Kuoleman pelko

[Ballisticah]

mietissitä

Mikä susta tekee sut

 

[Burgerparadise]

Suorastaan sanoen vituttaa että on vaan rajallinen määrä elämää täällä maanpäällä ja mitään jatkoa tuskin on luvassa, mutta itse kuoleminen ei pelota... vituttaa vaan... :(

Tähän voisi esittää kysymyksen, että haluaisitko tosiaan elää ikuisesti?

Toisaalta olet viellä niin nuori, että et ole ehkä viellä ehtinyt huomata, kuinka tylsäksi ja väsyttäväksi elämä loppuvaihessa käy. Toivottavasti et koskaan huomaakkaan.

 

[Alieni]

Hmm... en ole koko threadia lukenu läpi, mutta kohta ajattelin lukea. Kuolema on jokseenkin niin mystinen ja "hieno" asia, ihmettelen etten o törmänny tähän threadiin aikasemmin. Itse en juurikaan pelkää sitä miten kuolen, vaan noin kuolemaa yleisesti.

Joskus aina pohdin ja koitan järkeillä kuolemaa mahdollisimman pitkälle. Jotenkin noin äkkiä kun ajattelee niin se vaikuttaa vaan "unelta", kun taas pohtii syvemmälle niin ainakin itse tunnen sen karmivuuden kehossani. Kerran meinas lenkillä lähteä taju, kun aloin pohtimaan kuolemaa. Tiedän kyllä miltä tajun lähteminen tuntuu. Kerran olin aika kipeä ja kävin selvittämässä mistä asia johtuu. Verikokeissa multa meni sitten taju. Tästä on jääny alitajuntaan joku juttu. Esimerkiksi intissä oli verenluovutus. Siihen ei tietysti tarvinut osallistua, mutta jokaiselle oli pakollinen luento verenluovuttamisesta yms.

Lähettiin kävelemään sitten kasarmille päin toiselta rakennukselta, tuli "Asento!" ja seuraavan kerran herään hetken päästä, olin vaan tippunu suoraa maahan. Eli taju oli vaan lähteny. Nykyäänkin kun kattelen esimerkiksi sairaalaohjelmia, jossa puhutaan verestä yms. Tai kirjotan edes tätä viestiä niin tunnen kuinka esim. sormet muuttuu kohmeloiks, ihankun veri hyytyis siellä sisällä. En tiedä pitäiskö tätä oikeesti tutkia enemmän.

Tosin voihan se johtua vaan jännityksestäkin, pelasin tuossa vuosia sitten amerikkalaista jalkapalloa vuoden. Eka matsi oli vieraspeli. Ennen kickoffia (eli alotuspotkua) multa oli lähteny "taju" ja se palas vasta takasintulomatkalla autolla. En siis muista mitään tuolta väliltä, olin kuitenkin pelannu koko matsin (olin tosin ollu ihan kuutamolla) ja käyny jopa suihkussakin yms. Tosiaan yhtään asiaa siltä väliltä en muista. Muut ihmettelikin kun olin ollu niin poissaoleva ja omituinen. Toisessa matsissa pistin sitten äijiä nippuun oikeen urakalla, mutta se on toinen asia se.

Eipä nää nyt liity kuolemaan, mutta kuolemassa on... ainakin itellä semmosta omituista pelkoa. Sitä on tosi vaikee koittaa kirjottaa sanoiks.

Sitä kun alkaa miettimään kuolemaa, niin se tuntuu olevan semmonen loputon spiraali. Se jatkuu ja jatkuu, vaikka kuvittelis, että siitä heräis jossainvaiheessa. Miettii, että ei enää ikinä hengissä, ehkä? Sairasta.

 

[Bisley]

Joka kerta kun pyörryt, et tiedä kuoletko siinä lopullisesti vai heräätkö hetken kuluttua takaisin. Eräänlaista kuolemista sekin. Siinä menetät oman kroppasi kontrollin ja tietoisuuden.

 

[LittleDragon]

Kyllähän se kuolema pelottaa ja erityisesti tieto siitä, että täällä ollaan vain rajallinen ja suht lyhyt aika tuntuu ahdistavalta. Haluaisin mahdollisimman pitkään kokea ja nauttia elämästä. Toisaalta tietoisuus siitä, että mikä hetki tahansa voi jäädä viimeiseksi, antaa elämälle suuren arvon. Jos eläisi ikuisesti, ei asioita osaisi arvostaa niin paljoa kuin nyt. Hienot asiat tuntuvat entistä hienommilta kun tajuaa, että kuolema on tietyssä mielessä koko ajan läsnä tai odottamassa nurkan takana. En usko Jumalaan enkä kuoleman jälkeiseen elämään. Se vain lisää tunnetta siitä, että tämä yksi elämä on jotain ainutlaatuista ja siitä tulee nauttia.

 

[Kreator]

Joka kerta kun pyörryt, et tiedä kuoletko siinä lopullisesti vai heräätkö hetken kuluttua takaisin.

Niin tai kun meet nukkumaan... Mitä jos et koskaan enään herää!

Ja asiaan: Itse en jaksa turhaa stressata kuolemasta. Ehkä kun olen mahdollisesti kuoleman sairas pyydän pappia kastamaan minut niin pääsee mukaan parempiin after life pippaloihin

 

[Kyrveli]

Kyllä minä ainakin aion nostaa rautaa kuolemassakin!

 

[MP-Lite]

Kyllä minä ainakin aion nostaa rautaa kuolemassakin!

Sä oot vielä niin nuori. Sit ku se kuoleman aika todennäköisesti on käsillä sulla, ainoa huoli on että nouseeko kulli vielä.

 

[v4squez]

Pelkään kuolleena olemista, en kuolemista. Joskus pienenä ajattelin kuolemaa lähes päivittäin. Pelottavin asia kuolleena olemisessa on se, että kaikki tämä informaatio, jonka elämämme varrella aivoihimme tallennamme katoaa ja lakkaa olemasta. Joskus elämäni tuntuikin merkityksettömältä, kun koko ajan mietin, miten pienen hetken olen olemassa ja miten kauan tulen olemaan "olematon".

Nykyään ajattelen asiaa hieman rationaalisemmasta näkökulmasta. Kuolema on osa luonnon kiertokulkua: vanhat yksilöt kuolevat ja antavat tilaa uusille. Ja mitä olematta olemisen pelkoon tulee, niin Einsteinin suhteellisuusteoriaan perehtymisen jälkeen sain ajatuksen siitä, että elän subjektiivisesti tarkasteltuna ikuisesti - aikani alkoi kun synnyin ja aikani päättyy kun kuolen, ei siis ole hetkeä, jolloin olisin kuollut. Nykyään myös ymmärrän, että kuolemanpelko on evoluution muovaama ominaisuus. Se on suonut lajillemme valintaedun ja siten mahdollistanut nykyisen asemamme ekosysteemissä.

On ihmisiä, jotka hakevat lievitystä kuolemanpelkoonsa uskonnosta. Mielestäni on perin naiivia uskotella itselleen Jumalan olemassaoloa vain sen tähden, että pelkää kuolemaa. Minä en tee niin. Olen aina yrittänyt ymmärtää maailmaa järjen avulla ja suhtautua skeptisesti kaikenmaailman yliluonnollisiin ilmiöihin ja järjenvastaisuuksiin. Tästä huolimatta en ole pystynyt vakuuttamaan itseäni siitä, ettei Jumalaa ole.


Uskokaa tai älkää, minä uskon.

 

[Mastodontti]

Mua pelottaa se että täällä maailmassa on niin paljon kauniita naisia nussittavaksi ja rakastettavaksi, ettei kyllä kiinnostaisi kuolla vielä. Siksi pitäisikin varsinkin vielä näin nuorena tarttua tilaisuuksiin, levätä sitten haudassa niinkuin kiropraktikkoni mulle sanoi.
Kuolema on kyllä ahdistava asia, joskus kun pumppu teki tepposiaan vaikkakin ihan vaaratonta oli niin tuli mietittyä kuolemaa aika paljon, tulin sitten siihen tulokseen että en mä siihen loppujen lopuksi voi itse vaikuttaa kovinkaan paljon jos kuolema päättää tulla ennenkuin sen aika mun mielestä olis, joten useimmiten oon onnistunu olemaan ahdistumatta.

 

[lauris]

Miettikää sitä minuuden katoamista. Kuka minä olen? Mikä minusta tekee juuri minut? Ajatukset, muistot, aistimukset. Niiden menettäminen pelottaa. Kuoleminen on sitä, minuuden katoamista. Ei se kipu, eikä se tuleeko loppu nopeasti vai hitaasti, ajatelkaa sen yli. Ajatelkaa olemista, elämän tarkoitusta. Onko se nauttia elämästä ja kerätä muistoja sekä kokemuksia, jotka lopulta kuitenkin kuollessaan menettää?

Tämä on se mikä minuakin mietityttää. Mikä ylipäätään on elämän tarkoitus? Mikä järki on rakentaa elämää kun joskus se kaikki on kuitenkin tyhjää? Mitä väliä on elämän kokemuksilla kun niitä ei enää ole kuoleman jälkeen?

 

[mrNICEGUY]

Tämä on se mikä minuakin mietityttää. Mikä ylipäätään on elämän tarkoitus? Mikä järki on rakentaa elämää kun joskus se kaikki on kuitenkin tyhjää? Mitä väliä on elämän kokemuksilla kun niitä ei enää ole kuoleman jälkeen?

Ihmisillä on tahto uskoa parempaan huomiseen, jonka seurauksena eri uskonnotkin ovat varmaan saaneet alkunsa.

 

[Mr.Bueno]

En tiedä, onko Mr.Buenon viestissä ironiaa, mutta mä olen ihan tosissain miettinyt asiaa samalta kannalta. Kun aloin kelata asiaa noin, ilmastonmuutos lakkasi ahdistamasta.

Käsittämättömintä tässä koko asiassa on se, että siitä mitä tapahtuu on varmaa tietoa mutta silti mennään samalla kaavalla eteempäin. 5v sitten ennustettiin että ilmasto lämpenee niin että päivätasaajalla ei 50v päästä ole elämää. Nykyään on todettu että nuo 5v sitten tehdyt ilmastomallit oli totaalisen alakanttiin ennustettuja, eli ilmastonlämpeneminen kiihtyy huomattavasti nopeampaa.

Jos ihminen ei voi elää lähelläkään päiväntasaajaa 50v päästä ja väkeä on kumminkin paljon enemmän niin mitenkähän tässä tulee käymään? Merenmpintakin nousee sen 7m että helsingissäkin vähän voi puntti kastua.

Ongelman ydinhän on siinä että jatkuva talouden kasvuun pyrkiminen pakottaa yhteiskunnan painamaan villaisella ympäristökysymykset. Ehkä se kuitenkin on vaan hyvä että ihminen hävittää itse itsensä täältä kun kerran ei ymmärtänyt toimia silloin kun vielä oli jotain tehtävissä. Ihminen on ilmeisesti samaan aikaan helvetin tyhmä ja viisas. Kaivaa omaa hautaansa samalla kuin kehittää entistä hienompaa tekniikkaa ja tiedettä...

Itse taidan kuitenkin olla huono puhumaan näistä kun yrittäjänä toivoisin talouden kasvun jatkuvan ikuisesti jotta bisnes luistais ja rahaa tulis. Asennoituu vaan oiken ja jättää ne lapset tekemättä, lisää rahaa, paskat siitä jos tää sopulipopulaatio häviää. Kunhan ITSE elää mukavan elämän.

 

[Jepu]

Mä näen aika paljon kuolemaa töissä, mutta sitä enemmän mua ahdistaa se, missä kunnossa ihminen alkaa olla kunnolla vanhetessaan. Mä en halua sitä.

 

[Deleted member 43587]

Mä näen aika paljon kuolemaa töissä, mutta sitä enemmän mua ahdistaa se, missä kunnossa ihminen alkaa olla kunnolla vanhetessaan. Mä en halua sitä.

Ajattelin vetää siinä kuudenkympin jälkeen liikenteenjakajaa päin. :jahas:

 

[Dimmu]

Ei kuolema pelota, mutta se pelottaa miten se tulee.

Mä ainakin haluaisin että se on mahdollisimman kliini ja nopea, ei mikään rappeutuminen ja viimeiset 5 vuotta ollaan sängynpohjalla ja paska valuu suoraan pussiin. Vielä pahempaa ois joku jossa ehtii kitua pitkänaikaa ennenkuin se henki lähtee, jäädä nyt vaikka litistyksiin johonkin, paleltua eksyneenä johonkin jne.

 

[errdy]

Eräs kaverini sanoi ajatelleensa että maanpäällinen elämä on rangaistus jonka olet saannut jostain muualta. En tiedä sitten mistä??Taivaasta vai jostain toisesta ulottuvuudesta?? Pitääkin kysyä jos se tietäis et mihin tästä sitten lähdetään?? :D

Itsekkin olen pari kertaa kelannut asiaa näin.

Esim idän uskontojenhan mukaan elämän tarkoitus on päästä nirvanaan, täydelliseen tiedottomuuden tilaan, joka on siis palkinto henkisestä valaistumiesta. Olet siis "tuomittu" syntymään uudestaan ja uudestaan erimuodoissa, eläimenä tai ihmisenä, kunnes vapaudut ja pääset nirvanaan.

Eli eletty elämä on rangaistus. Elämähän on helvetillisimmillään kun tunteet, henkiset ja fyysiset sattuu niin saatanasti, ettei happea saa. Tiedottomuus tuohon tuskaan verrattuna on vapautus.

Raamattun paratiisikertomuskin tukee tavallaan tätä. Paratiisissa ei tarvinnut raataa ruummillisesti, kokea kipua tai tuskaa. Jouduimme tähän tuskan ja kivun täyttämään maailmaan rangaistuksena.

Mun mielestä on hiton mielenkiintoista pyöritellä tuollaista ajatusta päässä.

 

[Deleted member 43587]

Olet siis "tuomittu" syntymään uudestaan ja uudestaan erimuodoissa, eläimenä tai ihmisenä, kunnes vapaudut ja pääset nirvanaan.

Voisin ihan mielelläni ottaa uuden kierroksen lottovoittajana tai ökysukuun syntyneenä. :lol2:

 

[Hippa]

Viime viikkojen aikana on mielessä pyörinyt käsittämättömän paljon kuolema ja kaikki siihen liittyvä. Ajatus siitä että päivien x päästä tulee se päivä jolloin minua ei enää ole ahdistaa. Tieto siitä että kaikki kuolevat ja jokainen joutuu sille matkalle yksin lähtemään ei tuo mielenrauhaa.

Pelko läheisten kuolemasta on varmasti jokaisella läsnä, mutta kuolemaa omaltakin kannalta joutuu jossain elämän vaiheessa pohtimaan.

Olen nuori ja terve eikä lähipiirissäni ainakaan tietääkseni ole tällä hetkellä ketään, joka sairastaisi kuolemaan johtavaa sairautta. Silti nämä ajatukset jatkavat mieleni jäytämistä ja koen asian hankalaksi keskustelun aiheeksi. Siksi olisi mielekiintoista kuulla miten muut näitä asioita on ajatellut ja pystyy elämään rauhallisena "kunnes kutsu käy".

Hmm... en ole koko threadia lukenu läpi, mutta kohta ajattelin lukea. Kuolema on jokseenkin niin mystinen ja "hieno" asia, ihmettelen etten o törmänny tähän threadiin aikasemmin. Itse en juurikaan pelkää sitä miten kuolen, vaan noin kuolemaa yleisesti.

Joskus aina pohdin ja koitan järkeillä kuolemaa mahdollisimman pitkälle. Jotenkin noin äkkiä kun ajattelee niin se vaikuttaa vaan "unelta", kun taas pohtii syvemmälle niin ainakin itse tunnen sen karmivuuden kehossani.

--

Eipä nää nyt liity kuolemaan, mutta kuolemassa on... ainakin itellä semmosta omituista pelkoa. Sitä on tosi vaikee koittaa kirjottaa sanoiks.

Sitä kun alkaa miettimään kuolemaa, niin se tuntuu olevan semmonen loputon spiraali. Se jatkuu ja jatkuu, vaikka kuvittelis, että siitä heräis jossainvaiheessa. Miettii, että ei enää ikinä hengissä, ehkä? Sairasta.

Tuttuja ajatuksia. Tosin en tiedä kumpi on kauheampi ajatus, se, että elää ikuisesti vai se, että ei elä ikuisesti. Sitä on vankina omassa elämässään. Ei pääse pois kuolematta. Parempi olisi, jos en olisi koskaan syntynytkään. Mulla on tosi huono omatunto siitä, että olen tehnyt lapsen. Toivon, että se osaisi suhtautua elämiseen ja kuolemiseen fiksummin. Ettei kärsisi samanlaista ahdistusta itse joku päivä.

Siskon lapset on nyt siinä iässä, että ne kyselee tosi paljon kuolemisesta. Mitä silloin tapahtuu? Milloin ne kuolee? Jne. Yritä siinä sitten vastata. Vaikka en mihinkään usko niin silti sitä tulee niille puhuttua taivaasta. Tuntuu kauhealta sanoa pienelle lapselle, että sä kuolet ja sitten sua ei enää ole. Ei se pysty sitä ymmärtämään yhtään, kun ei aikuinenkaan pysty. Hyvän tarkoituksen takia sitten tulee selitettyä taivaasta ja enkeliksi muuttumisesta.

Joskus mietin sitä, kun pelkään kaikkea yliluonnollista. En yhtään usko sellaiseen, mutta silti pelkään. Absurdia. Toisaalta sehän olisi erittäin hieno uutinen, jos yliluonnollista olisi olemassa, ja oleminen jatkuisi kuoleman jälkeen.

Tuo ilmastonmuutospointti on aika järkevä. Mitä väliä jollain yksittäisten ihmisten teoilla, kun ilmastonmuutos tuhoaa todennäköisesti kaiken?

 

[mrbtard]

Mä näen aika paljon kuolemaa töissä, mutta sitä enemmän mua ahdistaa se, missä kunnossa ihminen alkaa olla kunnolla vanhetessaan. Mä en halua sitä.

Joo mun mummo sairasti n. 9vuotta parkinsonia ja kuoli lopulta lähes liikunta ja puhekyvyttömänä. (ääntely oli lähinnä ilmavirtaa josta saattoi erottaa joitakin vokaaleja ja konsonantteja.) Pääkoppa taas toimi loistavasti loppuun asti. Eipä sitä kohtaloa voi toivoa kenellekään. Onneksi sillä oli paljon lapsenlapsia jotka kävi katsomassa säännöllisesti.

Jos mä joskus saan vastaavan diagnoosin niin toivottavasti löytyy rohkeutta pistää joku piikki suoneen viimeistään siinä vaiheessa kun ei enää pysty kävelemään kunnolla. Toki riippuu ihan elämäntilanteesta. Voihan se olla että haluaa nähdä lastenlasten kasvavan ym.