Ja kaikki yhteen ääneen: "Mitä mä sanoin"
Kuten ahkerimmat lajin seuraajat varmaankin ovat jo huomanneet, otteluni Kujalaa vastaan on peruttu oman loukkaantumiseni vuoksi.
Otteluun valmistautuminen sujui viime viikkoon asti aivan normaaliin tapaan; joka toinen päivä olin varma, että minut kannetaan kehästä jalat edellä ja joka toinen päivä puhkuin kiukkua ja voitontahtoa. Näin unia ottelusta ja jokaisissa harjoituksissa kuvittelin miten hyvin tulisin ottelemaan. Tuttuun tyyliini jännitin aivan mielettömästi ja aina välillä tuli tuherrettua pienet itkutkin treeneissä. Luvassa olisi urani ensimmäinen kova ottelu, mutta olin varma, että pystyisin voittamaan.
Vanha olkapäävamma vaivasi koko valmistautumisen ajan, mutta joka päivä sanoin itselleni, ettei kipu oikeasti ole niin kovaa eikä se estä minua ottelemasta. Viimeisten kolmen viikon aikana alkoi kuitenkin olla vaikeaa edes itse uskoa omia puheitaan. Melko monta erää sparria tuli vedettyä yhdellä kädellä ja muutamat treenit keskeytyivät kokonaan kovan kivun vuoksi. Heräsin usein öisin kipuun ja pahimpina päivinä en treenin jälkeen pystynyt pukemaan takkia päälleni, heittämään reppua selkään tai nostamaan juomapulloa. Alkoi olla melko vaikeaa vakuuttaa itselleen olevansa elämänsä kunnossa, kun joutui sparrissa luovuttamaan, jos vahingossa teki katkarapua kipeälle puolelle. Halusin päästä kehään, halusin näyttää mitä osaan ja halusin voittaa, mutta en pystynyt unohtamaan ajatusta, että entä jos käsi ei kestäkään. Päätös ottelun perumisesta tuli, kun kävin pitkän vakavan keskustelun aiheesta 2. valmentajani kanssa. Hän puhui rauhallisesti ja täyttä asiaa, kuunteli minun kantani ja lopulta sanoi ääneen sen, mitä omissa sekavissa ajatuksissani oli pyörinyt; ”Sä et koskaan pysty antaa itelles anteeks, jos otat paskan matsin ja häviät, koska et ole kunnossa.”
Tiistai iltapäivällä aloin ilmoitella kaikille osallisille, että ottelua ei tule. Joillekin soitin ja joillekin laitoin vain tekstiviestin, koska en halunnut puhua aiheesta sen enempää. Vasta viimeisen viestin lähdettyä tajusin, mitä oli tapahtunut; ottelu oli nyt todella peruttu enkä voisi enää muuttaa mieltäni. Tuijotin puhelinta, johon alkoi piippailla vastauksia ja purskahdin itkuun. Kaikki lohduttivat minua, että nyt käden pystyy vielä korjaamaan, mutta muutaman viikon päästä tilanne olisi voinut olla toinen, tämä on osa tätä lajia, otteluita tulee vielä ja sinulla on kyllä aikaa. Kaikki varmasti tarkoittavat hyvää ja tiedän heidän olevan oikeassa, mutta en voi kieltää, etteikö nyt silti tuntuisi pahalta. Petin kaikki, jotka uskoivat minuun, kaikki, jotka kannustivat minua ja kaikki, jotka, halusivat nähdä minun ottelevan. Ennen kaikkea petin itseni. Tunne menee ajan kanssa ohi, varsinkin kun saan itseni kuntoon, mutta tällä hetkellä pettymys on valtava. :wall:
Nyt kun päätös on tehty eikä paluuta ole, pystyy itsekin jotenkin ymmärtämään miksi tämä ratkaisu oli ehkä ainoa oikea tällä hetkellä. Pystyin kestämään treeneissä aika paljon kipua ja puremaan hammasta, kun motivaationa toimi tuleva ottelu. Nyt kun treenejä ei tarvitse enää vetää väkisin loppuun asti, alkaa huomata miten kovaa kipu oikeasti oli. Ohjasin eilen eläkeläisille keppijumppaa ja sain nopeasti huomata, että monet +70-vuotiaille senioreille suunnatuista liikkeistä tuottivat minulle itselleni suuria vaikeuksia. En voinut kuin nauraa, kun eräs yli 90-vuotias mies koulutti minua kesken jumpan; ”Älä sinä plikka huolehdi musta, kyllä mää jaksan, mut lopeta sinä nyt ne painimiset ja mee vaikka voimisteluun.”
Nyt on vasta yksi kokonainen lepopäivä takana ja tiukkaa tekee jo. Päiväni pyörivät hyvin paljon vapaaottelun ympärillä ja rehellisesti sanottuna ei elämässäni paljon muuta olekaan. Lajitreeni on nyt vähintään kahden viikon ajan täyskiellossa ja päivät tuntuvat aivan käsittämättömän pitkiltä ja tylsiltä. Lepo on omaksi parhaakseni ja siitä on oikeasti pidettävä kiinni, mutta nyt minulla ei ole mitään tekemistä eikä mitään mihin purkaa energiaani. Voisin toki käydä puuhastelemassa jotain, mutta mikä treeni se on jos ei veri maistu suussa eikä keuhkoja polta?! Käy taas sääliksi kaikkia niitä, jotka joutuvat kestämään kun hieman häiritsevä ylivilkkauteni pääsee näyttämään täyden voimansa.
Lopuksi kommentti yleisassistentiltani, joka oikolukee tekstini, korjaa tietokoneeni ja treenivaatteeni, tarjoaa ruokaa, kun oma tili on miinuksella, majoittaa tarvittaessa sohvalle, kuskaa lääkäriin ja tarvittaessa antaa äidillisiä ja ennen kaikkea järkeviä elämänohjeita; ”Mä suorastaan odotan sitä adhd Tinaa meille..Ja et sä Tina ketään petä perumalla tämän ottelun, päinvastoin, sä annat meille mahdollisuuden nähdä sut seuraavaksi kehässä ehjänä.”
