Tää kysymys on hyvin mielenkiintoinen. Musta suomessa on tällä hetkellä tabu puhua mitään vanhempien kasvatusvastuusta, tekemisistä ja tekemättäjättämisistä. Esim.tämän ammuskelujutun yhteydessä paasataan kovasti ainoastaan yhteiskunnan ja koulujen tehtävistä sekä oppilashuollon ja nuorten mielenterveyspalvelujen määrärahoista. Tietenkin näiden palvelujen on syytä olla kunnossa ja saavavilla, mutta: minun mielestäni ainoastaan niihin tuijottamalla hoidetaan vain oiretta, ei niiden aiheuttajaa. Olen itse oppilashuoltoryhmän työssä mukana. On hyvin epätodennäköistä ja kyse ainoastaan hyvin harvoista poikkeustapauksista, että nuori, jonka kotiasiat ovat kunnossa tarvitsisi esim.nuorisopoliklinikan palveluja. Sen sijaan rikkinäisistä kodeista olevat, päihdeongelmaisten tai vastuutaan välttelevien vanhempien nuoret erilaisine ongelmineen ja sekoiluineen ovat lähes vakiollisesti tapaamisten asialistalla.
Ja toisaalta, esimerkiksi opetussuunnitelman mukaan huoltajilla on ensisijainen vastuu lapsen ja nuoren kasvatuksesta. Koulu tukee kotien kasvatustehtävää ja vastaa oppilaan kasvatuksesta ja opetuksesta kouluyhteisön jäsenenä. Tämä on vain tainnut kääntyä hieman nurinkuriseksi. Hälyttävän iso osa vanhemmista pelkää nuorensa kiukkuamista ja selittää, ettei muka voi 14v teinilleen mitään. Vanhemman tehtävä ei ole miellyttää nuorta, vaan asettaa rajoja. Pelottaa edes ajatella, mitä niistäkin parivuotiaista pikkudiktaattoreista tulee, jotka onnistuvat saamaan tahtonsa läpi ja pompottamaan mielensä mukaan molempia vanhempiaan ja muita sisaruksiaan.
Mun pointti noissa kahdessa kysymyksessä oli se, että ei ole olemassa yhtä hyvää kasvatusta tai yhdenlaista normaalia perhettä. Monilla eri kombinaatioilla päästään erittäin hyviin tuloksiin eli lapsesta kasvaa tervemielinen ja hyvin yhteiskuntaan sopeutunut yksilö.
Se on selvää, että vanhemmilla on paljon ongelmia kasvatuksen kanssa. Syitä siihen on monia. Niin monia, ettei voi sanoa mikä on eniten vialla. Yhtenä suurena syynä näen itse ajanpuutteen. Työelämä vie mehut ihmisistä. Aamulla klo 7 lähdetään roudaamaan lapsia päiväkotiin ja ja sitten klo 17 haetaan pois. Tai vastaavasti se pikkukoululainen jää yksin kotiin silloin klo 7 ja hoitaa itsensä kouluun ja sitten tavataan taas silloin klo 17, kun vanhempi kotiutuu töistä. Lapset pitäisi ruokkia, pestä ja koti pitäisi hoitaa, ja lasten pitäisi mennä sänkyyn siinä 20 aikoihin. Missä välissä vanhemmat ehtivät olemaan niiden lastensa kanssa? Entä pitämään huolta itsestään ja parisuhteestaan?
Kärjistettyähän tuo on, mutta ei kovin kaukana totuudesta. On harvinaista, että näillä elämisen kustannuksilla kovinkaan monessa perheessä voi toinen vanhemmista jäädä kotiin lasten kanssa. Tai onko siinä järkeä. Työelämään kun ei kovin mielellään huolita ihmisiä, jotka on olleet poissa markkinoilta vuosikaudet.
Mutta niin kuin sanoin, ei ole olemassa yhtä syytä, joka selittäisi kaiken. Jostain ne päihdeongelmat ja rikkinäiset koditkin on lähtöisin ja vanhemmat, jotka pelkäävät omia lapsiaan. Olen tismalleen samaa mieltä siinä, että on hirvittävää nähdä, kun vanhempi koittaa palvella lastaan ja pyytää lupaa lapselta asioihin, joissa lapsella ei pitäisi olla mitään sananvaltaa. Esimerkiksi tosielämässä kohdattua viime kesänä uimarannalla. Vanhempi käy kysymässä, että haluaako lapsi lähteä kotiin. No eipä halunnut. Sitten vanhempi yritti vetää lasta vedestä pois (ihan nätisti), kun lapsi karjaisi "EEEEEIIII!!". Se vanhempi säikähti ihan kauheasti ja antoi lapsen jatkaa leikkejään.
Vanhempia pitäisi tukea kasvatuksessa syyllistämättä. Syyllistetty vanhempi kun ei ole kovin yhteistyöhaluinen. Lisäksi pitää puuttua ongelmiin heti, kun niitä ilmenee eikä vain odotella, josko ne ongelmat katoaisivat itsestään. Harvoin nimittäin katoavat. Lapsi viettää ison osan elämästään koulussa, joten siellä koulussa pitäisi olla kaiken hyvin. On nimittäin tutkittu, että kouluolot vaikuttavat oleellisesti lapsen mielialaan. En valitettavasti muista lähdettä, kun erityispedagogiikan luennolla oli tästä asiasta puhetta. Samaisella luennolla näin kovin epämieluisia tilastoja. Muutaman prosentin ongelmaoppilasryhmä vie valtaosan oppilashuoltoon tarkoitetuista rahoista. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kouluissa ei ole terveydenhoitajaa, kuraattoria ja psykologia kuin hyvin rajoitetusti tavattavissa.
Lapsista tämäkin lähtee. Jos on hyvä lapsuus, ei ihminen kovin katkeraksi kasva. Tällä hetkellä tilanne on se, että vaikka suurin osa lapsista voi hyvin, huonosti voivien lasten määrä on hurjassa kasvussa, mikä näkyy avohuollon, erityisopetuksen ja sijaishuollon tilastoissa. Näihin lukuihin voi tutustua teoksessa Suomalainen lapsi 2007. Ei kovin iloista luettavaa.
Joten tällä hetkellä suurimman huolenaiheen pitäisi olla se, että miten ihmiset saadaan kuntoon. Sitten voidaan miettiä niitä aselupia ja vartijoiden tilaamista kouluihin.
