Itseasiassa mä en kummeksu tätä laisinkaan. Psykopaatitkin ovat yleensä tavallisia ihmisiä älykkäämpiä, kenties ihailtuja, menestyneitä jne.
Monien ihan "normaalien" ihmisten ajatuksissa saattaa elämän varrella vilistä mitä hirveämpiä asioita ihan pelkkinä kuvitelmina, niin että koskaan sellaisia asioita ei ole tarkoituskaan toteuttaa. Muistaakseni jossain psykologisessa testissä/tutkimuksessa puhuttiin mm. siitä, kuinka suurin osa ihmisistä on esim. suunnitellut pikkutarkasti sen kuinka he murhaisivat jonkun [kuitenkin siis tietäen etteivät niin koskaan tee], ja tämä luokitellaan ihan terveeksi.
Ihminen on peto, ja väittäisin että monen pakkislaisenkin [ehkä jopa minun?] ystävällisen käytöksen takana saattaa piillä jotain pahaa, sairasta tai väärää. Se kaunis hymy ei olekaan lämminhenkisesti juuri sinulle tarkoitettu, sen takana on jotain synkkää ja pimeää mitä kukaan ulkopuolinen ei koskaan voisi huomata. Tätäkin lukiessa joku tuntee sisällään sen että kirjoitan juuri hänestä, saattaa naurahtaa ivallisesti, hymähtää itsetyytyväisesti. Ehkä juuri se kuka tätä lukee nyt tietää ja tuntee asioita joita ei voisi koskaan julkisesti tunnustaa ajattelevansa tai tuntevansa.
Eivät raiskaajatkaan usein vaikuta raiskaajilta. Nainen kysyy uudelta tuttavaltaan puolivitsillä baari-illan jälkeen: "Heh... ethän sä vaan ole mikään hullu raiskari?". Mitä raiskaaja vastaa? Hän sanoo: "Älä pelkää, kävellään yhdessä metsän poikki niin mä saatan sut kotiin". Eivät pahoilla aikeilla varustetut ihmiset kerro että "no älä nyt minuun luota ja lähde mukaan, mähän olen hullu ja raiskaan sut, tai tapan jos tulee fiilis!"
Näin se vain menee. Totuus on siellä pinnan alla.
Ei minustakaan uskoisi monia asioita joita teen/ajattelen muilta salaa. Jos tekisin jotain hirveää minut kuvailtaisi todennäköisesti hyväsydämisenä, lämpimänä, heikompien puolustajana. Iloisena ja positiivisena ihmisenä. Vaan olisinko ollut sitä oikeasti, ihan pohjimmiltani? Vai olenko vain peto, eläimellisillä haluilla, sisältä kylmentynyt, konemaisesti toimiva, jotain pahaa suunnitteleva?
Siinähän se onkin... Sitä vaan ei kaikista tiedä eikä koskaan voi etukäteen ennustaa.
Tässä on vuoden paras postaus, johon ei ole juurikaan lisättävää. Mä uskon, että helvetin moni funtsii erittäin, erittäin sairaita asioita, eikä siinä tosiaan ole mitään väärää, vaikka se siltä saattaa tuntuakin. Jokaisella on se irstas ja sekopäinen eläin jurottamassa sisällään, vaikka me niin kovin sitä pyritäänkin pitämään aisoissa.
Mut kuvailtaisiin tod. näk. Iloiseksi, hauskaksi, ystävälliseksi, seuralliseksi, kiltiksikin.
Funtsin silloin tällöin iltaisin, miten vittumaisilta kavereilta laittaisin pesismailalla polvet paskaksi, sitten kiskaisisin kätöset ja viimeisenä pään. Vittuilisin tietty samalla suorittaessani kidutustappoa. Nautin oikeen noista kelailuista, yksityiskohtaisia visualisointeja.
Sitten mietin, miten verbaalisesti laittaisin kaikki tyypit ranteet auki -fiiliksille kun oikein painaisin kunnolla tulemaan. Leffoissakaan sitä ei ole ikinä tyytyväinen, kun pahis kuolee niin siistillä tavalla. Joku sisällä huutaa, että sitä jäätkää pitää kiduttaa hitaasti, ihan hissuksiin ja nautiskellen...
Jokatapaukessa tää kaveri on ollut varsin kipeä, koska se on päästänyt nää jutut vallolleen. Nyt ihmisiä alkaa pelottaa ja halutaan lisää valvontaa ja kieltoja, jotka ei tule ikinä auttamaan hevon vittujakaan. Täyttä jeesustelua ja lyhytnäköistä haihattelua. Kiellot ei auta, vika on jossain paljon syvemmällä. Koko maailma tuntuu olevan jotenkin aneemisessa ja kylmässä tilassa, jumalauta, bb talossakaan ei enää ole yhteisöllisyyttä ja hyviä fiiliksiä. Mielenterveys on retuperällä ja naapurit ei morjesta. Työpaikoilla kiusataan, kouluissa kiusataan ja yleisestikin kaikki tuntuu olevan vähän vittumaisella päällä enemmän kuin olisi tarvis. Mikä meno?
Tänään vahempi rouva jutteli kaupan kassalla vittumaiselle myyjälle. Halus keskustella tästä tapauksesta, päivitteli juttua ja mitä nyt ihmiset tekee kun tulee tällanen paskamainen keissi. Myyjää ei voinut vähempää kiinnostaa, "joo, joo" ja katse muualle.
Mä en tarkoita, että kaikkien pitäisi olla murheen murtamia, mutta toi kassakusipää kuvaa hyvin, miten paljon tuntematon kanssaihminen nykyään kiinnostaa. Pelottavinta tässä on se, että kun kuulin tapauksesta, niin ei oikein hetkauttanut. Siellä kuoli jengiä, selvän peli. Sitten mietin, jopen sanoin, omalle kohalle, omien tuttujen, sukulaisten ja vanhempien kannalta. Sain vähän perspektiiviä ja olin iloinen kun silmät meinas kostua.
