Itse 3-4 vuotta hyvinkin eritasoisten kehitysvammaisten kanssa työskennelleenä en voi käsittää sellaista yhteen lokeroon iskemistä, vaikka näennäisesti nyt tiedetäänkin, että on "eri tasoisia kehitysvammoja". No joo, on kyllä; käytännössä täysin toimintakyvyttömästä henkilöstä sellaiseen, jossa kehitysvammaisuuden ja lievän heikkolahjaisuuden välinen raja on suurimassa osassa konginitioita todella veteen piirretty viiva.
Mutta tällaista diagnostista määrittelyä paljon oleellisempi, tietenkin täysin itsestäänselvä, mutta näissä keskusteluissa usein vähän tai vähän enemmän varjoon jäävä asia on ihan samanlainen yksilöllisyys ja persoona, kuin meillä ns.terveilläkin ihmisillä. Eli on tullut tavattua oikein hämmästyttävänkin hyvällä huumorintajulla, elämänilolla ja empaattisuudella "siunattua" kehitysvammaista sekä toisaalta aivan saatanan rasittavaa, vittumaista ja suorastaan mulkkua persoonaa. Ja kaikkea siltä väliltä. Eli on kyllä niin heterogeeninen ihmisryhmä kuin olla ja voi vs.me "normaalit", joiden välillä ei tule koskaan näkymään samanlaista diskrepanssia mitä kehitysvammaisten välillä. Me menemme aina enemmän tai vähemmän siihen korrektiin ja hyväksyttyyn muottiin, josta sitten poiketaan lähinnä vaatetuksin, tatuoinnein, poliittisten arvojen tai muiden usein tietoisesti harkittujen ominaisuuksien ja/tai "arvojen" perusteella, ettei vaan kuuluttaisi siihen "perusmassaan". Kehitysvammainen taas on yleensä käytöksensä ja tapojensa kanssa uniikki ilman, että yrittää olla uniikki.
Ja tällaisen nykyajan liikaa ajattelevan ja tiedostavan ihmisen elämä ei ole mitenkään helppoa ja en näkisi lainkaan mahdottomana, että sellaisen melko keskimääräisellä äo:lla ja problematiikalla varustetun downin isänä voisi olla helpompaa ja onnellisempaa, kuin vähänkään enemmän esim.psyykkisestä problematiikasta kärsivän lapsen/nuoren (enkä tarkoita nyt mitään vakavista mielenterveyshäiriöistä kärsivää lasta/nuorta).
