Tämä keskustelu toi mieleen paljon jo unohtuneiksi luulemiani muistoja koululiikunnasta.
Luokat 1-3 olivat koululiikunnan parasta antia. liikunnanopettajana toimi oma luokanvalvoja, sama henkilö joka opetti vielä jokaisen aineen. Hän oli herttainen, eläkeikää lähestyvä rouva, joka oli paras mahdollinen opettaja sen ikäisille lapsille. Hänen liikuntatuntinsa olivat erilaisia liikunnallisia leikkejä, joissa ei koskaan kilpailtu, eikä ketään kyykytetty. Homma toimi, lapsilla oli kivaa ja jokainen liikkui kykyjensä mukaan.
Luokilla 3-6 tähän tuli muutos. Meille pojille tuli miesopettaja ja tytöille vastaavasti naisopettaja liikuntaa opettamaan. Tästä alkoi sitten yläasteen loppuun jatkunut tiukkapipoinen lajiliikunta. Pesäpallo oli kevät- ja syyskauden peruskauraa, jota tahkottiin noin kolme neljännestä kesäkauden ulkoliikuntatunneista. Kenttänä toimi muhkurainen asfalttikenttä. Oli luonnollista, että jokainen piti pesäpallosta, oli hyvä siinä ja tunsi säännöt. Ainakin opettajan mielestä. Ne jotka eivät osanneet olivat koko pelin ajan enemmän tai vähemmän paniikissa, koettaen lähinnä pysyä poissa parempien tieltä ja olla tyrimättä. Virhettä nimittäin seurasi huutokuoro, johon osallistui sekä opettaja, että tämän perskärpäset. Ne urheilijapojat jotka olivat hyviä joka lajissa ja kaveerasivat opettajan kanssa. Joukkueet olivat käytännössä aina samat. Opettajan suosikit toimivat valkkuina ja valitsivat aina jotakuinkin samat tyypit samassa järjestyksessä.
Pesäpallokauden katkaisi lähinnä vain varsinainen "kilpailukausi". Silloin otettiin tuloksia ylös yleisurheilussa numeroa varten. Luonnollisesti ilman minkäänlaista opetusta tai harjoitusta. Yksi yritys ja tulos paperiin. Luojan kiitos laman vuoksi koululla ei ollut rahaa juuri mihinkään välineisiin, joten yleismurheilu koostui vain pikajuoksusta, pitkänmatkanjuoksusta ja pituushypystä. Varsinkin pakollisista pitkänmatkanjuoksukisoista minulla on erityisen lämpimät muistot.
Talvikaudella hiihdettiin ja luisteltiin. Valitettavasti vain laman takia porukan urheiluvälineiden laita oli vähän niin ja näin. Oma perheeni onnistui rämpimään laman läpi ilman suurempia vaikeuksia, lähinnä isän hullun työnteon ansiosta. Monissa muissa perheissä oli toisin. Suksien ja luistimien taso oli todella kirjava. Tosilla oli uudet luistelusukset, toisilla isän vanhat lankut 70-luvulta. Onneksi välineiden epätasa-arvoisuus otettiin opettajan taholta huomioon siten, että hiihdettiin aina kilpaa. Näin köyhimpien nöyryytys saatiin pienellä liikkeellä näppärästi maksimoitua. Joillain ei ollut varusteita omasta takaa lainkaan, joten he saivat tyytyä koulun varusteisiin, jotka olivat alle kaiken arvostelun. Ikivanhoja huoltamattoma resuja, joista koitettiin löytää edes jotakuinkin ehjä ja sopivankokoinen pari, yleensä huonoin tuloksin. Näillä sitten kihnutettiin koko talven ulkoliikunatunnit.
Sisäliikunta oli kaikkein pahinta, koska pienessä salissa opettajan valvova silmä huomasi jokaisen virheen. Voimistelussa olin surkea, koska olin isokokoinen, raskasrakenteinen ja kömpelö. Ajoittain myös jonkin verran ylipainoinen, riippuen kasvupyrähdyksistä. Esimerkiksi pakollinen käsilläseisonnan opettelu muodostui painajaiseksi. En ole koskaan halunnut vapaaehtoisesti oleskella pää alaspäin, enkä tuolloin muutenkaan luottanut käsivoimiini riittävästi. Vaan pakko oli. Opetus tapahtui opettajan ja luokan priimuksen esimerkin ja huudon säestämänä, muun luokan katsellessa vieressä. "Katso nyt miten helppoa, kaikki osaavat!".
Karmeita olivat myös monen monituiset pallopelit, joita yhdisti vain se, että minkään sääntöihin ei perehdytty. Kaikkihan toki osaavat mm. koripallon, lentopallon, käsipallon, pääpallon, seinäpallon hämähäkkipallon, polttopallon, pallopallon ja sählyn säännöt. Sama systeemi toistui, kuin pesäpallossakin. Ne jotka osasivat, pelasivat. Muiden kohtalo oli eriskummallinen näytelmä. Piti olla koko ajan sen näköinen, että on pelissä täysillä mukana, vaikka todellisuudessa yritti vain paniikissa vältellä palloa, jottei joutuisi silmätikuksi mokattuaan. Aina virheitä ei tietenkään voinut välttää, jolloin urheilijat hyökkäsivät opettajan johdolla räkyttämään ja vittuilemaan surkimukselle. "Ei se voi olla niin vaikeaa!" Jokainen peli oli sekuntien laskemista piinan loppuun.
Aina pelattiin paljain jaloin. Jos ei ollut varusteita, pelasi
kalsareissa. Suihkussa oli pakko käydä. Opettaja seisoi katsomassa, että jokainen peseytyi.
Yläasteella liikunta ei enää ollut pelottavaa, ainoastaan armottoman tylsää. Joukkuelajeissa muutama urheilija pelasi raivokkaasti ja tiukkapipoisesti toisiaan vastaan, muun luokan pyöriessä enemmän tai vähemmän hukassa pakkeina, maalivahteina, vaihdossa tms.
Sählyssä maalivahdin suojavarustus oli yhtä köyhä, kuin eletty aika. Ainoa ero kenttäpelaajaan oli, että molari sai pitää pitkähihaista paitaa. Muistan vieläkin miltä sählypallo tuntuu huulilla, kun sen lataa siihen piiskasivalluksella lajia harrastava luokan priimus - kahden metrin päästä.
Siinä päällimmäisiä muistoja mitä tämä ketju kirvoitti mieleen iki-ihanasta koululiikunnasta. Koko touhuista jäi mieleen lähinnä nöyryyttäminen ja musta ahdistus. Muistan vieläkin sen palleja vihlovan onnentunteen, joka valtasi minut aina kevään viimeisen liikuntatunnin viimeisten minuuttien aikana, kun tiesi, että se paska oli ohi koko kesäksi. Ja lapsenahan kesät olivat piiiiitkiä.
ps.
Ennen kuin joku leimaa läskiksi nahjukseksi kerron, että
koko peruskouluajan harrastin kuitenkin paljon liikuntaa koulun ulkopuolella. Kaikki tosin yksilölajeja.
en koskaan siis pelannut missään seurassa, faija on. tosin sitte pentuna piti kyllä lahjakkaasti opetella pesistä, aina ku iskä viitti pihalle tulla pikku-indicaa leikittämään.. ehkä se johtu siit.. heitto mulla on kyllä aina ollut ainoastaan aika keskinkertainen, siitä kilpailtiin ja ei se pallo lentäny ku 45metriä silloin, ei oikein toi nopeusvoima ja heittotekniikka ole koskaan ollut hyvä.. Lyönnit mulla lähti napakasti, enkä oikein koskaan edes ala-asteella lyönyt ohi. Kivaa oli ku osasi jotain edes.. mä tykkäsin pesiksestä ihan älyttömästi.. hieno laji!
