Kolmenkympin kriisi

[EvaCecilia]

30-v. tuli täyteen vajaa vuosi sitten, mutta minkäänlaista kriisiä ei ole vielä näkynyt! Ei vain ole ehtinyt... Minulla ei ole mitään suurempia tavotteita, mitä "pitäisi" saavuttaa, lapsista tai omakotitalosta yms. en haaveile. Sen sijaan keskityn puuhailemaan kaikkea mikä tuntuu mukavalta ja mistä pidän! Todennäköisesti en saa koskaan mitään suurta aikaiseksi tässä elämässä, mutta miksi ihmeessä minun tarvitsisi?

Aihetta kriiseilyyn olisi kyllä ollut, sairastuminen kun osui juuri tuohon 30-v. kohdalle eikä synttäreitäkään siitä syystä tullut juhlittua yhtään millään tavalla. Toki elämänmuutos tuli sen myötä samaan aikaan, mutta ei sekään varsinaista kriisiä aiheutanut.

Odotan kyllä jo mielenkiinnolla vanhenemista, minusta tulee varmaan rasittava mummeli! Ellen ole sitä jo nyt... Ainakin nuo mummojumpat sun muut kuuluu jo sopivasti harrastuksiin ja ulkonäkökin alkaa entistä enemmän muistuttaa kunnon tanttamuoria! :D Toivottavasti vaan pää toimii mahdollisimman pitkään, nytkin haaveilen opiskelusta ja olisi toivottavaa, ettei ihan vielä alkaisi muisti pätkiä!

 

[Jami2003]

Tuosta kaverihommasta; itse treenaan jonku verran kaveri(e)n kanssa, sitten tehdään myös muita harrastuksia yhdessä joissa ollaan muutama päivä yhdessä yötä päivää. Silti siitä on yli kaksi vuotta aikaa että olen kavereiden kanssa istunut kaljalla muuten vaan terassilla yms muuta kuin töiden merkeissä. Veikkaan että monella muullakin perheellisellä se menee samalla tavoin. Yhdessä käydään harrastamassa mutta sellainen kavereiden kanssa hengailu joka iltaisesti jää pois.

 

[kodari76]

30-kriisistä kannattaa siirtyä suoraan 40-kriisiin. Ensin miettii, että onkos tämä elämä nyt sitä mitä sen pitäisi olla. Piti tulla poliisipalomieheksi, mutta sitä onkin sitten insinööri. Ja varmaan alkaa olemaan hieman myöhäistä treenata 100m olympialaisiin. Mutta sitten alkaa 40 lähestymään. Ensimmäiset kaverit kuolevat sydänkohtaukseen. Ostin verenpainemittarin. Kolesteroli alkaa mietityttämään. Maha on liian iso ja itse asiassa alkaa peilikuvakin näyttämään vanhalta. Onneksi ei ole tukka lähtenyt. Parikymppisiä naisia tsiigaillessa on pedofiili olo. Lapset on koulussa, kohta ne muuttaa pois ja sitten meikä onkin jo wanha ja kuolee.

 

[MLH]

Siinä vaiheessa kun hyvät "kaverit" ei kerkee enää näkemään/soittelemaan niin loppuu multa kyllä kiinnostus heitä kohtaan myös. Siinähän on vain kyse priorisoinnista. Jos näillä "frendeillä" ei ole kiinnostusta järkätä aikaa hyville kavereille, ei ne niitä hyviä kavereita koskaan ollutkaan. Itse ainakin pidän hyviä kavereita korkeassa arvossa ja ne menee helvetin korkealle nokkimisjärjestyksessä.

30nkriisi? Mua rupesi iän puolesta vituttamaan jossain siellä 25-26 tienoilla kun tajusin kuinka helvetin hukassa olinkaan ja aika juoksi nopeasti. Nyt 30v ja saanut kasan asioita korjattua, mutta onhan elämä ehtoopuolella jo tässä vaiheessa. Jos unelmien duuni/ammatti olisi löytynyt ja parisuhderintamalla kukoistaisi, tuskin mitään kriisejä olisi edes ollut.

 

[yusuplus]

Kriisistä ei tietoakaan. Oon vaa niin flow aina. Kavereista sen verran, että sain järkättyä eilen grillibileet kämpillä tunnin varoitusajalla ja viisi kaveria tuli kylään.

 

[Maddox]

Mullakin tulee pian 30 vuotta täyteen ja olo on lähinnä lannistunut. Ei siksi, että juuri tuo tasaluku olisi jotenkin erityisen merkittävä, vaan siksi, että mulla ei ole kauheasti minkäänlaista intohimoa tätä elämää kohtaan ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tuo sisällöttömyys ahdistaa. Opiskelin alaa, joka vaikutti huonoista tarjokkaista vähiten huonolta, mutta jonka tajusin myöhemmin työllistävän ainoastaan murto-osan kyseiselle alalle valmistuneista. Mitään muuta alaa/ammattia kohtaan en koe niin suurta mielenkiintoa, että se motivoisi pyrkimään opiskelemaan ja kestämään sen mahdollisesti vuosikausien taloudellisen ahdingon, jonka opiskelijaksi jättäytyminen väistämättä aiheuttaa tai taistelemaan itselleni jonkun paskaduunin opiskelujen oheen ja olemaan kiinni siinä käytännössä kaiken opiskelulta liikenevän ajan. Kunnianhimon määrä on siis hyvin lähellä nollaa, mikä valitettavasti saa aikaan enimmäkseen tyhjyyden ja turhuuden tunteita. Perhettä ei ole, enkä sellaista edes kaipaa, joten lapsitehtailijaksi ryhtyminenkin on poissuljettu vaihtoehto sisällöntuottajaksi. Kavereita on niin vähän ja harvassa, että niiden näkemiseen kuluvat kerrat per vuosi on laskettavissa yhden käden sormilla. Huono-onnisen puusepän yhden käden sormilla. Harrastuksiinkaan en voi itseäni kadottaa, koska en ole keksinyt vielä mitään puuhaa, johon uppoutuisin pelkän mielihyvän, onnistumisen elämysten tms. sisäsyntyisen syyn takia.

Mua ei niinkään pelota se, että elämä olisi kolmekymppisenä ohi, vaan se, että pahimmillaan tällaisena samanlaisena pysyvää elämää on jäljellä vielä monta pitkää vuosikymmentä.

 

[George Costanza]

Tuosta kaverihommasta; itse treenaan jonku verran kaveri(e)n kanssa, sitten tehdään myös muita harrastuksia yhdessä joissa ollaan muutama päivä yhdessä yötä päivää. Silti siitä on yli kaksi vuotta aikaa että olen kavereiden kanssa istunut kaljalla muuten vaan terassilla yms muuta kuin töiden merkeissä. Veikkaan että monella muullakin perheellisellä se menee samalla tavoin. Yhdessä käydään harrastamassa mutta sellainen kavereiden kanssa hengailu joka iltaisesti jää pois.

Noissa kaljallakäynneissä toteutuu uskoakseni useinkin sama kuvio vuosien mittaan. Ihmisten alettua löytää paikkansa työelämässä alkavat käynnit ihan luonnostaan vähentyä. Käyntien vähentyessä niiden merkitys normaalin arjen ja vapaa-ajan ajankäytön suunnittelun suhteen ei ole enää niin merkittävä kuin nuorempana. Sitten kun käynnit alkavat olla murto-osa entisestä, ei olekaan välttämättä enää paljoakaan puhuttavaa vastapuolen kanssa. Tämän jälkeen tarvittavat kuulumiset ovatkin vaihdettavissa kerran vuodessa nähtäessä - ja sen jälkeen jompikumpi alkaa miettiä jaksaako sitä sille yhdellekään lähteä..

Mielestäni perheen perustaminen ei ole tässä yhtälössä niin suuri tekijä kuin voisi kuvitella. Minä ainakin käyn useamman perheenisän kanssa istumassa muutamalla ympäri vuoden. Kyllä sieltä tulee ihan suoraakin kommenttia, että tekee mielenterveydelle hyvää päästä säännöllisin väliajoin pois kotoa. Sitten taas ne perheenisät, jotka eivät käy missään kuin max kerran vuodessa (tietysti mitkään juhlatapahtumat eivät kuulu tähän), salaa haluaisivat kyllä ainakin joka toinen kerta tulla mukaan. Vaan minkäs mahdat kun ei sinne toisen kotiin vaan voi marssia porukalla ilmoittamaan emännälle, että tämä jolppi lähtee nyt meidän matkaan.

En nyt sitten puhu tässä yhteydessä mistään vanhat sinkkuporukat vs perheellistyneet ääripäistä. Kaikki keiden kanssa käydään muutamalla ovat avo- tai avioliitossa ja jotkut ovat tossun alla ja jotkut eivät, toisilla on lapsia ja toisilla ei ole.

 

[Counterfeith]

Tää on kyllä totta, siinä kolmenkympin hujapoilla katosi monta kaveria elämästä käytännössä kokonaan vakiintuessaan parisuhteisiin ja/tai lisääntyessään, kun ei vain ikinä "ollut aikaa" lähteä yhdelle tai tulla iltaseltaan poikkeamaan ja juttelemaan tai whatever. En tajunnut enkä tajua edelleenkään, nykyään itsekin parisuhteessa olevana, että mikä helvetin homma tuo on.

Muijat kieltää lähtemästä?

 

[Delgado]

Täytän vuoden kuluttua 30. Olen tässä pohtinut, että onko minulla siitä kriisiä vai ei. Tulin siihen lopputulokseen, että ainoa kriisintynkä minulla on korkeintaan fyysiseen vanhenemiseen liittyvä, ja se varmaan huipentuu vasta noin kymmenen vuoden kuluttua.

Koen, että tässä vaiheessa elämääni vasta alan olla aikuinen jollain tavalla. Tämä on ollut oivalluksenkaltainen tunne muutamana viimeisenä vuotena, ja erityisesti siihen liittyy sen ymmärtäminen, miten vajaa olen itse kaikin tavoin ja miten vähän tiedän. Minulla on lapsi, tutkinto ja työpaikka, takana pari parisuhdetta ja onnistumisesten ohella rankkoja epäonnistumisia, joista pahimpia ovat olleet ne, joissa olen joutunut näkemään oman kyvyttömyyteni toimia sen mukaan, minkä tiedän olevan oikein. Näiden kaikkien kokemusten jälkeen olen huomannut miten minusta on vähitellen alkanut hioutua pois nuoruuden särmät ja kaikkitietävä ehdottomuus, ja sen sijaan olen alkanut nähdä yhä enemmän "kyllän" ja "ein" sijaan "ehkää" ja "mahdollista" ja olen alkanut ymmärtää, että suurimpaan osaan kysymyksiä on vastaus "en tiedä". Olen ammatiltani tutkija ja sen lisäksi koen itseni persoonana tutkijaksi enkä pysty erottamaan työtäni siitä mitä olen muutenkin. Asioiden tutkiminen ei pääty siihen, kun lähden töistä, vaan jatkuvasti on tärkeää selvittää syitä asioille, kysyä miksi. Koska tiedän niin vähän! Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selkeämmäksi minulle on tullut kuka tai mitä olen ja mistä saan eniten merkityksellisyyden tunteita. Olen tällä hetkellä juuri siinä, missä haluankin, tämä on paikkani maailmassa.

Koska en tunne voivani varsinaisesti menettää sitä henkistä pääomaa ja oman paikkani ymmärtämistä kovinkaan helposti, näen suurimmaksi osaksi ikääntymisen vain positiivisena asiana sen valossa, että voin oppia koko ajan uutta ja voin kuolemaani asti hankkia lisää tietoa asioista, jotka ovat minulle intohimo. Urallani olen vasta lapsi, kuten ovat muutkin ikäiseni - ja keski-ikääkin lähestyvät ovat tiedon ja ymmärryksen näkökulmasta yhä nuoria. Elämässä tapahtuvat yllätykset, uranvaihdot, opiskelut, kaikki on vain pintapuolista muutosta jonka alla se pysyy vakiona, kuka olen itse.

Jäljelle jää fyysinen vanheneminen. Huomaan itsessäni jo merkkejä siitä, että olen ohittanut fyysisesti kukoistavimman vaiheeni ja nyt matka on hitaasti alaspäin. Tietyllä tapaa kehoni rapistuminen ja kuluminen on kammottavaa. Tuntuu, että nykyään ihannoidaan korostuneesti nuoruutta, ja vanhenevista ihmisistä puhutaan monesti halveksuen ja erityisesti vanhenemisen fyysisestä puolesta. Se ei tunnu tietenkään mukavalta, ja on ahdistavaa, etten pysty olemaan asian suhteen välinpitämätön. Kauneutta arvostavassa kulttuurissa vanheneminen muuttaa ihmisen tavallaan näkymättömäksi tai jopa vastenmieliseksi. Minua ei ahdista ajatus elämän päättymisestä ja kuolemasta sinällään - ahdistavampaa on ajatus raihnaisuudesta. Minulla on taipumus ilmeisesti liiallisesti kanavoida omaa olemistani ja itseäni kehoni, seksuaalisuuden ja fyysisyyden kautta, sillä tuntuu vaikealta hyväksyä, että olen kykenevä vain hidastamaan aineellisen olemukseni vääjäämätöntä kuihtumista, kurtistumista ja rapistumista. Pelkään, että tämä aiheuttaa minulle seuraavan kymmenen vuoden aikana aivan liikaa murhetta, ja minulla tulee olemaan varmasti pitkä matka hyväksyä kehoni muuttuminen.

 

[Huttu]

Kriisiä pukkaa täälläkin, loppu vuodesta täytän 30v. Eniten stressaa se että työkaverit ja frendit odottaa jotain villejä 30v-juhlia, synttärireissullekin pitäisi lähteä (minä kuulemma tarjoon, miksi vitussa?!).

Paha vaan että en yleensäkään synttäreitä vaivaudu juhlistamaan, viimeksi varmaan kun täytin 12 niin oli jotkut kakkukahvit. Viime vuonna 29v päivillä en ollut yhtään varautunut juhlintaan sillä kun kaveriporukka tuli oven taakse niin olin juuri katsomassa Tähtiporttia bokserit jalassa. No pakkohan se oli lähteä mutta vähän se vitutti kun oli hyvä jakso meneillään :D


Tuleva syntymäpäivä stressaa niin paljon että olen suunnitellut ottavani lomaa töistä juuri sillä viikolla ja lähden ulkomaille vaikka Espanjan aurinkorannoille levyttämään yksin jotta pystyn välttämään sen kaiken.

 

[Reivi]

Tuleva syntymäpäivä stressaa niin paljon että olen suunnitellut ottavani lomaa töistä juuri sillä viikolla ja lähden ulkomaille vaikka Espanjan aurinkorannoille levyttämään yksin jotta pystyn välttämään sen kaiken.

Täällä kans yks, joka vihaa syntymäpäivä, varsinkin omiaan :D, ylipäätänsä kaikki bileet jotka on millään muotoa kytköksissä minuun on ihan saatanasta. Oon kuitenkin onnistuneesti pystyny monet juhlat välttämään, esim tuossa kun vuosi sitten valmistuin amk:sta niin vanhemmille tarjosin kahvit, nekin vasta 3kk valmistumisen jälkeen :D. Eli todellakin lähdet meneen ja et mainitse kenellekkään asiasta, puhelimenkin jätät kotia.

 

[OoDee]

Täytän vuoden kuluttua 30. Olen tässä pohtinut, että onko minulla siitä kriisiä vai ei. Tulin siihen lopputulokseen, että ainoa kriisintynkä minulla on korkeintaan fyysiseen vanhenemiseen liittyvä, ja se varmaan huipentuu vasta noin kymmenen vuoden kuluttua.

Koen, että tässä vaiheessa elämääni vasta alan olla aikuinen jollain tavalla. Tämä on ollut oivalluksenkaltainen tunne muutamana viimeisenä vuotena, ja erityisesti siihen liittyy sen ymmärtäminen, miten vajaa olen itse kaikin tavoin ja miten vähän tiedän. Minulla on lapsi, tutkinto ja työpaikka, takana pari parisuhdetta ja onnistumisesten ohella rankkoja epäonnistumisia, joista pahimpia ovat olleet ne, joissa olen joutunut näkemään oman kyvyttömyyteni toimia sen mukaan, minkä tiedän olevan oikein. Näiden kaikkien kokemusten jälkeen olen huomannut miten minusta on vähitellen alkanut hioutua pois nuoruuden särmät ja kaikkitietävä ehdottomuus, ja sen sijaan olen alkanut nähdä yhä enemmän "kyllän" ja "ein" sijaan "ehkää" ja "mahdollista" ja olen alkanut ymmärtää, että suurimpaan osaan kysymyksiä on vastaus "en tiedä". Olen ammatiltani tutkija ja sen lisäksi koen itseni persoonana tutkijaksi enkä pysty erottamaan työtäni siitä mitä olen muutenkin. Asioiden tutkiminen ei pääty siihen, kun lähden töistä, vaan jatkuvasti on tärkeää selvittää syitä asioille, kysyä miksi. Koska tiedän niin vähän! Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selkeämmäksi minulle on tullut kuka tai mitä olen ja mistä saan eniten merkityksellisyyden tunteita. Olen tällä hetkellä juuri siinä, missä haluankin, tämä on paikkani maailmassa.

Koska en tunne voivani varsinaisesti menettää sitä henkistä pääomaa ja oman paikkani ymmärtämistä kovinkaan helposti, näen suurimmaksi osaksi ikääntymisen vain positiivisena asiana sen valossa, että voin oppia koko ajan uutta ja voin kuolemaani asti hankkia lisää tietoa asioista, jotka ovat minulle intohimo. Urallani olen vasta lapsi, kuten ovat muutkin ikäiseni - ja keski-ikääkin lähestyvät ovat tiedon ja ymmärryksen näkökulmasta yhä nuoria. Elämässä tapahtuvat yllätykset, uranvaihdot, opiskelut, kaikki on vain pintapuolista muutosta jonka alla se pysyy vakiona, kuka olen itse.

Jäljelle jää fyysinen vanheneminen. Huomaan itsessäni jo merkkejä siitä, että olen ohittanut fyysisesti kukoistavimman vaiheeni ja nyt matka on hitaasti alaspäin. Tietyllä tapaa kehoni rapistuminen ja kuluminen on kammottavaa. Tuntuu, että nykyään ihannoidaan korostuneesti nuoruutta, ja vanhenevista ihmisistä puhutaan monesti halveksuen ja erityisesti vanhenemisen fyysisestä puolesta. Se ei tunnu tietenkään mukavalta, ja on ahdistavaa, etten pysty olemaan asian suhteen välinpitämätön. Kauneutta arvostavassa kulttuurissa vanheneminen muuttaa ihmisen tavallaan näkymättömäksi tai jopa vastenmieliseksi. Minua ei ahdista ajatus elämän päättymisestä ja kuolemasta sinällään - ahdistavampaa on ajatus raihnaisuudesta. Minulla on taipumus ilmeisesti liiallisesti kanavoida omaa olemistani ja itseäni kehoni, seksuaalisuuden ja fyysisyyden kautta, sillä tuntuu vaikealta hyväksyä, että olen kykenevä vain hidastamaan aineellisen olemukseni vääjäämätöntä kuihtumista, kurtistumista ja rapistumista. Pelkään, että tämä aiheuttaa minulle seuraavan kymmenen vuoden aikana aivan liikaa murhetta, ja minulla tulee olemaan varmasti pitkä matka hyväksyä kehoni muuttuminen.

Erinomaisesti tiivistetty. Tässä näkyvät ne samat teemat, joita itse olen fiilistellyt viime vuodet. Henkisen pääoman kasvu kokemusten ja vanhenemisen myötä sekä kyky hahmottaa maailmaa harmaan sävyistä käsin (eikä siis mustavalkoisena), se on kerrassaan hienoa se.

Omalla kohdalla erona tosin on se, että kolmenkympin kynnyksellä tunnen olevani myös fyysisesti juuri nyt parhaimmillani. Ja niinpä myös kehon kunto ja kehitys tulee jatkumaan vielä joitakin vuosia, ennen kuin se vääjäämätön alamäki alkaa. Ja sekin kuuluu asiaan.

Odottelen siis kolmeakymppiä innolla. Odottelin sitä jo 29-vuotispäivänä.

 

[Delgado]

Omalla kohdalla erona tosin on se, että kolmenkympin kynnyksellä tunnen olevani myös fyysisesti juuri nyt parhaimmillani. Ja niinpä myös kehon kunto ja kehitys tulee jatkumaan vielä joitakin vuosia, ennen kuin se vääjäämätön alamäki alkaa. Ja sekin kuuluu asiaan.

Siltä kannalta olen minäkin parhaassa kunnossa nyt, että saliharrastuksen myötä olen "lihaksikkaampi" (lainaumerkeissä siksi, etten nyt oikeasti ole lihaksikas) kuin ennen, ja esim. lukioikäisenä kroppani oli läskisempi ja veltompi ja sitä kautta lösähtäneemmän oloinen. Mutta huomaan jo nyt, että esimerkiksi kasvoihini on ilmestynyt pieniä ryppyjä, ja jos valvon, seuraavana päivänä kärsin päänsärystä ja veto on poissa. Samoin en siedä alkoholia enää, kuten ennen, vaan krapulat saattavat kunnon humalan jälkeen kestää päiviä. Enää en mielelläni muutenkaan porhalla ympäriinsä aamusta iltaan, vaan tuntuu, että yhden kuormittavan (henkisesti tai fyysisesti) aktiviteetin jälkeen on mukavampi huilia kotona loppupäivä.

 

[OoDee]

Siltä kannalta olen minäkin parhaassa kunnossa nyt, että saliharrastuksen myötä olen "lihaksikkaampi" (lainaumerkeissä siksi, etten nyt oikeasti ole lihaksikas) kuin ennen, ja esim. lukioikäisenä kroppani oli läskisempi ja veltompi ja sitä kautta lösähtäneemmän oloinen. Mutta huomaan jo nyt, että esimerkiksi kasvoihini on ilmestynyt pieniä ryppyjä, ja jos valvon, seuraavana päivänä kärsin päänsärystä ja veto on poissa. Samoin en siedä alkoholia enää, kuten ennen, vaan krapulat saattavat kunnon humalan jälkeen kestää päiviä. Enää en mielelläni muutenkaan porhalla ympäriinsä aamusta iltaan, vaan tuntuu, että yhden kuormittavan (henkisesti tai fyysisesti) aktiviteetin jälkeen on mukavampi huilia kotona loppupäivä.

Jep. Tämän ymmärsin. Joitakin samoja merkkejä sitä huomaa itsessäkin. Mutta nekin opettaa muuttamaan rutiineja (tai niiden puutteita). Eli miellän nämäkin enemmän haasteina, joista voi oppia - en niinkään puhtaan negatiivisena rapistumisena.

 

[wasted600]

Elämähän alkaa vasta kolmekymppisenä. Näköjään. Ainakin se alkaa uudestaan, mikäli sitä on ollut

Itselläni ei ollut ikäkriisiä, avioero osui juuri samaan saumaan. Emännyys ilmoitti kk ennen synttäreitä, että pistetääs paperit vetää. No, ei siinä mitään. Elämä on saanut koko lailla uuden kuosin, on vakiduuni jossa viihdyn mainiosti, omakotitalo ja koira. Ainoa ikään liittyvä opettelun aihe on tuo aineenvaihdunnan hidastuminen, huomasin nimittäin kuukausi sen merkillisen päivän jälkeen, että tuosta vyötäröltä saa otteen Toki siitä on jo pitkästi yli vuosi aikaa ja tänä vuonna olen oppinut uudestaan urheilemaan kunnolla, sekä aloittanut saliharrastuksen. Sen verran on järkeä jo tullut päähän, että jaksaa maltillisesti odottaa tuloksia, joku päivä mullla voi olla jo lihakset!

Elämä tuntuu olevan vielä edessä monien mielenkiintoisten asioden ja tapahtumien kera. Kaikesta huolimatta haluan mennä uudelleen naimisiin, kunhan vain sopivan neitokaisen löydän.

 

[HoF]

Mä olen ite kolmekymppisenä saanut vielä todella hyviä frendejä. Kyse on bändikavereista, mutta näiden tyyppien kanssa viihtyy muutenkin kun soittohommien parissa. Johtunee ehkä siitä, että näkemykset ja maailmankatsomus on muutenkin aika samoja.

 

[kodari76]

Yli 30v sitä ei välttämättä käy yhtä usein enää kaljoittelemassa. Jos sitä joku kovasti ihmettelee, kun ei se ikä muka omaa menoa haittaa, niin syy voi olla yksinkertainen: 20v voi olla bilehirmu. 30v alkaa olemaan alkoholisti. Jos tuntuu, että kaverit on mälsiä kun vehtaavat vain oman perheensä kanssa, niin ehkä on hyvä ottaa nopea itsetarkastelu? :D

 

[Jami2003]

Yli 30v sitä ei välttämättä käy yhtä usein enää kaljoittelemassa. Jos sitä joku kovasti ihmettelee, kun ei se ikä muka omaa menoa haittaa, niin syy voi olla yksinkertainen: 20v voi olla bilehirmu. 30v alkaa olemaan alkoholisti. Jos tuntuu, että kaverit on mälsiä kun vehtaavat vain oman perheensä kanssa, niin ehkä on hyvä ottaa nopea itsetarkastelu? :D

Tai sitten työhön liittyy kohtuullisesti matkustelua jolloin tulee illalla käytyä aina parilla kaljalla kun hotellihuoneessakin hajoaa pää. Kun tätä tapahtuu keskimäärin noin 1-2kk vuodesta eipä enää vapaa-ajalla nappaa hirveästi kaljottelemaan lähteä (...mitä nyt kesälomalla ;))

 

[jussi`]

Täällä on pientä kriisiä myös.

Synttäreitä en ole juhlinut enään yli 10 vuoteen. Ensi vuonna tulee 30v mittariin ja ajattelin lähteä emännän kanssa matkalle tuohon aikaan. Juhlien järjestäminen on käynyt myös mielessä, mutta ne pitää olla sen luokan juhlat, että samalla rahalla pääsen sinne matkalle ja se houkuttaa enemmän tällä hetkellä. 27, 28 ja 29v on tuntunut ihan samalta koko aika. Välillä en muista omaa ikääni, kun sitä kysytään jossain...

Eniten ottaa päähän oma saamattomuus. Vielä on kaikkea mitä pitää tehdä ja tuntuu että aikaa ei ole. Pitäisi ostaa omakotitalo, perustaa perhe, ostaa moottoripyörä ja -vene. Mökillä on töitä iha helvetisti, koulu vieläkin kesken ja harrastaakin pitäisi. Ehkä nuo muutokset pelottaa eikä uskalla tehdä siirtoja. Välillä tekisi mieli lähteä oravanpyörästä pois vähäksi aikaa. Olen kuitenkin koulutusta vastaavissa töissä, mutta valmistumattomuus haittaa etenemistä.

Tänään piti lähteä kaupunkiin, kun emäntä on polttareissa ja nyt oli hyvä mahdollisuus juhlia hieman. Mutta nukahdin sohvalle ja heräsin hetki sitten. Ei ole vanhaksi tulemista...

 

[ernie]

^ Perjantaina pelattiin lautapelejä ja jokunen tuli nautittua. Todellinen bile-ilta siis, jonka takia eilen nukahinki jo illalla 19:00.

Ite tykkään nykyään liikkumisesta ja fyysistä harrastuksista varmaan enemmän, kuin nuorena. Sen takia ei kehon rapistuminen stressaa täällä, vaikka paikat alkaakin jo korjausta vaatimaan. Ulkonäkö on pintaa ja tulokset katoavaisia, mutta sisällä on edelleen sama hyvä olo liikkumisen jälkeen. Sellaset vanhat pariskunnat sauvakävelemässä on poikkeuksetta ilahduttava näky.