Kolmenkympin kriisi

[fgfbfgbfgbfgbbg]

Tää on kolmenkympin ketju ja täällä jauhetaan jostain kämpästä joka toisen kuoleman jälkeen jää tai ei jää leskelle vuosikymmenten yhdessä asumisen jälkeen ja golfista :D Vittu sentään ja mä ku luulin että 30->hautaan on vielä pitkä matka! Muilta osin mukava lukea muutaman vuoden vanhempien mietteitä "aikuistumisesta".

 

[Nannax]

Vielä nihkeempää se on eron hetkellä sille, joka on yhteiselle pankkitilille kantanut pitkän ajan euroja, ja toinen senttejä. Jäljellä on kymmeniä senttejä, ja sekin menee puoleksi. Isäntä sanoi eron jälkeen, että jos on huomattavasti eri tulot kuin toisella, niin tilinomistajaksi ei laiteta herra & rouva.

Ite olen miettinyt, että siinä vaiheessa kun hommataan yhteistä asuntoa, niin laitetaan yhteinen taloustili + omat tilit. Tosin vaatii sellasen tilipussin, että sitä omaakin rahaa jää . Noin yleensä ottaen mun mielestä on vaan reilua, että se kumpi tienaa enemmän maksaa vähän enemmän myös yhteisistä menoista. Tai sitten tyytyy siihen heikommin tienaavan elintasoon. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu, toinen voi joutua työttömäksi tai vaikka sairastua, eikä se ole sen kummemmin kummankaan vika. Jos on kimppaan menty, voi tulla tilanne, että joutuu huolehtimaan toisesta.

- - - Updated - - -

Tää on kolmenkympin ketju ja täällä jauhetaan jostain kämpästä joka toisen kuoleman jälkeen jää tai ei jää leskelle vuosikymmenten yhdessä asumisen jälkeen ja golfista :D Vittu sentään ja mä ku luulin että 30->hautaan on vielä pitkä matka! Muilta osin mukava lukea muutaman vuoden vanhempien mietteitä "aikuistumisesta".

Musta tuntuu, että hauta odottaa jo ;). Kuulemma kolmenkympin jälkeen naisilla alkaa alamäki. Ite mietin, että missä vaiheessa se ylämäki oli?

 

[IronMind]

Meinaatko nyt että jos miehellä on maksettu kämppä niin se ois jotenkin normaalia maksattaa joku vuokra omalta naiseltaan että saa asua samassa talossa?

No ei ole normaalia. Pointti oli että tuollainen varaton puoliso on saanut jo sen 40 vuoden aikana ihan helvetisti taloudellista tukea, joten on erikoista että hänen elinikäistä asumisoikeuttaan perustellaan siitä vinkkelistä että hän on satsannut yhteiseen omaisuuteen niin paljon. Kun todellisuudessa hän ei ole välttämättä satsannut mitään koskaan. Paikalla oleminen ja kodinkoneiden operointi ei ole minusta satsaamista omaisuuteen (eikä näin pidempiä isyysvapaita viettäneen näkökulmasta myöskään erikoisen vaativaa).

Puolison kanssa kun muotoilee haluamansa testamentin niin saa ihan itse päättää. Ei tarvita mitään aivotonta "avio hoitaa ja turvaa"-turvarättiä.

 

[Daiina]

Olisi mielenkiintoista jos noi avo/avioliittojuttujen spekulaatiot tehtäis omaksi ketjukseen eikä tässä kriisiketjun yhteydessä käsiteltäis.

 

[idah123]

Näääääh, mitään kriisejä, viime syksynä tuli kolkyt täyteen. Lapsia kaks, aviomies, rivitalokämppä eli velkaa... Tänään kuitenkin ystävällinen Alkon myyjä kysyi paperit (wuhuu!) ja illalla hypin keinusta ja laskin liukumäestä lasten kanssa, ei se oo aina niin vakavaa ;)

 

[FatBatman]

Ei kerennyt kriiseillä, kun sain pyöreiden kunniaksi käteen huonot kortit ja sairastuin vakavasti. Kuolemattomuuden illuusio karisi aika karmivalla tavalla sen yhden puhelinsoiton aikana. Olin siis osa sitä erittäin harvalukuista joukkoa, jolle noin tässä iässä käy. Siinä rytäkässä meni hiljattain perustettu firma nurin ja olihan siinä muutenkin kaikenmoista. Se mikä oli oikeasti henkireikä siellä sairasvuoteella, oli ne omat muistot ja fiilikset, jotka oli tullut hankittua. Olin kyllä helvetin tyytyväinen, että oli tullut tehtyä ja koettua kaikenmoista, eikä vain elettyä eläkettä varten.

Nyt on enää yksi päivä jäljellä tätä vajaan vuoden kestänyttä hoitorumbaa ja sitten alkaa elämän uudelleen kasailu. Sain siis jatkoaikaa. En tiedä paljonko, mutta tuskin eläkettä vieläkään kannattaa alkaa odottelemaan. Ei ole velkaa, en ole naimisissa, eikä ole lapsia. Huippuluokan parisuhde tosin löytyy, ja prätkä tietenkin Oikeasti mielenkiintoista nähdä, että mitä tässä vielä keksii, koska viimeinen vuosi vain vahvisti mun oman elämän filosofiaa, jonka mukaan elää pitää täysillä tässä ja nyt. Hankkia niitä fiiliksiä, kokemuksia ja tunteita, eikä vaan antaa ajan kulua. Mun mielestä on ihan siistiä olla kolmekymppinen ja elossa.

 

[Max131]

Mun mielestä on ihan siistiä olla kolmekymppinen ja elossa.

Näitä ihan perusjuttuja pitäs osata välillä pysähtyä miettimään. Harmi vaan, ettei se usein onnistu ennen kuin kolisee ja jotain lähtee. Välillä, kun surkuttelee milloin mistäkin, niin koitan itse muistaa pitää siinä mielessä jalat maassa, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Tai oikeastaan toisin päin, eli että asiat on oikeastaan melko hyvin, vaikka joku sattuu paikoitellen jurppimaankin.

 

[risumies]

Ei ollut kriisejä näkynyt, vaikka joku vuosi sitten tuo tasasumma ohi vilahtikin.

Ainoa "kriisi" tuosta iästä taisi olla äitihirviöllä, se kun oli koko nuoruuden sitä mieltä ettei nuilla elintavoin pääse kolmenkympin ikään millään. No kun tuo päivä koitti jolloin tasasumma paukahti täyteen, piti vallan soittaa äiteelle heti aamusesta ja naureskella jotta hävisit vedon. Vastaukseksi tuli jotta "äläpä vielä uhoile, oot illasta syntynyt"


Mutta vakavemmin sitten, hyvin tiivistetty kaikenkaikkiaan tuo FatBatmanin lause, jota Maxikin tuossa lainasi.

 

[Nannax]

Olisi mielenkiintoista jos noi avo/avioliittojuttujen spekulaatiot tehtäis omaksi ketjukseen eikä tässä kriisiketjun yhteydessä käsiteltäis.

Äläs nyt. Jos ei vielä ikäkriisiä ole, niin nuo jutut ainakin aiheuttaa sitä .

 

[ernie]

Enpä oo hoksannut kriiseilyä kolmenkympin tienoilla. Semmosta sisäistä keskustelua on tullut tietty käytyä, että mitä on "saavuttanut" ja mitä vielä odotettavissa. Nuorempana sitä suunnitteli ja kuvitteli kaikennäköstä elämältään, vaan eihän se elämä suunnitelmista välitä. Tietynlainen seesteytyminen ja arvojen pehmeneminen on tullut viime vuosina, elämään suhtautuminen on rennompaa nykysin.

Asuntolainaa on, jälkikasvua tahi puolisoa ei vielä löydy. Siinäpä tavoitteita ennen 40v synttäreitä, jos tämmösiä perusjuttuja miettii.

mappanalla hyvä pointti tuo uuden oppiminen. Monet samanikäiset ystävät tuntuvat karsastavan jonkin uuden kokeilemista, kun "ei osaa/jaksa/viitti". Se on hieman masentava ajatus, ettei elämään mahdu uutta enää, kun rutiinit on niin vahvat jo kolmikymppisenä.

 

[Feenix82]

Mulla ei tullut kriisiä mutta tuossa 28v aloin ajattelemaan asioita paljon syvällisemmin ja samalla tuli mietittyä mitä todella haluaisin tehdä. Yli puoli vuotta tuli mietittyä kunnes syttyi lamppu ja "tajusin" mitä haluan tehdä lopun elämääni. Lähdin kouluun (en saanut vaihtoehtoja muutakuin amikseen nuorten pariin ja sinne menin 16v sekaan) nyt on haluttu ammatti luettu ja lisää seuraa amk muodos.

Kliseet "elämä on liian lyhyt...bla bla...elä jokainen päivä kuin olis viimeinen" jne. osittain kyllä pitää paikkansa. Mä en murehdi mitä olen tehnyt tai mitä en ole vielä tehnyt, teen sitä mikä tuntuu oikealta sillä hetkellä. Olen onnellisessa asemassa kun minulla on perhe (jumalauta 4 lasta ja vaimo :D...esikoinen syntyi vähän jälkeen kun täytin 19v) ja onnellinen siitä että tiedän paikkani täälä pallolla.

Kaikki lätinä "en voi kun olen jo niin vanha" on kans ihan täyttä sontaa. Koskaan ei ole liian vanha! Sä oot niin vanha kuin itte haluat! On täs itekki tullu päiviteltyä Facebookkiin "olen tullut vanhaksi osa 1213913+" kun huomaan jotain piirteitä itsessäni mitä on muuttunut, mutta se on vain "kasvamista". Jumalauta nauttikaa elämästä älkääkä ressatka mitä pitäs tehä tai mitä ei!

Tähän vielä pari videoo mitä kannattaa kattoa! :D

 

[George Costanza]

Merkkejä ilmassa

Näissä ikäkriiseissä rasittavinta voi monesti olla omien vanhempien, setien & tätien sekä isovanhempien ääni kellossa. Sieltä tulee kysymyksiä, vihjeitä ja sanattomia ohjeita siitä mitä he haluaisivat, että sinulle kuuluu seuraavan kerran kun törmätään. Henkinen kasvu tapahtuu luultavasti siinä, kun voi ainakin olla sinut itsensä kanssa ja samalla ajatella seuraavasti: "elän elämääni omien arvojeni pohjalta, enkä voi elää elämääni vain teitä sukulaisia miellyttäen". On melkoisen ahdistavaa ajatella kuinka paljon Suomessa lisäännytään vain sukulaisten painostuksesta.

+30 ikäisenä alkaa luultavasti kaveripiiri kutistumaan - se on ahdistavaa, koska ei niitä kavereita nyt alle kolmekymppisenäkään liikaa näe. Moni lopettaa vaivihkaa yhteydenpidon kavereihin kolmenkympin tienoilla, vaikka esikoinen olisi vielä syntymättä. Näiden ihmisten ainoa jäänne nuoruuden elämästä on mahdollinen duuniporukan vuosittainen saunailta tai pikkujoulu. Miksi? Tunnen yli 45-vuotiaan perheenisän, jolla neljä lasta ja kalenteri aina buukattu ympäri vuoden täyteen jos jonkinlaista poikainiltaa. Reilu kuukausi sitten törmäsin ravintolassa yksin liikkeellä olleeseen aikuiseen mieheen, joka "minglasi" pöydästä toiseen tehden pientä hyvän päivän tuttavuutta eri seurueiden kanssa. Minua moinen toiminta ei häirinnyt, vaikka monia kyllä häiritsee. Kerroin tapauksesta lähipiirissä olevalle 37-vuotiaalle miehelle. Hän piti käytöstä hyvin outona yli 30-vuotiaalle ja totesi vielä, ettei yli kolmekymppisenä uusia kavereita enää hankita.

Moneen asiaan voi elämässä vaikuttaa, vaan ei kaikkeen. Ihmettelenpä siis miksi niin moni suomalainen mies omaa 50-vuotiaana perheen, muttei yhtään kaveria. Onko se oma valinta vai elämässä tapahtuvien asioiden summa. Näillä miehillä on kyllä ollut nuoruudessa kavereita, mutta hädin tuskin tietävät missä he nykyään asuvat. Tuttavapariskuntien ja vaimon kanssa he saattavat viettää aikaa, mutta eivät nämä tuttavat kavereita ole. Työuralta saatetaan tuntea lukemattomia ihmisiä, mutta yksikään heistä ei ole mikään kaveri sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaikki vapaa-aika vietetään perheen ja sukulaisten kanssa. Nämä miehet eivät oikeasti voi kutsua kavereita muuttoavuksi. Huomaako pakkiksessa kukaan perheellinen tämän suunnan elämässä ja ahdistaako se?

Enemmän vielä aiheeseen liittyen, ovatko miehen omat äijäkaverit jotenkin osa tuota 20-30 ikävuoden nuoruutta, jonka jälkeen "todellisessa aikuisuudessa" näiden kuuluukin jäädä pois? Kyllähän moni parisuhteessa elävä nainen yrittää aktiivisesti näitä miesten välisiä suhteita karsia. Surullista se on jos se tapahtuu jo alle 25-vuotiaana.

 

[tanten]

Ei ole (ainakaan vielä) havaittavissa mitään varsinaista ikäkriisiä, vaikka itselläkin alkaa maaginen 30v. olla ovella. Musta tuntuu, että olen tietyllä tapaa edelleen samanlainen kuin 15-vuotiaana :D Ehkä sentään vähän järkeä ym. tullu päähän, mutta ei tunnu siltä, että nuoruus olisi niin kaukana...

Ehkä ainoa "kriisin" aiheuttava asia lienee se, että 95% kavereista on jo perheellisiä. Tai vähintään vakavassa parisuhteessa, jos ei vielä lapsia ole. Se tuo tavallaan itselle tunteen, että oma aika käy vähiin niiden asioiden suhteen. Koska haluaisin kyllä perheen perustaa. Tämä on siis oma tunne, koska onneksi ei sukulaisetkaan mistään tuollaisesta asiasta utele tai painosta tai jankkaa.

 

[no-body]

+30 ikäisenä alkaa luultavasti kaveripiiri kutistumaan - se on ahdistavaa, koska ei niitä kavereita nyt alle kolmekymppisenäkään liikaa näe. Moni lopettaa vaivihkaa yhteydenpidon kavereihin kolmenkympin tienoilla,

Tää on kyllä totta, siinä kolmenkympin hujapoilla katosi monta kaveria elämästä käytännössä kokonaan vakiintuessaan parisuhteisiin ja/tai lisääntyessään, kun ei vain ikinä "ollut aikaa" lähteä yhdelle tai tulla iltaseltaan poikkeamaan ja juttelemaan tai whatever. En tajunnut enkä tajua edelleenkään, nykyään itsekin parisuhteessa olevana, että mikä helvetin homma tuo on.

 

[iivili]

Eipä ole mulle tapahtunut tuota George Constanzan mainitsemaa kavereiden häipymistä. Toki niin on käynyt, että väki on perheellistynyt ja samoja asioita ei voi tehdä, kuin joskus 15-25v, kun meillä laiskoilla opiskelijanörteillä tuntui olevan loputtomasti aikaa mm. roolipelaamiseen (siihen perinteiseen paperipohjaiseen vanhan liiton übernörtteilyyn, ei larppaamiseen, eikä tietokoneroolipelaamiseen) ja strategiapeleihin. Ei puhettakaan, että semmoisia enää kukaan ehtisi tai jaksaisi. Mutta osin noiden tilalle ovat tulleet ns. saksalaiset lautapelit, netti ja puhelin. Eli yhteyksissä ollaan, jutellaan syvällisiäkin ja tapaillaan ehkä kerran pari vuodessa, kun satutaan samalle paikkakunnalle. Tavallaan siis ystävyys/kaveruus on kuin aina ennenkin, perustuu yhteiseen historiaan ja tuttuun huumorintajuun, mutta tietenkin jokaisen elämässä monet perusteet ovat muuttuneet kovasti, esim. asuinpaikkakunta ja perhestatus.

 

[Ässä]

Itsellä iski vasta nyt 32-vuotiaana tämä "kolmenkympin kriisi" kun tajusi, että haluaa elämältään aivan muuta kuin, mitä on aiemmin tavoitellut. Olen koulutukseltani lakimies ja ollut töissä Helsingin kaupunginlakimiehenä ja asianajotoimistossa, mutta irtisanouduin ko. työhtehtävistä koska tunnen, että tämä ei sittenkään ole minua varten. Haluan olla valokuvaaja ja tehdä luovaa työtä. Pitkään on tullut harrastettua valokuvausta ja nyt vasta tajuaa, että se on se asia, mistä haluaa myös ammatin itselleen ja tietää olevansa kohtuullisen hyvä siinä. Kaikki sukulaiset ja ystävät tosin ihmettelevät tällaista päätöstä, koska eihän heidän mukaansa valokuvauksella elä. Ihan sama, en enää hetkeäkään aio pyöritellä papereita toimistossa :D

 

[D.Yates]

Niin, aika monella on oikeastikin muutakin tekemistä ja monella tapahtuu korvien välissä jotain minkä seurauksena oluella istuminen uusiin "kavereihin" tutustuen ei näytä enää ihan kaikista hohdokkaimmalta tavalta viettää aikaansa. Ei sillä, tiedän kyllä ikuisia parikymppisiä joilla homma jatkuu vielä viisikymppisenäkin.

 

[carcayu]

Mun kohdalla kaverit ei ole kolmenkympin jälkeen häipyneet minnekään. Yhteydenpito vaatii vaan enemmän viitseliäisyyttä ja oma-aloitteisuutta. Monet kaverit on kyllä hommanneet perheet ja melko sidoksissa siihen touhuun. Äijät on kuitenkin pääsääntöisesti ilahtuneita, kun ottaa yhteyttä ja järkkää tapaamisen ehdoilla, jotka niille passaa. On suorastaan yllätäävää miten paljon niitä kiinnostaa kuulla mun touhuista. Musta on taas tosi kiva kuulla tarinoita perhe-elämästä, vaikka välillä niitä joutuu kaivamaan, kun luulevat, ettei ne ketään kiinnosta.

 

[George Costanza]

D.Yates
Niin, aika monella on oikeastikin muutakin tekemistä ja monella tapahtuu korvien välissä jotain minkä seurauksena oluella istuminen uusiin "kavereihin" tutustuen ei näytä enää ihan kaikista hohdokkaimmalta tavalta viettää aikaansa. Ei sillä, tiedän kyllä ikuisia parikymppisiä joilla homma jatkuu vielä viisikymppisenäkin.

Onneksi oluella käynti ei ole ainoa asia mitä äijät voivat keskenään touhuta (pointtini on ylipäätänsä se, että miksi vanhojen vahvojenkin kaverisuhteiden pitää tässä elämänvaiheessa kuolla). No-body mainitsi "koskaan ei ole muka aikaa" -ilmiöstä. Jos on oma firma, kaksi pientä lasta ja talonrakennusprojekti käynnissä, on täysin perusteltua jättää kaverien näkeminen vähemmälle. Hyvin pieni vähemmistö kaikista suomalaisista rakentaa tällä hetkellä omaa taloa. Se joukko joka rakentaa, tuskin muodostaa kenenkään koko kaveripiiriä. Ainakin omasta mielestäni ihmisten välinen kanssakäyminen vapaa-ajalla on äärimmäisen hohdokas tapa viettää aikaa. Se ei ole ainut vapaa-ajan viettotapa, mutta mielekäs se on.

 

[t3kajo01]

Hyvä esimerkki

Itsellä iski vasta nyt 32-vuotiaana tämä "kolmenkympin kriisi" kun tajusi, että haluaa elämältään aivan muuta kuin, mitä on aiemmin tavoitellut. Olen koulutukseltani lakimies ja ollut töissä Helsingin kaupunginlakimiehenä ja asianajotoimistossa, mutta irtisanouduin ko. työhtehtävistä koska tunnen, että tämä ei sittenkään ole minua varten. Haluan olla valokuvaaja ja tehdä luovaa työtä. Pitkään on tullut harrastettua valokuvausta ja nyt vasta tajuaa, että se on se asia, mistä haluaa myös ammatin itselleen ja tietää olevansa kohtuullisen hyvä siinä. Kaikki sukulaiset ja ystävät tosin ihmettelevät tällaista päätöstä, koska eihän heidän mukaansa valokuvauksella elä. Ihan sama, en enää hetkeäkään aio pyöritellä papereita toimistossa :D

Tässä on hyvä esimerkki ja olen itse täysin samaa mieltä. Moni on ketjussa aikaisemmin kirjoittanut, että >30V muka vaikeuttaa muutoksia työelämässä, koulutuksessa ... Ja Pa...t, työnantajat kunnioittavat "ikää" jos se mahdollisesti vielä sisältää työkokemusta ja jonkin verran koulutusta niin aina parempi ja nykyään nuorisotyöttymyyden johdosta monet saava ensimmäisen työpaikan vasta 30 V tienoilla kun on opiskelujen jälkeen muutama vuosi mennyt kortistossa tai pätkätyöttä. Jos on jonkinlainen koulutus ja 5-10 v työkokemus + 30 v ikää niin parhaat mahdollisuudet ikinä muuttaa omaa uraansa ja jos toiselle alalle niin ainahan voi opiskella työnohessa/tulevan työnantajan tukemana. Monet 50-60 V vaihtaa nykyisin työpaikkaa ja totuus on se, että niissäkin työpaikan vaihdoissa uudella työnantajalla uuden työntekijän tuoma kokemus painaa paljon valinnassa. Mitä tulee ystävyyssuhteisiin niin monet tekevät "tietoisen valinnan" jos on perhe + duunikuviot kunnossa ja aikaa vähän niin ei ole vaikea valita käyttääkö sen oman ajan iltakaljalla / jääkiekkomatsissa vanhalla sinkkuporukalla jos vielä harrastaakin jotain aktiivisesti.