaa. Hyi vittu.

 

[Jimmy Kimmel]

Ite en ole koskaan paniikkohtausta eli tuttavallisemmin pannaria saanut. Sen sijaan nuo ovat nyt tulleet keväästä lähtien hyvinkin tutuiksi paremman puoliskoni kautta. Eli vaimoke saa ehkä kolmena yönä viikossa kohtauksen. Tosin, aina välillä saattaa mennä parikin viikkoa ilman kohtausta ja sitten taas jonain yönä voi tulla kolmekkin kohtausta. Hän sai noita joskus nuorempana, mutta pysyivät useamman vuoden käytännössä katsoen kokonaan poissa.

Noh, niinpä niin. Kaikki alkoi yhtenä yönä, kun vaimoke herätti minut. Apua, soita ambulanssi! Mä saan sydänkohtauksen! Hänen sydämensä takoi tuhatta ja sataa. Siinä kun aloin rauhallisesti tilannetta selvitellä, niin tuo kertoi kyseessä olevan ilmeisesti paniikkikohtauksen. Rauhoittelin häntä ja aikansa panikoituaan tuo lopulta rauhoittui ja alkoi rapsutella sekä silitellä minua. Se kuulemma auttoi, kun sai keskittyä toista huomioimalla johonkin muuhun kuin panikoimiseen. Enpä valittanut, kaikkihan silittelystä tykkää.

Noooh, eipä siinä. Kohtaus meni ohi ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Seuraavana aamuna asiasta puhuttiin ja tilanne käsiteltiin. Hän kertoi saaneensa kohtauksia vuosia sitten ja syöneensä lääkkeitäkin asian vuoksi. Sinänsä hassua, että hän kuitenkin itse työskentee mielenterveysalalla. Seuraavana yönä heräsin jälleen, kun tyttöystävä sydän poravasaranlailla takoen herätti minut ja käski soittaa ambulanssin. Rauhoittelin ja vakuutin, että ei tässä nyt kukaan ole kuolemassa ja hänellä on paniikkikohtaus, kuten oli viime yönäkin. Meni taas hetki, kunnes tuo rauhoittui ja alkoi jälleen huomioida minua silittelemällä. Vahingossa hän hipaisi kukkoani ja kun tuo pirulainen on aika herkkä ärsykkeille, niin pystyynhän se pamahti kuin nato-ohjus konsanaan. Siinä silittelyn lomassa alkoi sitten huomioida kukkoa pienellä kutittelulla. Aikani kutittelusta nautittuani vihjaisin, että en laittaisi lainkaan pahakseni, jos hän purkaisi aiheuttamansa lihasjäykkyyden. Slurps ja sitten olikin kukko huulessa!

Meni muutama yö ilman pannareita, kunnes taas minut herätettiin. Nyt tuo muisti jo itsekkin, että ei ole saamassa sydänkohtausta vaan sydän takoo paniikkikohtauksen vuoksi. Pienen rauhoittelun jälkeen tilanne normalisoitui ja aloin jälleen saada silittelyä osakseni. Nyt tuo hipaisi taas kukkoani ja ylläripylläri, pystyyn pamahti niin että soi. Sitten tuo kiitteli, kun jaksoin häntä niin ihanasti rauhoitella keskellä yötä, vaikka aamulla olisi aikainen herätys töihin. Slurps ja taas oli kukko huulessa. Olin kuulemma suikkarini ansainnut.

Taas meni muutama yö ihan hyvin, mutta koska kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin muutaman hyvän yön jälkeen minut herätettiin. Nooh, siinä kävi sitten vähän niin kuin Pavlovin koirille eli heti kun minut herätettiin, niin kukko pamahti suikkareille persona laitteena pystyyn ilman fyysistä ärsykettä. Se oli opetettu parilla paniikkisuikkarilla sellaiseksi. Kun paniikkikohtaus oli helpottanut, niin kädet eksyivät jälleen kukolle ja slurps.

Nyt on näissä merkeissä menty tosiaankin keväästä lähtien. Jonain yönä tulee tosiaankin useampikin kohtaus ja kukko saa kyytiä sen mukaisesti. Ihmismieli, se on aika jännä asia. Hulluahan se on, että toinen luulee kohtauksen kourissa kuolevansa hetkenä minä hyvänsä, mutta vähintään ihan yhtä hullua on se, että kun se toinen pelkää kuolevansa, niin sillä toisella kukko pamahtaa kivikovaksi... :D

 

[nicholai]

Liian monta vuotta takana ja vieläkään sitä ei meinaa osaa hallita paniikkiaan, toki paljon paremmin ku mitä vuosia sitten mut silti. Toivois jo et ei tarvis aina nappeja viskoo huulee ku vähä alkaa oloo heittää, vaa et pystys mielessään uskottelemaan ettei hätää ole, niinkun ei olekkaan. On kyllä yks maailman kauheimmista sekä vittumaisimmista jutuista..

 

[Uurastaja]

Melkein kaksi vuotta paniikkihäiriöstä kärsineenä voisin tämän ketjun rohkaisemana mennä vihdoin lääkärissä käymään. Jostain syystä lääkkeiden käyttö on tuntunut huonolta ratkaisulta, mutta huonolta ratkaisulta tuntuu sekin, kun monta päivää joutuu liikkumaan varovasti ettei hengästy ja varoo ruuhkaisia paikkoja ja jännittäviä tilanteita. Viimme aikoina kohtaukset, joissa tuntuu ettei saa happea, ovat lisääntyneet varmaankin töistä johtuvan stressin takia. Tupakoinnin lopetin toukokuussa, eikä siitä juurikaan ollut apua. Kahvin juontia olen vähentäny ja se on ehkä vähän auttanut. Tästä on jotenkin vaikea puhua tutuille ihmisille ja tällainen vaiva hävettää. En ole edes avovaimolle pystynyt puhumaan, mutta nyt tämä alkaa jo häiritä elämää niin paljon, että jotain apua on saatava. Muutaman rajun kohtauksen jälkeen ei enään ole uskaltanut kunnolla hengästyä kunnolla. Siksi paino nousee ja kunto huononee ja ne tuskin auttavat asiaa. Lieviä kohtauksia osaa jo hallita, mutta "rajummat" tulevat niin puskista, ettei ehdi tehdä mitään.

 

[Downing]

En viitsi uutta aihetta ruveta tekemään ja tämä kuulostaisi jokseenkin oikealta ketjulta. Kyseessä ei ole paniikkihäiriö, vaan paha fobia minulle.

Elikkäs verikoe on hirvityksen nimi ja ennen kuin täällä nössöttelemään ruvetaan niin pari faktaa pöytään ensikäteen: en pode kipukammoa, piikkikammoa tai ylipäätänsä mitään lääkärikammoa, mutta jos verikoe on kyseessä niin teen kaikkeni etten joudu menemään sinne. Sanonkin aina heti lääkärin huoneeseen astuttua että kaikki tutkimukset ovat sallittuja, mutta verikoetta ei oteta. On tehty mahatähystyksiä, leikkauksia ja annettu rokotuksia jne ja nämä kaikki ovat OK. En pysty edes katsomaan kun joltain otetaan verikoetta. Gore ja verilentää-leffat ovat mahtavia ja viihdyttäviä, mutta se kaikista pienin paha eli verikoe ei ole. Kärsin myös runsaasta nenäverenvuodosta ja tämä ei haittaa. Ylipäätänsä mikään verenvuoto ei haittaa ja olen huomannut tuossa verikoekammossa että nimen omaan se neulan työntyminen suoneen on se kaikista vastenmielisin asia koko hommassa. Pelkkä ajatus verikokeesta riittää siihen että on pakko koukistaa kädet. Vuonna 2005 otettiin verikoe ja se meni melkoiseksi taisteluksi kolmen hoitajan kanssa. Liioittelematta meni 10 minuuttia ja lopuksi uhkasivat käydä mieshoitajan hätiin. Kokeet saatiin otettua. Edellisen kerran verikoe otettiin v 2009 ja sen jälkeen päätin että mielummin kuolen johonkin tautiin kun diagnosoin sen verikokeella. Nyt on kuitenkin tullut se hetki jolloin moni näyte on jäänyt tekemättä ja olen pakko verikokeen edessä ja ahdistaa aivan suunnattomasti. Olen aloittanut siedätyshoidon siten että olen luopunut totaalikieltäytyjäasemasta ja olen päässyt katsomaan vierestä kun oikeita verikokeita otetaan, mutta tuntuu ettei auta yhtään. Tiedän että se on vain pelko ja nimenomaan tuo turha pelko pitää mieltä otteessa. Välillä tulee "joo kyllä se nytten tehdään!!"- boosteja, mutta ne häviävät samantien kun rupeaa ajattelemaan kokeenottoa. Nopeastihan tuo pitäisi hoitaa niin olisi pois päiväjärjestyksestä. Mikään mantra tai voodoo ei ole auttanut tuossa pelossa. Normi hengitysrentoutus harjoitukset kyllä toimii muussa normi stressitilanteessa, mutta verikoe on sellainen juttu että pitää vähintään olla koomassa että oikeanlainen rentous löytyy.

PS: kaikki rohkaisevat kommentit ja rentousvinkit enemmän kuin tervetulleita.

Kiitän