Pakkiksen lapsettomat pariskunnat.

[Moksu]

Olin noin 25-vuotiaaksi asti aivan varma etten ikinä halua lapsia. Nykyään katson suorastaan kateellisena isiä, jotka kantavat lapsia mukanaan kaupassa. Se o äijjää.

 

[Helly]

Enkä ole "asiasta varma" vaan se tunne on ollut mussa aina vahvana. Eli se ei ole päätös, vaan pikemminkin liittyy itsetuntemukseen. Tämän selityksen ymmärtää ehkä vain sellaiset, jotka kokee samalla tavalla...

Mulle aukeaa tämä selitys, mutta mäkin tosin olen näitä jotka huimalla 24:n vuoden elämänkokemuksella sanovat, että ei lapsia. Mun kaveripiiriotannan mukaan tässä on tosi iso ero sukupuolten välillä. Useimmat ystävänaiset ovat kyllä "koko ikänsä" tienneet haluavansa lapsia, kun taas miehillä lapsiasenne on muuttunut vasta kun ikää on tullut hieman lisää. Tottakai aina voi mieli muuttua myöhemmin, se on ihan selvä, mutta onhan se ihan kiistaton fakta että Suomessakin on reilusti vapaaehtoisesti lapsettomia pariskuntia - myös sen maagisen kolmenkympin hormonikriisin jälkeen. Eiköhän meillä "lapsia kauhistelevilla" ole kuitenkin suurempi todennäköisyys jäädäkin lapsettomiksi verrattuna sellaisiin, jotka jo tässä vaiheessa tietävät haluavansa ehdottomasti lapsia. Jos mullakin mieli sitten tulevaisuudessa muuttuu, niin saa ihan vapaasti tulla sanomaan että "mitäs mä sanoin", koska siinä vaiheessa on varmasti vilpittömästi iloinen siitä asiasta.

Niin, en ole siis ainoa lapsi enkä myöskään "vihaa lapsia" kuten jotkut asian heti kääntävät. Mulla on maailman suloisin kummipoikakin :haart:.

 

[Spitium]

Mielestäni tunteet ovat hyvä palvelija mutta huono isäntä.Tunteet kun ovat erittäin epävakaita ja epäluotettavia. Pitkällä tähtäimellä on parempi antaa kylmän logiikan hoitaa hallinnoimispuoli.

Kyllä, ehkä noin joissain tapauksissa, varsinkin jos oikeat tunteet väärässä päässä (ja tarkoitan nyt sitä yläpäätä;) ) eli tietyllä tapaa tämä tunteella toimiva ei ole kypsä vastuuseen eikä osaa ajatella tunnetekemänsä syy-seuraussuhdetta. Mutta ei syvimmät tunteet ole mielestäni erittäin epävakaita tai epäluotettavia, esim. kyky aidosti rakastaa on todella vahva, mutta myös pysyvä tunne - ainakin minulla. Ja kyllä se turvaa tuo, oli sitten kyse lapsista tai ei. Siis jotta tunteilla voi luotettavasti ottaa elämäänsä kantaa, ne tunteet on tiedettävä ja hallittava, voi jos tässä pelkällä tunteella menis niin asiat ois hupsusti :lol2: Oleellisinta on kuitenkin tunteiden ohella se järkeily...asioita on mietittävä aika monelta kantilta, eikä ratkaisuja tehdä "tuosta vaan ykskaks"...ei nyt pidä ottaa tätäkään niin, että "kun tuntuu siltä niin siitä vaan"...en minä sitä niin tarkoittanut ja luulen että ymmärsit sen myös

 

[Sundae]

Tähän kuuluu työpaikka nokialla (mies) ja se talo sinne Espooseen, mielellään metsän keskelle. Noh, enpä tiedä ketää kuka nuo asiat tahtoisi.
Avioliitto, ok.
Omakotitalo, ei koskaan (mielihän saattaa muuttua ;)).
Kaksi lasta, miksei.
Farmarivolvo, volvo ehkä, ei varmasti farmari (tiesittekö että Volvo taitaa olla turvallisin auto ja tilavakin vielä, eli juuri oiva lapsiperheille. Siinä on myös parhaat penkit mitä voi normaaliautossa olla ja Volvo on halpa!)
Vihaan eläimiä.
Ei Nokialle.
Eikä varmasti Espooseen! :curs:

:lol2:

Nämä esimerkit tuli siksi mieleen ensimmäisenä, kun nää oli jotain tutkimustuloksia siitä, kuinka normi-insinööri elää :lol2:

Sulkeeko se lapsensaanti ja hyvä työpaikka toisensa jotenkin pois vai miksi tämä tästä niin vahvana tuli esille?

Ei ne toisiaan pois sulje, mutta vastasin lähinnä siihen "riehakasta baarielämää"-ilmaisuun ja jotenkin tuli sitten opsikelijaelämä mieleen... Ja lähinnä tahdoin osoittaa sillä, että elämä on vakiintunut ja myös teini-ilmaisu menee kaukaa ohi.

Toki ymmärrän hyvin sen, että joillakin pareilla halutaan/ei haluta lapsia aiheuttaa skismaa. Oma arvaukseni on, että ne suhteet eivät kestä kovin pitkään. Tai jos kestävät, niin matkan varrella on paljon pahaa oloa...

 

[Tomppa85]

Kyllä, ehkä noin joissain tapauksissa, varsinkin jos oikeat tunteet väärässä päässä (ja tarkoitan nyt sitä yläpäätä;) ) eli tietyllä tapaa tämä tunteella toimiva ei ole kypsä vastuuseen eikä osaa ajatella tunnetekemänsä syy-seuraussuhdetta. Mutta ei syvimmät tunteet ole mielestäni erittäin epävakaita tai epäluotettavia, esim. kyky aidosti rakastaa on todella vahva, mutta myös pysyvä tunne - ainakin minulla. Ja kyllä se turvaa tuo, oli sitten kyse lapsista tai ei. Siis jotta tunteilla voi luotettavasti ottaa elämäänsä kantaa, ne tunteet on tiedettävä ja hallittava, voi jos tässä pelkällä tunteella menis niin asiat ois hupsusti :lol2: Oleellisinta on kuitenkin tunteiden ohella se järkeily...asioita on mietittävä aika monelta kantilta, eikä ratkaisuja tehdä "tuosta vaan ykskaks"...ei nyt pidä ottaa tätäkään niin, että "kun tuntuu siltä niin siitä vaan"...en minä sitä niin tarkoittanut ja luulen että ymmärsit sen myös

Näin. Eipä lapsien kasvattamisesta mitään tulisi jos ei niitä rakastaisi koko sydämestä.

 

[Sumu]

Olin noin 25-vuotiaaksi asti aivan varma etten ikinä halua lapsia. Nykyään katson suorastaan kateellisena isiä, jotka kantavat lapsia mukanaan kaupassa. Se o äijjää.

Veit sanat suustani. Se on oikeasti äijää.

 

[hamara]

Kyllä se kipinä iskee itse kullekin jossain vaiheessa, jos se sopiva kumppani vain on kainalossa.

Tää on kyllä niin totta. Ajattelin itse ennen nykyistä kumppaniani etten tiedä teenkö lapsia tai jos teen niin kymmenen vuoden päästä korkeintaan jos silloinkaan. Mutta nyt tuntuu että haluan tehdä juuri tämän ihmisen kanssa lapsia, kun aika on siihen valmis. Ehkä se oma puolisko löytyi ja alan kallistua sille avioliito-omakotitalo-lapsia-farmarivolvo-linjalle

 

[vilma-liina]

Tuota analysointia, miksi lapsia ei sitten halua...Onko kukaan kokenut haluttomuutta hankkia lapsia, jos on itse ollut "vaikea lapsi"? Periaatteessa sellaiset kokemukset vaikuttavat varmasti, esim. ongelmalapselle ei välttämättä tule vanhempana kovia haluja hankkia omia lapsia.

Mulla on tästä asiasta tuolta elävästä elämästä juuri päinvastaisia näyttöjä nimenomaan tyttöjen puolelta. Suuri tarve tulla hyväksytyksi ja tuntea itsensä tarpeelliseksi tyydyttyy taatusti, kun ensimmäinen lapsi putkahtaa maailmaan reilu vuosi peruskoulun päättymisen jälkeen. Ja monesti se isä on saman ikäinen "se oikea", joka katoaa kuvioista jatkamaan nuoruuttaan joko raskausaikana, tai heti vauvan synnyttyä.

 

[Nicho]

Voittehan toki kyseenalaistaan sen, mitä luulen tai tiedän elämältäni haluavan. Mutta ei kiitos sillä perusteella, että eihän 23-vuotias voi tietää mitään. Ehkä sitten muut ootte kokeneet itsenne nuoreksi 23-vuotiaana, mutta itse olen tuntenut itseni 10 vuotta kavereitani vanhemmaksi jo silloin, kun olin 15...

Tuota analysointia, miksi lapsia ei sitten halua...Onko kukaan kokenut haluttomuutta hankkia lapsia, jos on itse ollut "vaikea lapsi"? Periaatteessa sellaiset kokemukset vaikuttavat varmasti, esim. ongelmalapselle ei välttämättä tule vanhempana kovia haluja hankkia omia lapsia.

Onko tässä jonkun muunkin mielestä hienoinen ristiriita?
Tuntenut itsensä kymmenen vuotta muita vanhemmaksi ja silti ollut "vaikea lapsi". Tekikö se sinusta vaikean, että koit olevasi muita kypsempi? Vai onko kyse siitä, että ongelma lapsuutesi jatkuu vieläkin?

 

[reino]

Mittikääpä muuten sellaista tilannetta, että mies 45 vuotta ja nainen 28 vuotta alkaa seurustelemaan. Seurustelu jatkuu vakavana ja tulee lapset puheeksi, vaikka seurustelun alkuaikoina mies on tehnyt selväksi että hän ei enää lapsia tee. Miehellä on siis jo kaksi lasta ja ne lentäneet pesästä, naisella ei ole lapsia ollut mutta niitä haluaisi. Onkohan tällaisella suhteella mitään toivoa?

Toivoa ei ole. Kyse on sen verran vahvoista perusvieteistä, että se nainen tekee ne lapsensa varmasti. Joko tuon äijän kanssa tai ilman.

Jos Herra 45 on todellakin päättänyt, että hän ei halua lapsia, kehoittaisin toimimaan seuraavasti:
- vasektomia kertomatta siitä kumppanille
- iso purkki viagraa
- antaa plikan ymmärtää, että nythän me ryhdytään lapsentekoon oikein urakalla ja nauttii viimeisistä mahdollisuuksistaan päästä painamaan alle kolmikymppistä. Kaikenlaiset seksuaaliset kokeilut on suotavaa suorittaa nyt, jos jotain on vielä jäänyt tekemättä. (Onnittelut muuten "nuoren" muijan kaatamisesta Herra 45:lle!)
Suhde on nimittäin joka tapauksessa jo menetetty, vaikka osapuolet eivät sitä ehkä vielä tiedä. Odotettavissa on enää korkeintaan "voi kulta, mä unohdin ottaa pillerit" -temppu. Ja ylläoleva siis, jos Herra 45 on todellakin päättänyt, että hän ei halua lapsia.

Noin muuten tästä(kin) keskustelusta näkyy selvästi, miten ihmisen ajatukset ja vakaumukset voivat muuttua elämän varrella. Ja miten jokainen pitää juuri sitä omaa senhetkistä ajatusmalliaan kaikkein parhaimpana. :D

 

[Sundae]

Onko tässä jonkun muunkin mielestä hienoinen ristiriita?
Tuntenut itsensä kymmenen vuotta muita vanhemmaksi ja silti ollut "vaikea lapsi". Tekikö se sinusta vaikean, että koit olevasi muita kypsempi? Vai onko kyse siitä, että ongelma lapsuutesi jatkuu vieläkin?

Mielestäni tässä ei ole ristiriitaa, vaan meillä on vain eri käsitys siitä, minkä ikäinen on lapsi. Lapsella tarkoitan < 10v. Ja mainitsinko missään vaiheessa, että olisin itse ollut vaikea lapsi. En.

 

[Nathalia]

Ajankohtainen aihe itselleni - olemme lapseton aviopari ja kolmekymppiä alkaa lähestyä uhkaavasti. Tavallaan en ole koskaan aktiivisesti halunnut lapsia. En ole ikinä potenut vauvakuumetta, enkä voinut kuvitella itseäni äidiksi. Jollain abstraktilla tavalla olen kuitenkin ajatellut että tottakai sitten joskus, mutta se joskus ei tunnu lähestyvän yhtään, vaikka vuodet kuluvat. Vaikka mieskään ei ole asiassa kovin aktiivinen, uskon että se sopisi hänelle vaikka heti, jos minä haluaisin. Silti on kuulemma ok, jos se päivä ei koskaan valkene.

Uskon että lapsista on paljon iloa, ja mielestäni vanhemmuus on ihme, uuden elämän luominen on hienointa mitä ihminen voi elämässään saada aikaan. Mielelläni sen myös kokisin. Silti tuntuu että en ole valmis luopumaan työstäni, trimmatusta kropastani ;), vapaa-ajastani tai tietynlaisesta huolettomuudesta, enkä myöskään koe olevani kypsä ottamaan vastuuta lapsesta. Jotenkin myös kuvitelmat meistä vauvaperheenä ovat aivan utopistisia. Varmasti ajatukseen tottuisi odotusaikana ja toisaalta uskon että mistä tahansa ihminen selviää kun vain haluaa.

Painetta on kovasti varsinkin anopin taholta, vaikka hänelle on melko suorin sanankääntein ilmaistu että naimisiin ei ole menty perheen perustaminen mielessä.

Välillä huomaan katsovani pientä taaperoikäistä käsi kädessä isän tai äidin kanssa ja sisälläni läikähtää lämmin tunne. Tai jos näen oikein pienen vauvan, tunnen melkein fyysisen reaktion, ikäänkuin kroppa jotenkin sykähtäisi, ja tunnen kuvitteellisen pienen ihmisen painon sylissäni. Että jotain toimintaa biologisessa kellossani ilmeisesti on. Näinköhän pitäisi vain vaihtaa patterit..?

Ja mielestäni on jossain määrin itsekkäämpää hankkia lapsia kuin olla hankkimatta. Uskoisin että lapset kuitenkin hankitaan enemmänkin vanhempien tarpeesta kuin ajatellen että annetaan elämän lahja uudelle ihmiselle. En tiedä haluanko saattaa lasta tällaiseen maailmaan, mistä sitä tietää miten hulluksi tämä touhu vielä menee.

Jaa-a, saapa nähdä miten käy.

 

[MissEvilEve]

En tiedä voiko itseäni ja kumppaniani sanoa 'lapsettomaksi pariskunnaksi' koska olemme vielä kohtalaisen nuoria, tämä termi sopisi meihin ehkä siinä +35v jälkeen jolloin lapsien hankkiminen on epätodennäköisempää, mutta kuvitellaan nyt että kuulumme tähän kategoriaan.

Lapset on kivoja, kun ne on muiden lapsia ja heidän kanssaan viettää aikaa maksimissaan 2-6h/vko. Oma kummityttöni on maailman suloisin ja ehkä yksi parhaimmin kasvatetuista pikku-prinsessoista, ja olen kyllä varmasti hyvin rakastava ja hemmotteleva kummitäti mutta on se niin ihanaa kun pääsee 'omaan rauhaansa'.

Kuten joku aiemmin kysyi onko sillä osaa tai arpaa asiaan että itse on ainoa lapsi niin uskon että on. Olen itse ainokainen, äitinikin oli ainoa lapsi, samoin kumppanini. Oma sukuni ei koskaan ole kysellyt perheenlisäyksestä vaikka alankin olla jo sen ikäinen että olisi loogista niitä lapsia tehdä, eikä oma äitinikään ole ikinä kysellyt lapsenlapsen perään, pikemminkin kannustanut lapsettomuuteen. Kumppanini äiti sekä myöskin omani ovat olleet 'vanhoja synnyttäjiä' siihen aikaan kun olemme syntyneet, eli siinä 27.5-29.5 ikäisiä [tarkka luku ;)]. Myöskin äidinäitini oli 'vanha', melkein 28-vuotias kun äitini syntyi ja väitän tämän kaiken vaikuttavan asenteisiini.

Olen oppinut olemaan ainoa lapsi, tottunut siihen ettei suvussa tai omassa perheessä juurikaan muita pienokaisia ole, ja itseäni on kannustettu olemaan lapseton, tai ainakin toivottu että olisin selkeästi aikuinen niitä tehdessäni. Sukuni ja äitini, sekä kumppanini suku suhtautuu jokseenkin kielteisesti siihen että lapsia tehtäisiin teini-ikäisenä tai varhais-aikuisina, ei siis varmaankaan paljoa alle 22-23 ikävuoden.

Itse olen ollut 13-vuotiaasta lähtien jyrkkä ei-lapsille. Mutta nyt tämän ikäisenä olen alkanut kuitenkin tajuamaan että on mahdollista että jonain päivänä, esim siinä 30 ikävuoden paikkeilla tai joitakin vuosia sen jälkeen perheenlisäys voisi tulla kysymykseen. Olemme keskustelleet siitä myös kumppanini kanssa ja koemme että meille parhain on joko pysyä lapsettomina, tai tehdä vain yksi lapsi, ja mieluiten odottaa sitä vielä monia vuosia. Nyt ei ainakaan mitään halua ole enkä voi kuvitella alkavani äidiksi, mutta nykyään sentään pystyn kuvittelemaan että jonainen päivänä se yksi lapsi tulisi.

Loppulisäykseksi: Uskon että myös kaveripiiri vaikuttaa. On porukoita jossa lapsia tehdään jo 18-vuoden tienoilla, ja niitä ketkä ovat melkein kaikki kaveriporukat lapsettomia sinne kolmeenkymppiin asti. Oma läheisin kaveripiirini on ihan lapsimyönteinen, mutta ensimmäinen lapsi on syntymässä vasta tammikuussa, ja se tulee pariskunnalle jossa nainen on 27-vuotta ensi vuoden puolella täyttävä, ja mies 29-vuotias, eli ketään 'nuoria äitejä' ei lähipiiristä oikeastaan löydy.

Tilitys loppukoon

Edit: Tuli mieleeni että serkuistanikin joista lähes kaikki ovat täysi-ikäisiä vain yhdellä on lapsi, sekin syntyi vasta keväällä ja vanhemmat ovat 30-vuotiaita. Ehkä tämä on geeneissä :D

 

[Kuki]

En jaksanut kaikkia kommenteja lukea läpi, tässä muutaman viinilasillisen ottaneena ei hermotus riittänyt. Itse en ole pitänyt lapsista koskaan sen kummemmin ennen mieheni "löytämistä" ja hänelläkin oli valmiina 4v poika, kun tutustuimme. En ole tykännyt lapsista enkä ole niitä elämääni sen kummemmin halunnut. Kuitenkin yhteen muuttaessamme oli pakko ottaa vastuuta jostain muustakin kuin itsestä ja pikkuhiljaa kypsyi ajatus yhteisestä lapsesta. No, nyt 5v yhdessäolon jäkeen yhtesiä lapsia on 2 ja miehen poika kuuluu tottakai perheeseemme. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että lapsia ei tule tehdä muiden painostuksen vuoksi, vaan omasta tahdosta, ja eritoten pariskunnan yhteisestä tahdosta. Jos joku pariskunta haluaa elää lapsettomana, en näe siinä mitään pahaa, päinvastoin suuren ymmärrryksen omasta elämästä.
Itse olen nykyään ns.lapsirakas, tykkään vauvoista kuin hullu puurosta ja omat lapset ovat elämäni rikkaus. Toki on vaikeita, raskaita päiviä, joilloin voisin pistää pikkupojat isoveikan kera mielelläni postipaketissa Ambomaalle, mutta ehkäpä vanhemmaksi kasvaminen on luonut juuri sen kyvyn rakastaa läpi harmaan kiven;)
Se mitä lapset maksavat, en ole koskaan välittänyt laskea. Itseasiassa haaveilen yhdestä yhteisestä vauvelista lisää tai mahdollisesta ottolapsesta ja kustannukset eivät todellakaan ole suuret. Pieni lapsi ei tarvitse ympärilleen kuin rakastavat vanhemmat, ruokaa nälkäänsä ja hyvän ilmapiirin. Muu on hömpötystä

 

[nimetön]

Kumppanini äiti sekä myöskin omani ovat olleet 'vanhoja synnyttäjiä' siihen aikaan kun olemme syntyneet, eli siinä 27.5-29.5 ikäisiä [tarkka luku ]. Myöskin äidinäitini oli 'vanha', melkein 28-vuotias kun äitini syntyi ja väitän tämän kaiken vaikuttavan asenteisiini

Pitää paikkansa ainakin täällä. Meidän molempien vanhemmat ovat olleet nuoria kun ovat meidät saaneet ja me saimme lapsemme myös nuorina (22 ja 20v.).
Sehän nuorena lapsen saamisessa on positiivista kun on itsekin vielä niin lapsellinen että ihan mielellään leikkii niillä legoilla ja katselee muumeja. Päivän kohokohta on kun hakee prinsessan hoidosta ja lapsi juoksee isi huutaen vastaan ja halaamaan. Sitten kotiin syömään ja pikkukakkosta katsomaan.
Niin ja palauttavat kävelylenkit sujuu lepposasti vaunuillen.
Isovanhemmat kun ovat noin 45 v. niin jaksavat touhuta myös.

Huonot puolet on sitten taloudellisia, kun vaimo vielä opiskelee niin rahat ovat joskus tiukalla, mutta aina on kaapissa ruokaa ollut ja kun jättää yhden proteiini pussukan ostamatta niin voi ostaa muksulle muumi dvd:n.

 

[Nogood]

En jaksa kelata koko juttua läpi, mutta toistan mielipiteen siitä, että esi-isämme ovat raivanneet niskahiessä peltoja, sotineet korpimetsissä, rakentaneet maan vain jotta lapset pärjäisivät paremmin.

Jotenkin, sen lisäksi että haluan lapsia, koen olevani sen verran velkaa heille että pari muksua pyöräytän jatkamaan raadantaa.

 

[lepex]

Mikähän on suurin syy ettei nuoret aikuiset tee lapsia?

-Raha?
-Oma mukavuudenhalu?
-Pelko ettei selviä lapsesta?
-"Ajanpuute"?

Omassa kaveripiirissäni on yhdellä ainoalla pariskunnalla lapsia, joista toisen kummisetä olen. Muutama lähempänä 30:a oleva pariskunta ei vielä harkitse lapsia, ainakaan vakavasti ja olen joskus miettinyt että mikseiköhän?
Tällaisia vain ei viitsi välttämättä kysellä, jos vaikka siinä lapsenteossa olisikin jotain vaikeutta ja se olisi kipeä asia.

 

[Josef]

Ehkä se on taloudellinen epävarmuus, muutoksen pelko elämään ja ikuisen nuoruuden tavoite, että lasten tekoa lykätään.

Muutama ajatus isyydestä:

http://jussi.halla-aho.com/isyysvapaalta.html

http://jussi.halla-aho.com/lapsenmenetys.html

http://jussi.halla-aho.com/isyydesta.html

 

[Inska]

Mikähän on suurin syy ettei nuoret aikuiset tee lapsia?

-Raha?
-Oma mukavuudenhalu?
-Pelko ettei selviä lapsesta?
-"Ajanpuute"?

Yksi varteenotettava syy on se, että tekee/yrittää lasta vasta siinä vaiheessa kun on edellytykset hyvän lapsuuden tarjoamiseen. Enkä nyt puhu rahasta, vaan siitä ettei lapsen tarvitsisi katsella jatkuvaa riitelyä, evioeroa, vaihtuvia isä- tai äitipuolia jne.

 

[Neuvostoliitto]

Näillä omatatoisesti lapsettomilla on varmaan hienoa ikävuodet 65v->. Ainakin jos elämänkumppani on kuopattu. On aikaa itselle, saa harrastaa, käydä bingossa, eikä kukaan varmasti häiritse päivärutiineja. Paitsi se kerran viikossa käyvä hoitsu.

Kissan kusi ei enää haise pahalle kun menossa on jo Mirrin 10. sukupolvi. Sedukin on kasvanut horsmaa jo pari vuosikymmentä. Oi niitä aikoja kultaisessa nuoruudessa.

Mä veikkaan että on huomattavasti siistimpää kuolla isoisänä tai isoisoisänä kuin yksin. Varmaan vituttaa maata haudassa esim. jouluna kun toisilla hautamestat loistaa kynttilöistä ja kukista kun oman pimeän päällä on metri lunta ja kolme routaista maata.