Kävin tuolla pienten lasten isien ketjussa lueskelemassa ja siellä kiusaaminen oli vähän aikaa sitten tapetilla. Kirjoitanpa tänne omia kokemuksiani....
Itse olin koulukiusattu 12 vuotta, aina peruskoulun ensimmäiseltä luokalta aina lukion viimeiselle luokalle asti. Ennen koulua kävin pari kertaa viikossa kerhossa ja jo siellä sain kuulla ihan suoraan: "Me ei haluta leikkiä sun kaa". Kerhotädit eivät muistaakseni juurikaan puuttuneet näihin kommentteihin, liekö siksi, että kyseessä oli seurakunnan kerho ja että on vain parempi olla hys hys. Annetaan yksinäiselle tytöllä piirrustuspaperia niin se saa piirtää tuolla omassa pöydässään. Tädit olivat myös jo todella iäkkäitä, sekin saattoi olla yksi syy, etteivät vain jaksaneet puuttua asiaan. Sitten vain hoilattiin Jumalan kämmenellä, jolla on kaikille tilaa. Paitsi minulle, ajattelin jo silloin. En osaa sanoa kauan siinä meni, mutta lopulta pojat lämpesivät ja pääsin mukaan leikkeihin. Taisin tehdä aikamoisen vaikutuksen Turtles-tietämykselläni: ne olivat silloin kova juttu ja sain olla leikeissä totta kai April O'Neil :D
Koulussa kiusaaminen oli hyvin erilaista. Kävin pientä kyläkoulua maaseudulla. Kaikki tunsivat ja tiesivät toisensa, paitsi minä. Tunsin koulusta vain serkkuni ja yhden tytön, jonka kanssa olin ollut hetken aikaa samalla perhepäivähoitajalla. Tästä tytöstä tuli kivi kenkääni seuraavaksi 12 vuodeksi. Se perkele oli lukiossakin kanssani samalla luokalla. Luokallamme oli enemmistö tyttöjä. Jo heti ekalla luokalla sain kokea tyttöjen harjoittaman koulukiusaamisen, hiljaisen ja äänettömän henkisen kiusaamisen. Ala-asteella en kokenut fyysistä kiusaamista. Ensimmäisillä luokilla tytöt ja pojat pysyivät tarkasti omissa porukoissaan, mutta siinä 5-6-luokilla pakka alkoi pikkuhiljaa sekoittua. Tytöt saivat yllytettyä pojat mukaan kiusaamiseen. Poikien orastavat putkiaivot eivät kuitenkaan taipuneet tähän tytöille tyypilliseen henkiseen kiusaamiseen, joten he lähinnä vain huutelivat typeriä. Huutelussa oli se hyvä puoli, että välillä se kantautui opettajienkin korviin ja siitä tuli pojille puhuttelu. Mitään jälki-istuntoja siinä kyläkoulussa ei koskaan annettu. Opettajat tiesivät myös tyttöjen harjoittamasta kiusaamisesta, mutta koska sellaista on niin vaikeaa näyttää todeksi, niin asialle ei koskaan tehty mitään.
Yläaste oli helvetti. Ei sieltä pahimmasta päästä, mutta oli ne rankat kolme vuotta. Kun ynnätään yhteen pieni landelta tullut oppilasryhmä, yli 300 oppilaan koulu ja teini-ikä, niin jäin todella pian yksin. Samalta ala-asteelta kanssani lähteneet tytöt taisivat ihan oikeasti nähdä hirvittävän työn ja vaivan, että ensin luokkamme tytöt ja pikku hiljaa myös rinnakkaisluokkien tytöt aloittaisivat saman näkymättömän kiusaamisen. Poikien huutelu ja apinamainen käytös jatkui. Siihen oli edelleen helppo puuttua, mutta se ei muuttanut asioita parempaan suuntaan, koska asioiden todellista laitaa ei edelleenkään voitu osoittaa todeksi. Se oli niitä pieniä sanoja ja eleitä, jotka eivät auenneet muille, mutta minulle ne olivat suoraan sanottuna vittuilua päin naamaa.
Jossain vaiheessa mukaan tuli lievä fyysinen kiusaaminen. Minua heitettiin mm. kengällä, repulla, useampaan kertaan takeilla ja lippiksillä. Ideana siinä oli se, että kannoin mukamas bakteereja, jotka tarttuvat minusta esineeseen ja sitä kautta käyttäjäänsä. Kerrankin eräs poika käveli 15 asteen pakkasessa ilman takkia kotiin, koska takki oli heitty aiemmin päivällä päälleni, eikä hän tietenkään voinut sitä toisten nähden enää päällensä laittaa. En muista tuliko poika seuraavana päivänä kouluun sama takki päällä, vai oliko saanut jostain toisen. Kiusaamisesta aiheutui välillä kiusaajille itselleen hankalampia tilanteita kuin minulle, mutta kyllä se kenkä ja kirjoja täynnä oleva reppu sattui, kun ne tulivat suoraan päähän.
Äitini osasi ennustaa, että yläasteella kiusaamisongelma tulee räjähtämään käsiin. Hän otti jo edellisenä keväänä, ennen kuin menin seiskalle, yhteyttä koulun rehtoriin, terveydenhoitajaan ja tulevaan luokanvalvojaani. He taisivat aluksi pitää äitiäni lievästi kahjona, mutta kun he näkivät minut ja syksyllä koulun alkaessa tajusivat tilanteen, niin sain heidän ehdottoman tukensa. Välillä tosin huomasi, että heillä ei ollut aikaisempaa kokemusta näin vakavasta koulukiusaamisesta. Jotkut tilanteet olisi mielestäni kyllä voitu hoitaa aivan toisella tapaa. Mutta olin 13 ja luotin vielä siinä vaiheessa "aikuisten apuun". Myöhemmin mietin tarkkaan mitä sanon heille ja miten, jotta he keskittäisivät energiansa ratkomaan todellista ongelmaa, eivätkä paasaisi koko koululle, jos yksi on uhannut minua. Koulussa oli muutama vähemmistöön kuuluva oppilas, jotka ottivat minut myös pian silmätikuksi ja heitä pelkäsin aivan tosissani. Parille heistä tehosi onneksi rehtorin puhuttelu ja tilanne vähän rauhoittui.
Syy minun kiusaamiseeni on aina ollut tiedossa ja se on sairauteni, joka siis näkyy ulospäin. En ole niin kuin muut, joudun tekemään joitain asioita toisin kuin muut. Tämä teki kiusaamisen kestämisestä osittain helpompaa, mutta osittain myös todella raskasta. Oli helpottavaa tietää syy kiusaamiseen, minun ei tarvinnut joka päivä miettiä miksi minua kohdeltiin niin. Uskon myös välttyneeni fyysiseltä kiusaamiselta sairauteni takia. Minuun ei uskallettu koskea. Samalla oli yhtä tuskaa tiedostaa, etten saa kiusaamisen syytä pois itsestäni. Eli neuvoni kaikille koulukiusatuille on: jos tiedät miksi sinua kiusataan, poista kiusaamisen syy. Ylipainoiset laihduttakaa, rillipöllöt hankkikaa piilolinssit tai käykää laserleikkauksessa, jne. Pyrkikää olemaan mahdollisimman tavallisia ja massaan hukkuvia. Joukosta erottuva joutuu aina silmätikuksi.
Sain 9. luokan kevätjuhlassa stipendin korvaukseksi kärsimyksistäni. Siltä se silloin tuntui ja tuntuu yhä, koska en koskaan ollut mikään ysin tai kympin opiskelija. Olin joissain aineissa hyvä, jossain huono. Opiskelu oli kivaa, mutta muuten koulu oli helvettiä. Jos koulusta poistettaisiin välitunnit, ruokatunnit, ryhmätyöt ja liikuntatunnit, niin uskon monen koulukiusatun elämän helpottuvan. Minulle tarjottiin mahdollisuutta vaihtaa koulua ja mahdollisuutta vaihtaa kotiopetukseen. Kotiopetuksessa olisin tullut varmasti hulluksi ja erakoitunut kotiin. Ja kuka olisi voinut luvata, että uudessa koulussa minua ei enää kiusattaisi? Ei kukaan. Kestin. Kärsin. Selvisin.
Lukiossa tilanne vähän helpottui, kun tietty oppilasjoukko karsiutui pois. Olin kuitenkin edelleen altis toisten tyttöjen piilokiusaamiselle. Sitä kesti aina kirjoitusten keväälle asti. Lisäksi lukio toimi samassa rakennuksessa yläasteen kanssa, joten "pienempien" poikien apinamainen huutelu jatkui välitunneilla. Osasin olla välittämättä, olin kestänyt sitä jo kolme vuotta. Jossain vaiheessa yläastetta tutustuin nykyisiin ystäviini, jotka ovat kaikki minua vuoden vanhempia ja tulleet yläasteelle eri koulusta kuin minä. Heillä ei siis ollut mitään ennakkoasennetta minua kohtaan. Sain heistä turvaa välitunneilla. Lukion viimeinen vuosi oli rankka, sillä kaverini olivat kirjoittaneet jo edellisenä keväänä ylioppilaiksi. Onneksi se oli lyhyt lukuvuosi ja kaikki keskittyminen meni kurssien loppuun suorittamiseen ja kirjoituksiin valmistautumiseen.
En kuitenkaan jaksanut aina olla se hiljainen hissukka, jonka roolin jouduin usein ottamaan välttyäkseni piilovittuilulta. Olin mukana erilaisissa ilmaisutaidon projekteissa näyttelemässä (kyllä, tällä naamalla! :D ) ja olin myös oppilaskunnan hallituksessa. Sain siis vaaleissa ääniä, OMG!
Onko koulukiusaamiseen mitään ratkaisua? Ei ole. Koulukiusaaminen loppuu vasta silloin, kun jokainen koulukiusaaja päättää itse olla kiusaamatta. En tiedä millaisen valaistumisen tai ymmärtämisen hetken tai ehkä jopa lobotomian se vaatisi. Mutta kiusaajan täytyy haluta muuttua. Vasta sitten kiusattu saa olla rauhassa. En minäkään kaivannut kavereita tai kiusaajien hyväksyntää. Halusin vain olla rauhassa ja käydä koulua. Uskon, että olisin saanut myös parempia arvosanoja, jos olisin saanut olla oppituntien ulkopuolella rauhassa. Mutta joka aamu kouluun meno tuntui kurjalta. Ja oli aina yhtä helpottavaa päästä sieltä iltapäivällä pois.
Nyt aikuisena nämä lapsuudessa koetut tilanteet toistuvat eri muodossa. Olen kokenut työpaikkakiusaamisen, mutta olin silloin kesätyöntekijä, joten esimies kehoitti minua vain olemaan asiasta hiljaa ja kestämään työsopimuksen loppuun saakka. Onneksi siinäkin toimistossa oli muutamia ihania ja ymmärtäväisiä ihmisiä, joita kiinnosti osaamiseni ja ammattitaitoni, eikä ulkonäköni. Lisäksi elämäni on nyt sellaista, mitä en koskaan uskonut sen olevan: minulla on maailman ihanin mies (parisuhdetta takana 6 ja puoli vuotta :haart: ), asumme omakotitalossa ja meillä on koira. Elämä hymyilee, kaikesta aiemmin koetusta huolimatta
