Alan kallistumaan tähän näkemykseen itsekin. Kai se on nieltävä tappio ja jatkettava eteenpäin.
Tässä mun tapauksessa on kyse muustakin kuin siitä, ettei uusi työ nappaa. Olin tuossa samassa firmassa käytännössä koko työurani ollut (noin 7v). Toisinaan käynyt opiskelemassa välillä. Tunsin paljon ihmisiä ja moni oli suht läheisiä silloin kun yhdessä työskenneltiin. Ei toki ihan vapaa-ajan kavereita muodostunut.
Myös parisuhde päättyi aiemmin samalla viikolla kun irtisanouduin, eli meni tavallaan kaikki siinä rytäkässä. Muita läheisiä ihmissuhteita ei oikeastaan ole joitain muutaman kerran vuodessa näkyviä vanhoja kavereita lukuun ottamatta. Oli jälkikäteen ajateltuna aika hurja tilanne tuolloin talvella. Aika karu tilanne, kun alkoi konkretisoitumaan, että mitä oli tullut tehtyä. Lähes täydellinen yksinäisyys, ei työpaikkaa, ei puolisoa ja vieläpä synkkä keskitalvi. Tähän vielä katumus omasta teosta, niin oli kyllä aika pelottava tilanne. Hyvä, että löytyi edes joku työ, muuten olisi voinut käydä huonosti.
Kyse siis osittain kokonaisuudesta ja varmaan yksinäisyys on se kaikista pahin. Nykyisessä työssä ei juuri ihmiskontakteja. Nyt kun on mieli maassa tämän työsekoilun johdosta, niin vaikea lähteä deittihommiin mukaan, vaikka ulkonäköä mulla siihen on. Ja muutenkin naisten kanssa tulee hyvin juttuun normaalissa mielentilassa.
Olen toisinaan miettinyt jotain suht radikaalia ratkaisua, tyyliin muutto täysin uudelle paikkakunnalle (tai maahan) ja aloittaisi tavallaan alusta. Täällä pk-seudulla ei oikeastaan mikään pitele. Toki pitäisi ekaksi joku duuni tai muu aktiviteetti hommata sieltä mihin lähtisikään. Rahaa olisi melko hyvin tämän uuden alun toteutukselle, mutta ei se raha kyllä itsessään lohduta. Se on tullut huomattua. Tavallaan tuntuu, että on loukussa oman elämän suhteen ja mieli aika epävakaa. Ennen tuota irtisanoutumista elin hyvää ja tasapainoista arkea, vaikka toki tuo tilanne töissä silloin mieltä painoi.
