Mistä johtuu, että asiantuntijat ovat niin erimielisiä?
Pystyisivätköhän asiantuntijat yhtään sanomaan mistä johtuu seuraava ongelma: Kun maallikko yrittää muodostaa kantaa ilmastonmuutoksen suhteen ja hankkia tietoja, törmää omituiseen ilmiöön.
Tutkijat ovat täysin erimieltä aivan yksinkertaisista perusasioistakin. Jos kysyy esim. miten maapallon keskilämpötila on muuttunut viimeisen 15 vuoden aikana saa vastaukseksi tutkijasta riippuen, että se on noussut, pysynyt ennallaan tai laskenut ja jokainen esittää jonkun käyrän perusteluksi.
Samoin kysymykseen napajäätiköistä ja merenpinnan korkeudesta saa täysin päinvastaiset vastaukset perusteluineen.
Ellei näin yksinkertaisiin perusasioihin löydy selkeätä vastausta niin miten voidaan ilmastonmuutoksesta puhua mitään, kun tiedetään, että maapallon ilmasto riippuu tavattoman monista monimutkaisista tekijöistä.
Eki
Asiantuntijavastaus:
Kysymyksesi tutkijoiden erimielisyydestä kulminoituu tieteellisen tiedon hankintaan ja tieteen metodiin yleisesti. Brittiläinen tieteentutkija Donald MacKenzie on kehittänyt mielenkiintoisen teorian ns. varmuusloukusta (Certainty Trough). Siinä pohditaan tiedon varmuuden suuruutta ja laatua suhteessa sen alkuperään.
Mitä lähempänä tiedon (tai teknisen keksinnön) alkuperää ja tuotantoa ollaan, sitä enemmän korostuu tiedollinen epävarmuus. Tiedon tuottajat tuntevat parhaiten epävarmuuden lähteet. Vastaavasti tiedon hyödyntäjät, soveltajat ja välittäjät – esimerkiksi opettajat, poliitikot, journalistit ja konsultit – korostavat tiedon varmuutta.
Mitä enemmän välitys on tiedon monistamista ja mitä vähemmän se on tulkintaa, sitä varmemmaksi tieto näyttää muuttuvan. Kun sitten mennään riittävän kauas tiedon alkuperästä - ihmisten pariin, jotka eivät tiedä koko asiasta juuri mitään - kasvaa epävarmuus jälleen suureksi. Toisin sanoen ne, jotka eivät tiedä alkuperäisestä tiedosta mitään, ja ne, jotka tuntevat informaation parhaiten, ovat huomattavan epävarmoja.
Tieteelliselle tiedolle on ominaista itsekriittisyys, kyseenalaistaminen ja itsekorjaavuus. Tämän vuoksi myös ilmastotieteessä esiintyy erilaisia näkemyksiä ja korostuksia, erityisesti ilmiön yksityiskohtiin liittyen.
Tietyistä perusväittämistä, kuten siitä, että pintalämpötilat tai valtamerien pinta ovat maailmanlaajuisesti nousussa, vallitsee tiedepiireissä melkoinen yksimielisyys. Myös siitä, että ihmisellä on merkittävä osuus viimeisten vuosikymmenien lämpenemisessä, ollaan pitkälle yhtä mieltä. Mutta muuten olet aivan oikeassa kysymyksesi suhteen: ilmastotutkimuksessa on runsaasti erimielisyyttä ja se on mielestäni kunniaksi tieteelle.
Odotettavissa oleva merenpinnan nousu kuluvan vuosisadan aikana on tyypillinen yksityiskohta, josta vallitsee erilaisia näkemyksiä. IPCC:n arvion mukaan valtameren pinta tulee nousemaan 18-58 cm kuluvan vuosisadan aikana, mutta arviossa ei ole otettu huomioon mannerjäätiköiden dynamiikkaa. Yhdysvaltalaisen ilmastotutkijan, James Hansenin, mukaan ihmiskunnan tulee varautua lähitulevaisuudessa useiden metrien valtamerien pinnannousuun.
Tuoreen Science-lehden artikkelin mukaan todennäköinen merenpinnan nousu tulee olemaan meriveden lämpölaajenemisen ja mannerjäätiköiden kiihtyneiden sulamisprosessien seurauksena noin 0,8 metriä vuoteen 2100 mennessä. Mannerjäätiköihin sovellettujen kinemaattisten eli kappaleiden liikkeen lainalaisuuksien selvittävien mallien avulla yli 2 metrin merenpinnan nousu on sula fysikaalinen mahdottomuus, vaikka sulamisprosessit kiihtyisivät äärimmilleen. Virtauskanavien muoto ja kallioperän topografian aiheuttamat kynnykset estävät tätä suurempien sulavesimäärien purkautumisen meriin.
Eri tutkimuslaitosten välillä on hitusen toisistaan poikkeavia lämpötilakäyriä, sillä lämpötila-aineiston kokoaminen yli 10 000 säähavaintoasemalta ei ole aivan yksinkertainen tehtävä. Viimeisen 15-vuoden aikana maapallon pintalämpötilat ovat jatkaneet nousua, mutta nousu on hieman hidastunut ja jotkut lyhyen aikavälin ilmastomallit ennustavat jopa lämpötilojen laskua seuraavien lähivuosien aikana.
Ottaen huomioon kasvihuonekaasupäästöjen massiivisen lisääntymisen 2000-luvulla, lämpötilan nousu on ollut viime vuosina arvioitua heikompaa. Tämä osoittaa, ettei päästöjen kasvun ja globaalin lämpötilan nousun välillä ole suoraa, lineaarista riippuvuussuhdetta.
Ilmastojärjestelmässä on runsaasti palautetekijöitä, joista osa vahvistaa ja osa heikentää muutosta. Toisaalta 15-vuoden jakso on ilmastotieteessä liian lyhyt, jotta sen trendeistä kannattaisi vetää vielä kovin pitkälle ulottuvia johtopäätöksiä. Lisäksi kaikissa trendianalyyseissä päätepisteiden valinta on kriittistä (aloitetaanko tai lopetetaanko trendisuorat poikkeuksellisiin havaintopisteisiin). Ilmastotutkimuksessa tulisikin vertailla keskenään 30-vuoden pituisia ”normaalijaksoja”, jolloin satunnaisvaihtelu eliminoituu.
Liian lyhyet seuranta-aikasarjat ovat ilmastotutkimuksessa keskeinen tunnustettu ongelma. Erityisesti tarkasteltaessa ilmastonmuutoksen vaikutuksia, aikasarjojen lyhyyden ongelma korostuu. Tiedefoorumeilla tuleekin jatkuvasti uusia tutkimustuloksia, joiden mukaan monet ilmaston lämpenemisen aiheuttamiksi esitetyt ympäristömuutokset saattavat sittenkin selittyä luontaisella vaihtelulla, kun ilmiöitä on tarkasteltu pitemmän aikaa. Luontaisten ilmastovaihteluiden (esim. meri-ilmakehä vuorovaikutus, auringon aktiivisuuden muutokset) syistä, laadusta ja jaksollisuudesta emme vielä tiedä lähestulkoonkaan tarpeeksi.
Esimerkiksi hurrikaanien esiintymistiheys näyttäisi noudattavan noin 50 vuoden luontaista jaksollisuutta ja Grönlannin rannikkojäätiköiden sulamiseen saattaa olla syynä Pohjois-Atlantin värähtelyn (NAO) aiheuttama tuulijärjestelmän luontainen vaihtelu (lämmintä merivettä Islannin alueelta Grönlantiin). Vaikka ihminen on astunut merkittävään rooliin ilmakehän prosessien säätelijänä, se ei suinkaan merkitse sitä että luontaiset ilmasto muuttuvat tekijät olisivat väistyneet pois.
Ilmastokeskustelu siis elää koko ajan, vaikka mediassa erilaisia näkemyksiä tuodaankin vain ani harvoin esille.
Ympäristömuutoksen professori Atte Korhola, Helsingin yliopisto
