Huh mikä aihe. Voisin kirjoittaa romaanin, mutta yritetäänpä tiivistää... Minua kiusattiin sekä ala- että yläasteella, kaiken kaikkiaan jossain muodossa 3. luokalta alkaen aina 8. luokalle asti. Lähinnä syy tuntui olevan iso kokoni, en ollut lihava, mutta muita tyttöjä isompana minä olin silti läski, jolle sai sanoa tai tehdä mitä vaan. Kiusaamista toteutettiin laidasta laitaan: nimittelyä, porukan ulkopuolelle sulkemista, potkimista, koulussa kiusaajat istuivat takanani tunnilla, nyppivät yksitellen hiuksia päästäni ja polttivat niitä sytkärillä, vapaa-aikana seurasivat ja heittelivät lumipalloilla, kivillä tai ruusunmarjoilla. En koskaan kertonut kenellekään, enkä myöskään saanut sanottua takaisin tai puolustettua itseäni. Muistan vain miten ajattelin että kotiin asti jos kestän niin sitten voin itkeä kaikessa rauhassa. Kauheinta oli juuri se, että kiusaajat olivat paitsi samalla luokalla, myös asuivat aivan lähinaapurustossa, joten missään en saanut olla rauhassa.
Tietenkään tuollainen ei voi olla jättämättä jälkiä ihmiseen. Kuten moni muukin täällä kirjoittanut, ennen tätä kiusaamista olin todella avoin, vilkas ja esiintymishaluinen lapsi. Kiusaamisen myötä minusta tuli vähäpuheinen, epävarma, tutiseva ja tärisevä mutisija. Kaikesta esillä olemisesta, esitelmistä tai edes tunnilla vastaamisesta tuli painajaista. Istuin vain jossain mahdollisimman sivussa ja jännitin niin että hikivanat valuivat selässä ja kainaloissa ja toivoin että pääsisin jo pois.
Nyt yhä aikuisenakin nuo vanhat asiat vaikuttavat jokapäiväiseen elämään. Kammoan edelleen paikkoja joissa on paljon ihmisiä pienessä tilassa, esim. luentotilanteita tai vastaavia missä ollaan hiljaa ja missä saattaa joutua sanomaan jotain. Olenkin jo miehelleni kertonut että jos meillä joskus on lapsia, niin heidän vanhempainiltoihinsa en todellakaan pysty menemään. Olen epäluuloinen, ja minun on todella vaikeaa luottaa ihmisiin ja olla rento, oma itseni. Sanoisin että se onnistuu kunnolla vain mieheni seurassa. Kuulen usein vittuilua ja piikittelyä siellä missä sitä ei ole ja on päiviä, jolloin tunnen itseni niin epävarmaksi että en uskalla edes tervehtiä ihmisiä. Kuvailisin sitä niin että joinain päivinä olen hukassa itseltänikin. Tuo epäluuloisuus ja epävarmuus tietysti vaikuttaa ihmissuhteisiin - on todellakin mahdotonta ystävystyä kenenkään kanssa, jos ei uskalla laskea suojaustaan piiruakaan. Pidän ihmiset etäällä, ja vaikka jostain ihmisestä huomaisinkin että pidän hänestä ja haluaisin ystävystyä, niin olen huomannut että omista henkilökohtaisista asioistani puhuminen on minulle vaikeaa. Samoin en "osaa" kysellä toisen asioista ja niinpä juttelu jää sellaiselle yleiselle diipadaapa-tasolle.
Sain ihme kyllä opiskeltua itselleni tutkinnon ja nyt olen mukavassa työssä esimiehenä. Voisi sanoa että olen selviytynyt, mutta kyllä nämä asiat vaativat veronsa silti joka päivä. Olen joutunut ja joudun varmasti loppuikäni tekemään kovasti töitä sen eteen että pää pysyisi kasassa ja saisin häivytettyä päässäni negatiivisia kuiskivat äänet (kuvainnollisesti ;) ) pois. Se, että näkee itsensä terveen positiivisessa valossa ja on luontevan itsevarma, on ihmiselle sellainen peruslähtökohta elämään. Jos itseluottamuksen rakentuminen on kiusaamalla estetty, joutuu kaikissa asioissa ponnistelemaan vähän enemmän kuin muut - ja jotkut asiat se ehkä sulkee kokonaan pois. Eläisin mieluummin ilman toista kättä kuin ilman itseluottamusta. Siksi on mielestäni käsittämätöntä se, miten välinpitämättömästi tähän asiaan edelleen kouluissa tunnutaan suhtautuvan. Toisen itseluottamuksen ja sitä kautta joissakin tapauksissa koko elämän, voi kaikessa rauhassa ja järjestelmällisesti tuhota, mutta lyöpä joltain käsi irti niin mikä haloo siitä nousee. Ihminen voi elää ilman kättä mutta ilman minkäänlaista itseluottamusta ei elämästä oikein tule mitään.
Tavallaan olen katkera siitä, että muutama räkänokka on vaikuttanut elämääni niin paljon ja sulkenut minulta vuosia etukäteen sellaisia ovia, joille en edes ehtinyt kolkuttaa, mutta olisin hyvinkin saattanut ilman näitä kokemuksia. Toisaalta olen varmasti kypsempi ja itsenäisempi ja minulla on hyvä ihmistuntemus. Niinkuin joku sanoi niin potentiaalisen kiusaajan tunnistaa vaikka miten isosta porukasta. Ja onhan turhaa itkeä sellaista mitä ei enää voi muuttaa, niinpä olenkin yrittänyt jättää kaiken paskan vähitellen taakseni ja yrittänyt keskittyä juuri näihin asian "valoisampiin" puoliin, jos nyt niin voi sanoa.
Ja kyllä, tämä todellakin oli tiivistys - valitettavasti.
Itse koulukiusaus ei ollut pahinta koulussa (vaikka itsetuntoon jäljen jättikin), vaan munuaisvika ja siitä seuranneet isot arvet kropassa, jota häpesin aina kakskymppiseksi asti. Nämä saivat minut inhoamaan uintia, yhteisiä suihkuja ja saunoja. Näillä on oma vaikutuksensa ollut elämääni. Turhaanpa tuotakin tietoa ihmisiltä panttasin, mutta nuorena sitä ei kaikkea tajunnut. Eipä nuo kaverit ole olleet asiasta moksiskaan.
