Mulla ei ole muuta neuvoa kuin, että
yrittäkää syödä! Se vie aikaa, tuntuu vaikealle, pelottaa ja
ahdistaa, mutta ei ole muuta tietä tervehtymiseen. Ja sitten terapiaa tai ainakin asioiden purkamista (esim. kirjoittamalla, vertaistuki) suosittelen.
Itselläni on todella värikäs syömishäiriöhistoria. Minulla on ollut ahmimishäiriö, kaksi kertaa "oikea" anoreksia (kunnon laihuushäiriö) ja sitten viimeksi sekalaista anorektista syömishäiriötä. Ensimmäistä kertaa olin lääkärissä 7 vuotta sitten, 12-vuotiaana. Yhteistä näille syömishäiriöille on aina ollut tietenkin se vääristynyt suhde ruokaan. Kuitenkin ruoka on yleensä vain väline peitellä omia tunteita ja ongelmia.
En viittaile enää edellisiin anoreksioihin yms., mutta nykytilanteeni on jo parempi. Söin kaksi päivää viikonloppuna reippaasti (monipuolista ruokaa) ja oloni oli älyttömän hyvä. Sunnuntai-iltana kunnon syömisen jälkeen pohdin,
miksi olen kiduttanut itseäni yksipuolisella ruokavaliolla. Olen palvellut hullulla syömiselläni vain ja ainoastaan sairautta. Taustalla oli ajatus "-2 kg", mutta lopulta tiesin, ettei nykyinen ruokavalioni palvele yhtään tavoitettani. Entäpä liikunta? Liikuin joka päivä pari tuntia, lihakseni huusivat ja liikunnanilo oli katoamassa. Mitä tavoitetta tuokin palvelee? Rakennanko lihasta omenilla? Saanko lisättyä tankoon painoa? En. Jaksanko juosta? En. Miten voin? Ihoni on rutikuiva, kynteni halkeavat keskeltä (
), verensokerini heittelee, kärsin makeanhimosta, olen voimaton ja silti jatkan hullua kierrettä.
"Jouduin" olemaan viikon ilman liikuntaa ulkomailla. Tajusin siellä pakkomielteeni liikuntaan. Se sai minut kauhistumaan, koska rakkaasta harrastuksessa oli tulemassa minut murtava pakko. Ulkomailla oli elänyt lähinnä hedelmillä ja salaatilla. Ensimmäiset päivät kotona olivat kuin suoraan entisistä anoreksioistani: nesteet olivat nollassa (näytin siis luuviululta), poskeni lommottivat, palelin koko ajan, ihoni oli sinertävä, silmänaluset mustat ja katseeni poissaoleva. Tunsin olevani ihan pohjalla. En jaksanut liikkua enää ja minun täytyi myöntää, että näytin kamalalle! Katsoin kuvia punttimimmeistä ja mietin itseäni, oli pakko muuttua.
Seuraava viikko meni vielä taistellessa. Painoni oli matkalla tippunut kilon. Ilmeisesti olin vain tempaissut kalorit liian alas ja hikoillut nesteet pois. Tietenkin painonnousu alkoi taas hirvittää (plääh :jahas
ja päätin jatkaa kevyttä linjaa. Töissä aloinkin syödä vain kasviksia ja hedelmiä. Herkkusieniä meni isoja annoksia - alkoi jo oksettaa. Makeanhimo oli loppuviikosta aivan mahdoton ja olin voimaton. Hienoa.
Pohjalla käyminen sai minut heräämään. Viikonlopun söin sitten tosiaan todella hyvin ja seuraavan maanantaina aloin syödä monipuolisemmin. Nostin pikkuhiljaa kalorimäärää ja monipuolistin ruokavaliotani. Se onnistui yllättävän helposti. Minulla on luja tahto, joten jos jotain päätän - teen sen. Oleellisin asia on, että teen
itselleni hyvin. Koska kyseessä on persoonani ja uskomukseni "olen huono", yritin vain muuttaa tilanteen ja ajatusmaailmani. Samalla kysyin itseltäni niitä kysymyksiä: "Haluanko kuolla nuorena?", "Haluanko oikeasti olla aina voimaton?". Yksinkertaisesti piti nostaa koko asia pöydälle ja käsitellä sitä. Aikaisemmin olen vain vaipunut itsesääliin ja miettinyt, että en pysty, en kykene. Silloin antaa vain sairauden viedä.
Vähitellen olen oppinut syömään enemmän. Samalla ruokavalioon on tullut rasvaa. Hiilareita haluan lisätä edelleen ja pitääkin! Testasin kamalaa VHH-tyyppistä "dieettiä" keväällä. Periaate oli tietenkin väärä: liikaa proteiinia ja liian vähän rasvaa. Kesällä testasin taas samaa ja yhtenä ns. VHH-päivänä meinasi henki lähteä. Heikotus oli järkevä. Joillekin VHH saattaa sopia, mutta mielestäni liikkuvan ihmisen pitää syödä
hyviä[/I hiilareita! Voin myöntää, että itselläni koko VHH-juttu oli syömishäiriötä ja sitä pakonomaista "paino on saatava putoamaan"-ajattelua. Luulin sen olevan tie paeta pahaa oloa.
Lihomisenpelko on vähentynyt. Olen lukenut aika paljon syömishäiriöistä ja siitäkin, että nälkiintyneen, rasvaa vailla olevan ihmisen ajatuskulku ei ole normaali. Nälkiintyminen aiheuttaa pakko-oireita ja "ajatusten jumiutumista". Minulla oli silloin 13-vuotiaana pakko-oireina yleisen pakkoliikunnan lisäksi 90-asteen kulmien käveleminen, pakonomainen hampaidenpesu (noin 10 min kerrallaan) jne. Jouduin näihin oireisiin syömään lääkkeitä. Siispä ihmisen ollessa psyko-fyysinen kokonaisuus saa nälkiintyminen aivotkin sekaisin, koska toimiakseen "järkevästi" kaipaavat aivotkin rasvaa. Kun keho alkaa saada ravintoaineita enemmän, helpottaa lihomisenpelkokin eli ahdistusmörkö lähtee pikkuhiljaa pois. Rasvanpuute ja nälkiintyminen yhdessä aiheuttavat sitä ruumiinkuvan vääristymää. Tietenkin on myös psyykkinen sairaus siellä takana, mutta ihan huono ruokavaliokin on omiaan lisäämään ahdistusta.
Voin sanoa, että mulla se "-2 kg" oli anoreksian pakonomainen juttu. Kaikki kysyivät, miksi. Tekeekö vaa'an lukema iloisemmaksi? Ei. Syömishäiriö ei koskaan ole tyytyväinen. Sen 2 kilon karistuksen jälkeen olisin halunnut lisää. Olo olisi vain huonontunut, siinä sen tulos. Nyt katselen rauhassa tilannetta. Ensin opettelen syömään lopullisesti hyvin ja terveellisesti, sitten mietin, onko se kahden kilon karistaminen tarpeellista vai turhaa. Peilikuva on tärkeämpi. Punttaavalle ihmiselle vaaka ei kerro paljoakaan - lähinnä niistä nestevaihteluista. Lihas painaa enemmän kuin läski, sitä hoen itselleni päivittäin. Vaaka ei palvele mua yhtään! Siksi en ole enää vaa'alla käynyt, siellä se vain pölyyntyy vessassa. ;) On paljon parempi olo, kun ei pohdi sitä vaakaa, vaan kuuntelee itseään. Voin nyt paremin: ei palele, energiaa on enemmän (+ jaksaminen kasvaa tästä vähitellen ;)), iho on hyvä ja nautin liikunnasta. Se, että jaksan juosta on upea juttu! Aikaisemmin en jaksanut, koska mulla oli ylirasitustila päällä, eikä yhtään energiaa mihinkään - elintoimintoihin korkeintaan. Psyyke ja fyysinen kunto kulkevat käsi kädessä. Peilistä katsoo terveempi nuori nainen, en ole turvoksissa (tästä kiitän proteiinia, rasvaa ja hiilaria ;)) ja mielialani on hyvä.
Tänään olin oikeasti juoksulenkin jälkeen ylpeä itsestäni. Sairauteni ei ollut ylpeä minusta, eikä piiskannut juoksemaan "paremmin", vaan minä itse olin oikeasti hyvilläni. Terapian myötä olen opetellut tunnistamaan "järjen" ja "anoreksian", jotka ns. taistelevat koko ajan. Järki vie nyt lopullisesti voiton! Käyn siis taas terapiassa ja aion käydä kaksi vuotta yhtäjatkoisesti. Jos näin hyvin menee, voisin olla jo melkein täysin anoreksia ajatuksista vapaa ½ vuoden päästä, mutta anoreksia/sh uusiutuu helposti. Haluan pelata varman päälle ja oppia oikeasti tuntemaan itseni. Pohjimmiltaan syömishäiriössä on kuitenkin aina kyse itsetunnosta. Yksi persoonani osa on ikään kuin olettamus huonoudesta. Kognitiivisen psykoterapiani tavoite onkin päästä eroon tästä uskomuksesta ts. muokata sitä positiivisempaan suuntaan ja oppia elämään sen kanssa. Lisäksi tunteiden käsittely on yksi syömishäiriööni vaikuttava tekijä. Ruoka on ikään kuin aina ollut väline, jolla olen käsitellyt pahimmat tunteet. Esim. kritiikkiä kuullessani olen heti ajatellut, että "en ole tarpeeksi hyvä", mutta en ole kestänyt sitä tunnetta tai käsitellyt sitä yhtään, vaan alkanut pelata ruualla. Kuulostaa monimutkaiselle, mutta näin se menee minun kohdallani. Ennen ehkä hallinta korostui ja varmasti se on joillekin se pääjuttu, itselläni enemmän on tunteiden käsittely ongelmana.
Sori, pitkästä pohdiskelusta, mutta näin olen tätä pohtinut. Täältä Punttimimmit-palstalta ja privaatisti muutamalta punttimimmiltä olen saanut älyttömän hyvää tukea ja kaveruutta. Olen yksinkertaisesti sellainen ihminen, jonka täytyy prosessoida tätä asiaa paljon. En voi vain miettiä syöväni vapaammin, vaan pedantin luonteeni vuoksi haluan tietää, mitä teen. Tämä on terapeuttini mielestä nimenomaan hyvä juttu, koska usein anoreksiani on voimistunut, kun en ole miettinyt syömisiä, vaan antanut vain mennä - siis päin jorpakkoa. Psyykkisen puolen ja sh:n taustojen selvittelyyn on apuna psykologini.
