Mulla oli eilen tosi epätoivoinen olo. Oikeasti mietin, että onko tää sittenkään mun kisa, lähdenkö ollenkaan mukaan. Mietin, mitä järkeä on mennä lavalle taas tietäen että on liian pehmeässä kunnossa omaan tavoitteeseen nähden? Mun alin paino on ollut 58.8kg ja se on myös mun pituiselle, 168cm, liikaa lavalle. Kisoihin on kaks viikkoa ja valmentajan mukaan kisoissa pitäis olla enintään 55kg. Tosihan se onkin - oon satavarma, että mun ihanteellinen kisapaino olis n. 53kg ja sillon voisin sanoa olevani kunnossa. Yksinkertainen totuus on, että mun kunto on vielä kovin kaukana kisakunnosta. Vaikka vaakaa ei pidä tuijottaa, niin jotain sekin kuitenkin kertoo.
Käsittämättömintä mielestäni on se, että voin sanoa että olen dieetannut valmentajan ohjeiden mukaan 100%. Tällaisessa pisteessä vaan väkisinkin mietityttää, että mikä v*ttu siinä on että olen silti tässä tilanteessa? Mitä mä olen tehnyt väärin, tai mitä mun dieetissä on suunniteltu väärin, kun jälleen edessä on sama juttu kuin keväällä - jumalaton kiire, ja liian vähän aikaa. Asenteesta se ei ole kiinni, eikä työnteosta. En ole huijannut, enkä ole lepsuillut missään. Olen jauhanut sitä aerobista sen 9-13h viikossa, olen treenannut niin kovaa kuin olen pystynyt nostaen treenipainoja progressiivisesti koko dieetin ajan, olen syönyt p200/hh30/r65 niinkuin on käsketty. Olen nukkunut 8h yössä ja juonut vettä 5-6 litraa. Joten mikä helvetti siinä on, kun silti joudun katsomaan peiliin jälleen näiden samojen ajatusten kera?
Tää on nyt ihan täyttä ajatuksenvirtaa ja tulee suoraan mun pumpulisesta ketopäästä. Tänään on ollut tosi hämärä olo. Jalat painaa tuhat kiloa, silti tuntuu kuin kävelisin ilmassa... pää on ihan höttöä, selostan koko ajan jotain mutta en muista enää edes mistä olen 5min aiemmin puhunut. Nyt kirjoittaessa tuntuu kuin kädet olis irralliset mun kehosta ja istuisin ilmassa. Harvinaisen erikoinen olo.
Kiitos muuten camulle, fitcatille ja akkille, kun olette olleet mulle vertaistukena... olen tosi kiitollinen.
Tällä hetkellä ajatus kisasta on siis kuitenkin se, että viimeiseen iltaan asti teen ihan kaikkeni. Vaikka arvioisin tilannetta miten päin tahansa uudelleen, niin en ole valmis pistämään hanskoja tiskiin näin lähellä kisoja. Pakko on nähdä, mihin asti pääsen.
)ja aloitan tomerasti jonkun jutun eikä siinä ole päätä eikä häntää. Sitten opettajat vaan sanoo että "kyllä mä uskon että sulla oli joku mielessä". Aiheuttaa lievää huvittuneisuutta kavereissa... :jahas:
) samoin Faidra on aina niin kultainen
