Huolia, murheita..? Surettaako joku?

[Deleted member 5830]

Olen törmänny tohon otsikkoon: "Huolia, murheita..? Surettaako joku?" aika moneen otteeseen palstaa lukiessa ja jokaikinen kerta vastaus tuntuu olevan joo. Joka ikinen päivä mulla löytyy joku juttu mitä miettiä ja surra. Olenkin alkanu ajatella et olen krooninen murehtija.

Enkä kyllä mielestäni aikasemmin ole sellanen ollu. Oon aina ollu sellanen positiivisesti asioihin suhtautuva ja ajatellu et ei kannata surra, et asiat selkenee kyllä, ja unohtanu asian. Ja ne on seljenny. Jotenkin tämän kesän (ja kevään) aikana on ollu niin paljon vastoinkäymisiä ja huonoo onnea matkassa et mulle on jääny päälle toi murehtiminen. Aika kuluttava tapa elää tämmönen.

 

[Taskuamatsoni]

Tapasin 3 kk sitten kivan miehen, nuoremman kuin minä. Paljon samoja kiinnostuksen kohteita ja keskustelu mielenkiintoista. Sama homma kammarin puolella, homma toimii paremmin kuin hyvin. Mutta, ei olla juuri puhuttu mitään tunteista, tai siitä onko tapailusta tulossa joskus jotain vakavampaa. Kun olemme yhdessä kaikki on loistavasti mutta usein ei nähdä ( no kesällä tietty reissutkin) vaikuttaa että on kiinnostunut, mutta ei ilmeisesti sitten kuitenkaan kun ei juuri tee aloitetta mihinkään suuntaan. Olen aikas epätoivoinen, tuntuu hyvältä mutta kuitenkin niin pahalta. Pitäskö pistää kokonaan poikki ja etsiä muuta seuraa vai yrittää katsoa tilannetta pitempään? Omat tunnekuohut tämän jutun ympärillä saa mut päiviksi täysin omiin maailmoihin... no on sitä tullut biletettyäkin ja muihinkin miehiin tutustuttua mutta aina vertaan niitä tähän yhteen ja ne eivä tunnu niin hyviltä enää. Varmaan ulkopuolinen sanoisi, unohda koko juttu, mutta jotenkaan en pysty Kohta varmaan sekoan! olin juuri tänään päättänyt kohdata asian kysymällä mieheltä suoraan, mutta se peruutti tapaamisen ja taas pähkäilen. Vannon etten soita sille enää ikinä mutta mutta...

Kolme kuukautta on lyhyt aika, ei siinä nyt mielestäni tarvitsekaan mistään tunteista alkaa puhua. Kyllähän sen nyt huomaa jos on yhteistä jossain muuallakin kun makkarissa, että jutussa on jotain muutakin.

 

[ameeba]

Huolia ja murheita..
Kun ei tuppaa tuo dieetti onnistumaan sitten millään. Jo kilon tavoitteesta jäljessä. ääähh..:itku:

 

[Senttu]

Mä joudun olee täss viel parisen viikkoa erossa mun poikaystävästä, mieli on aika maassa välillä. Varsinki nyt ku viikonloppu tulee eikä ole koulua.. ei tiedä että miten sitä sais ajan yksin kulumaan. Kun ei ole viel kavereitakaan oikein tästä kaupungista löytäny. Mahtaakohan koko viikonloppu mennä siivotessa ku ei mitää muutakaa keksi

 

[heduhemuli]

oon täs viimesen kuukauden ollu "laihiksella" eli mikään ei pysy sisällä ja uni katkeilee pienimmästäkin. Nälkä on mutta kun yrittää syödä, tökkää heti vastaan. Jos pakolla syö, tulee paha olo ja kaikki ulos jommastakummasta päästä alta tunnin. Särkee jo kaikki lihaksetkin ja pää vihloo koko ajan, mut pakko kai kestää vaan. Tää on se mun klassinen ratkaisu stressiin: ei unta, ei ruokaa, karmee olo. Kai se kohta helpottaa, muutto alkaa maanantaina. Sitten laihtuukin muusta syystä ku kaivaa siellä pihaa ympäri ja kuuraa paikkoja. Ei vaan jaksais nyt mitään, meinaa koko ajan silmät mennä kii, vaikka pitäis viel jaksaa töissä sen 4,5 tuntii. Pää on vaan ihan loppu, kun ei osaa/pysty rentoutumaan millään tavalla.Mielialat: :urjo: :itku: Eli jos en paremmin tietäis, voisin veikata odottavani kolmatta...:D :itku:

 

[Taskuamatsoni]

Väsyttää... Taas. Inhottavaa kun ei aina voi olla järkevä.

 

[pinkku]

keskenmeno

...oli toissa lauantaina. Vaikka elämä alkaa taas voittaa ni alkoi mietityttää et onko mun enää mahdollista saada toista lasta(esikoinen täyttää kohta 6)

Eipä tässä nyt ihan heti huvitakaan uudestaan yrittää. Jotenkin vaan on niin tyhjä olo...

Pitäs varmaan yrittää unohtaa tää vähäks aikaa ja keksiä jotain muuta ajateltavaa/tekemistä.

 

[She Devil]

Voi pinkku, olen tosi pahoillani puolestasi!

Kävin tänään neuvolassa rv 10+5 ja sydänääniä ei kuulunut. Tiedän kyllä, että ne ei välttämättä näin aikaisin kuulu, mutta taustalla kummittelee keskenmeno viime talvena...

Nyt ei auta kuin odotella ensi maanantaita ja ultraa, olen yrittänyt henkisesti valmistautua siihen, että kuullaan taas huonoja uutisia. Tietysti toivon, että kaikki olisi hyvin, mutta you never know...

 

[ovelus]

Olen paremman näköinen kuin ikinä ja kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla tosi tyytyväinen ja ylpeä itestäni. Kuitenkin olen aivan liian kriittinen itselleni, ja varsinkin nyt vuodenvaihteen jälkeen itsetuntoni on tuntunut laskevan jatkuvasti.
Ajatukset pyörii jatkuvasti ruoan ja urheilun (lisää kulutusta) ympärillä.
Lisäksi olo on aika yksinäinen. Tuntuu, että joutuu pyörimään yksin näiden "ongelmiensa" kanssa. Vaikka onkin rakastava mies, niin ei sitäkään viiti aina vaivata näiden juttujen kanssa.
Oon oikeasti tosi iloinen ja positiivinen ihminen, mut nyt se on jossain kadoksissa. :(
Lisäksi mietin aina aivan liikaa, mitä muut ajattelevat minusta.
Tuntuu kuin suossa menis...

 

[Aivi]

Olen paremman näköinen kuin ikinä ja kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla tosi tyytyväinen ja ylpeä itestäni. Kuitenkin olen aivan liian kriittinen itselleni, ja varsinkin nyt vuodenvaihteen jälkeen itsetuntoni on tuntunut laskevan jatkuvasti.
Ajatukset pyörii jatkuvasti ruoan ja urheilun (lisää kulutusta) ympärillä.
Lisäksi olo on aika yksinäinen. Tuntuu, että joutuu pyörimään yksin näiden "ongelmiensa" kanssa. Vaikka onkin rakastava mies, niin ei sitäkään viiti aina vaivata näiden juttujen kanssa.
Oon oikeasti tosi iloinen ja positiivinen ihminen, mut nyt se on jossain kadoksissa. :(
Lisäksi mietin aina aivan liikaa, mitä muut ajattelevat minusta.
Tuntuu kuin suossa menis...

Et oo yksin ajatustesi kanssa. Täällä ainakin toinen jolla samoja mietteitä. Toisinaan olen oikeinkin tyytyväinen itseeni ja seuraavassa hetkessä taas en...Tätä on kyllä jatkunut jo "vuosia". Onneksi mukaan mahtuu paljon hyviäkin aikoja. Pitäis vaan sisäistää, että elämässä on oikeesti tärkeämpiäkin asioita kuin oman itsensä ympärillä pyöriminen.

Millaisessa elämäntilanteessa olet muuten? Itse olen tällä hetkellä vain osa-aikatyössä enkä koulutusta vastaavalla alalla, mikä myös masentaa. Tämän vuoksi on liikaa aikaa miettiä itseä. Treenata täytyy lähes joka päivä 2 kertaa. Olen yrittänyt päästä eroon "täytyy kuluttaa kaloreita" ajatuksesta, mutta vaikeaa se on. Toki olen oppinut myös nauttimaan jopa aerobisesta, enkä ajattele sitä vain rasvanpolttona Jatkuva syömisen ajattelu ja laskeminen ahdistaa eniten. Yritän lisätä syömistä, mutta sitten lisään myös kulutusta. Tässä kotona kun pyörii niin ruoka on lähes koko ajan mielessä :curs:

 

[Dahlia]

Et oo yksin ajatustesi kanssa. Täällä ainakin toinen jolla samoja mietteitä. Toisinaan olen oikeinkin tyytyväinen itseeni ja seuraavassa hetkessä taas en...Tätä on kyllä jatkunut jo "vuosia". Onneksi mukaan mahtuu paljon hyviäkin aikoja. Pitäis vaan sisäistää, että elämässä on oikeesti tärkeämpiäkin asioita kuin oman itsensä ympärillä pyöriminen.

Millaisessa elämäntilanteessa olet muuten? Itse olen tällä hetkellä vain osa-aikatyössä enkä koulutusta vastaavalla alalla, mikä myös masentaa. Tämän vuoksi on liikaa aikaa miettiä itseä. Treenata täytyy lähes joka päivä 2 kertaa. Olen yrittänyt päästä eroon "täytyy kuluttaa kaloreita" ajatuksesta, mutta vaikeaa se on. Toki olen oppinut myös nauttimaan jopa aerobisesta, enkä ajattele sitä vain rasvanpolttona Jatkuva syömisen ajattelu ja laskeminen ahdistaa eniten. Yritän lisätä syömistä, mutta sitten lisään myös kulutusta. Tässä kotona kun pyörii niin ruoka on lähes koko ajan mielessä :curs:

Ei voi olla että jollain on ihan samat fiilikset kun mulla!!! Juuri viikonloppuna kävin poikakaverin kanssa keskustelua tästä aiheesta. Mulla on mielessä mun syömiset ja kulutus ja kalorit 24/7 eikä se tee mulle hyvää. En sinänsä tunne kuitenkaan oloani masentuneeksi, mutta vaikea jotenkin nauttia elämästä kun miettii vaan söikö tänään liikaa. Ja mulla on Aivi ihan sama juttu, kun sulla, että tiedän JÄRJELLÄ että pitäisi syödä enemmän, mutta sitten kun sen sallin jokin päivä itselleni niin sitten vietän sitä enemmän aikaa kuluttamassa tuota ylimääräistä. Olen 170cm pitkä ja painan 53,5kg, joten ei haittaisi muutama lisäkilo LIHASTA!

Mulla on menossa tää jotenkin sairaaseen, vääristyneeseen suuntaan. Viikonloppuna poikakaveri huomasi vasta miten fanaattinen olen, kun kaupassa meni ylimääräinen puoli tuntia, kun en osannut päättää sallinko itselleni viikonloppukarkkipussin vai en. Hirveät omantunnontuskat kaikesta vähänkin hyvästä (jota en edes syö kun kerran viikkoon ja tiedän ettei se mua paisuta, kun ei ole tehnyt niin tähänkään asti). En sitä karkkia sitten ostanut vielä perjantaina, sunnuntaina sallin sen itselleni kuitenkin, kun sain pääni kuntoon ja tajusin, hetkeksi, että voin ihan hyvin syödä karkkia jos mieli tekee. Ja aina aterian jälkeen mietin, millon syön seuraavan kerran, aterioiden välissä mietin mitä söin äsken ja söinkö liian paljon ja mitä syön seuraavaksi. Ja ei auta se, että tolkutan itselleni, että olen ollut hoikka ja terve aikaisemminkin ilman kalorilaskureita ja jatkuvaa syömisen miettimistä, musta tuntuu että vaikka nykyään olen elämäni kunnossa, kroppa näyttää tosi hyvältä kaiken kaikkiaan, en osaa nauttia siitä,kaikki tämä häiritsee elämää. Enkä osaa ajatella että nyt kulutan levossakin enemmän kuin silloin kun kehossani ei ollut lihasta. Istumatyötä tehdessä jotenkin kuvittelee että ei kuluta päivän aikana mitään, ainut kulutus tapahtuu spinning-tunnilla tai salilla käydessä, mikä ei tietenkään ole totta.

Nyt olen lähdössä viikoksi lomalle ulkomaille, jossa en treenaa viikkoon, toisaalta kauhistuttaa, mutta toisaalta luulen, että nautin viikon tauon jälkeen treenistä ihan eri lailla.

 

[ovelus]

Aivi, olen opiskelija. Mutta tuskin se mitenkään tähän vaikuttaa.
Punnitsen kaiken syömäni. Paitsi koulussa ruokailut tietenkin arvioituja määriä. No tossa laskemisessa ei vielä mitään ihmeellistä sinänsä ole. Mutta kun se on alkanut ahdistaa liikaa. Tuntuu ettei päähän muuta mahdu. Ramppaan vaa'alla kymmenenkin kertaa päivässä.
Hyviä puolia tässä on, että syön terveellisesti ja riittävästi. Takana tässä on se, että mulla on ollut projektina jo vuoden ajan pudottaa paino 57kg:aan. Epäonnistuminen ja projektin pitkittyminen on nyt tuonut tän ahdistuksen ja itsetunnon alenemisen. Ei pitäis olla kovin vaikeaa tuo 2kg?
Jotenkin tuntuu, että sit ois muka parempi ihminen. Huh..
Juttelin tänään yhden ystävän kanssa, se auttoi todella paljon! Hällä on itellä ollut teininä syömishäiriö, joten osaa suhtautua.
Ei minulla siis fyysisesti/ulkoisesti ole painon kanssa ongelmia, olen normaalipainoinen ja lihastakin saanut hieman aloitettuani punttailun. Tässä on vaan se, että keskityn liikaa syömisiini ja syömättömyyksiini.
Uskon, että tilanne ratkeaa sitten, kun saan painoni tiputettua. (Joitakin varmasti naurattaa tää mun vaivainen 2kg ) Ja se todellakin jää siihen, ei ole tarvetta isommalle tiputukselle. Eli ei tartte ihmisten pelätä, että kierre jatkuisi :lol2:
Edit: Sovittiin sen ystävän kanssa, että tehdään enemmän juttuja porukalla. Jäänyt vähän tämä yhteydenpito. Kun on liikaa kotona, niin on enemmän aikaa miettiä paino- ja ruokajuttuja.

 

[*peppi*]

Aivi, olen opiskelija. Mutta tuskin se mitenkään tähän vaikuttaa.
Punnitsen kaiken syömäni. Paitsi koulussa ruokailut tietenkin arvioituja määriä. No tossa laskemisessa ei vielä mitään ihmeellistä sinänsä ole. Mutta kun se on alkanut ahdistaa liikaa. Tuntuu ettei päähän muuta mahdu. Ramppaan vaa'alla kymmenenkin kertaa päivässä.
Hyviä puolia tässä on, että syön terveellisesti ja riittävästi. Takana tässä on se, että mulla on ollut projektina jo vuoden ajan pudottaa paino 57kg:aan. Epäonnistuminen ja projektin pitkittyminen on nyt tuonut tän ahdistuksen ja itsetunnon alenemisen. Ei pitäis olla kovin vaikeaa tuo 2kg?
Jotenkin tuntuu, että sit ois muka parempi ihminen. Huh..
Juttelin tänään yhden ystävän kanssa, se auttoi todella paljon! Hällä on itellä ollut teininä syömishäiriö, joten osaa suhtautua.
Ei minulla siis fyysisesti/ulkoisesti ole painon kanssa ongelmia, olen normaalipainoinen ja lihastakin saanut hieman aloitettuani punttailun. Tässä on vaan se, että keskityn liikaa syömisiini ja syömättömyyksiini.
Uskon, että tilanne ratkeaa sitten, kun saan painoni tiputettua. (Joitakin varmasti naurattaa tää mun vaivainen 2kg ) Ja se todellakin jää siihen, ei ole tarvetta isommalle tiputukselle. Eli ei tartte ihmisten pelätä, että kierre jatkuisi :lol2:
Edit: Sovittiin sen ystävän kanssa, että tehdään enemmän juttuja porukalla. Jäänyt vähän tämä yhteydenpito. Kun on liikaa kotona, niin on enemmän aikaa miettiä paino- ja ruokajuttuja.

Tuttua tekstiä, samanlaisia ajatuksia ja monenlaisia noidankehiä on minunkin päässä ollut.

Vaikka en sua tunne, niin uskallan väittää ettei mieliala parane/ahdistus poistu sen jälkeen, kun olet saanut tuon 2kg pois. Todennäkösesti tiedät itsekin, ettei ongelma ole ne pari kiloa, vaan jossain ihan muualla (korvien välissä, itsetunnossa). Voi hyvinkin olla, ettet haluisi tiputtaa enempää ihannepainoon päästyäsi, mutta samanlainen epävarmuudentunne myllertäisi sisällä senkin jälkeen.

Kehottaisin siis yrittämään unohtaa ne kaksi kiloa ja yleensäkin painon ihan täysin (juu, ei ole varmaankaan helppoa) ja keskittymään olennaiseen, eli mielialan parantamiseen ja itsetunnon kohottamiseen. Toi ystävien tapailu on varmasti hyvä juttu.

Tässä taitaa pätee vähän sama, kuin monissa psyykkeestä johtuvissa sairauksissa; ei kannata lääkitä oireita, ilman ongelmaan puuttumista eli ei se rasvagrammojen väheneminen johda tasapainoseen elämään, ilman että tapahtuu muutos päässä. Ei ole mitään uutta asiaa, mutta niin se vaan on.

(Tän tekstin luettua ehkä ajattelet, että paskat, kyllä mä edelleen miinuskaloreilla jatkan ja ne kilot tiputan, mutta ihan tosissaan, se on kyllä turhaa! )

 

[Aivi]

Tuli tuosta 2 kg:sta mieleen se kun aloin säännöllisesti käydä salilla. Painoa oli tuolloin n.53-54kg ja pituutta 169cm. Tavoitteeni oli pudoittaa tuo 2kg. Näin jälkeenpäin tajuan kuinka naurettava ajatus se oli. Siis eihän mulla ollut mistä laihduttaa. Sen veran olen kuitenkin näiden kuuden treeni vuoden aikana viisastunut, että en tavoittele enää 2kg:n painon pudotusta ;) kuten *peppi* sanoi se ei kuitenkaan poista itse ongelmaa. Mulla tää ruokavalio ongelma oli alkuaikoina siinä mielessä pahempi, että pyrin syömään mahdollisimman vähän, jotain 1000-1200kcl ja ihmettelin, kun lihakset ei kasva. Se vaan on fakta, että jos laiha tyttö tahtoo kroppaansa lihasta/muotoa niin painon on pakko nousta ainakin jonkun verran. Ja kuten täälläkin on monta kertaa todettu punttimimmi ei tarvi vaaka (paitsi esim kisa-dietillä). Vaikka edelleen olen tarkka syömisistä ja mietin sitä liikaa niin olen ymmärtänyt kuitenkin nostaa kaloreita tässä vuosien varrella pikku :D hiljaa

Ovelus: Tee päätös, ettet saa käydä vaakalla kuin kerran viikossa. Aina vaikka samaan aikaan/samana päivänä. Itse olen opetellut, eroon vaa`an vallasta. Siis ihan vieroittamalla, kuten esim tupakasta ;) Peilikuva saattaa näyttää hyvältä, mutta sitten väärä vaaka lukema voi pilata koko päivän. Siksi käyn nykyään tosi harvon vaakalla.

Syöminen ei missään nimessä sais rajoittaa koko elämää. Itse olen pyrkinyt hieman rentoutumaan asian suhteen. Vaikeaahan se on. En tiedä pystyisinkö elämään ilman ruokapäiväkirjaani ja laskemista. Toisaalta pyrin lisäämään syömistä ja järki sanoo, että se olisi viisasta, mutta kuitenkin joku sisäinen ääni puhuu välillä toista...

Dahlia: Kuvaamasi kauppatilanne on tuttu. Pidän yleensä sunnuntaisin "herkkupäivän", mikä tarkoitta enemmmän hiilareita lähes samoista lähteistä kuin muutenkin + kevyt jäätelöä. Viime sunnuntaina kävin kovaa kamppailua itseni kanssa. Olin syönyt roskaruokaa viimeksi 1/2 vuotta takaperin ja teki mieli oikeen mätätä. Kynnys oli korkea, mutta menin pitsalle. Ja tuli hyvä olo, siis henkisesti, ei fyysisesti>vatsaan sattui :lol2: Sen kyllä tietää, että hyvin voi kerran viikossakin herkutella "oikeilla" herkuilla jos tekee mieli...Se on vaan välillä todistettava itselleen ;)

 

[Siru]

Eilen jo mietin postaanko vastaukseni vai en...ja taas mä täällä olen, tällä kertaa aion myös lähettää tämän. Mä yhdyn kaikkiin edellisiin vastaajiin. Mä olen ihan liian riippuvainen niin vaa´asta kuin kaloreittenkin laskemisesta. Aika usein tuntuu ettei päässä muuta liikukaan. Tiedän, että syön perusterveellisesti ja taidan kärsiä enemmänkin ortorektikon kuin anorektikon oireista. Jollain asteella tämä on kuitenkin ongelma.

Välillä muistelen aikoja, kun pystyin olemaan ajattelematta näin paljon näitä asioita. Ihmettelen mielessäni miten muut pystyy laittamaan suuhunsa mitä huvittaa paisumatta sotanorsuiksi ja ilman liikuntaa!! Toivottavasti vaan vaatteet peittää sen löysän totuuden niiden kohdalla. Tämän kaiken takana on pelko turvota niihin vanhoihin ylipainoisen tytön mittoihin. Se tyttö taisi kyllä olla varsin tyytyväinen itseensä suurimman osan ajastaan... Totta kai olen onnellinen tekemästäni päätöksestä ja elämänmuutoksesta, mutta en olisi halunnut sen menevän näin pitkälle. Ei sen pitäisi hallita mun elämää.

Viime vkonloppuna päätin, että otan maanantain aamupainon ja seuraavan kerran ensi maanantaina. Just joo... Joka päivä on rampattu aamulla vaa´alla, ei hyvä! Ajattelin myös etten pidä ruokapäiväkirjaa viikkoon, mutta kappas vaan, normaalirytmin mukaan aamulla töissä heti kirjaamaan ylös päivän syömiset. Niin myös tänään.

Mä yritän päivittäin käännyttää itseäni ajattelemaan ettei joka hemmetin grammalla ja kalorilla ole merkitystä. Tämä on kuitenkin mulle harrastus minkä olisi tarkoitus saada mun olo hyväksi eikä tömmöseksi sairaaksi kyttääjäksi. Harrastus on hyvä, vika on mussa. Totuus on kuitenkin, että niinä päivinä kun on tehnyt asiat omasta mielestään oikein ( syönyt hyvin ja liikkunut paljon), on se onnistumisen ja hyvän olon tunne niin hieno, että se antaa mulle ikään kuin oikeuden tehdä nämä asiat juuri näin.

 

[ovelus]

Nonii, tästä lähdetään nousuun!
Vaa'an käyttö vähenee, ja ehkä vien sen jossain vaiheessa poikakaverin huostaan.
Urheilen omaksi ilokseni, tavoitteena hyvä kunto. Ei ne kulutetut kalorit.
Tänään oon syönyt ihan vaan näläntunteen mukaan. Myös vähän hyvää En oo laskenut energioita.
Juteltiin äsken myös poikakaverin kanssa tästä. Hyvä tietää, että on toinen, joka huolehtii ja jota kiinnostaa. Ja josta tietää, että se tykkää musta ihan tällaisena.
Ainoo ongelma, minkä oon nyt oikeestaan kartoittanut tässä, on mun masu. Se ei ole täysin litteä. Nyt se on tuollainen vähän pehmeä. Mut joo, ehkä mä en siihen kuole
Onpas hieno olo!
Nyt vaan sinne salille kasvattamaan itsetuntoa ja muskeleita
Ja niin, nämä muiden kommentit ja kokemukset on todellakin auttanut. Jotenkin tullut mieleen, että ei ne kaikkein kauneimmat ja itsevarmimmat tytötkään välttämättä ole niin varmoja itestään. Ja että jokaisella on todennäköisesti jotain kompleksia. Mutta niistä on vaan päästävä yli.
Joo, ja siru, samaa mieltä. Tää on harrastus, jonka pitäis olla mukavaa, eikä mitään itsensä kyttäämistä. Surku, että siihen on tultu :(
Toi on myös totta, että kun näkee painon tippuneen, niin se tekee olon tosi mahtavaksi. Kamalaa...
Jos ei ole dietillä, niin pitäisi päästä yli siitä kalorien kyttäämisestä. Ei se paino hetkessä pomppaa ylös. Jos siis syö hyvin ja laadukkaasti.

 

[kilppuli]

tsemppiä ovelus, kuulostaa hienoöta
usko ittees ja keksi vaikka joku "iskulause" itelles mitä mietit jos/ja kun mahollisesti tulee taas hankalia hetkiä! tyyliin "v*tun kalorithan ei tätä mimmiä ohjaa" " oon ite enemmän ku joku 2kg:n painonpudotus" tms. :D kuulostaa ehkä urpolta, mut vois jeesiä!
Kaikille tsemppiä, uskoa ja voimia kohti itsenäisempää elämää ja ittensä hyväksymistä!

 

[ovelus]

tsemppiä ovelus, kuulostaa hienoöta
usko ittees ja keksi vaikka joku "iskulause" itelles mitä mietit jos/ja kun mahollisesti tulee taas hankalia hetkiä! tyyliin "v*tun kalorithan ei tätä mimmiä ohjaa" " oon ite enemmän ku joku 2kg:n painonpudotus" tms. :D kuulostaa ehkä urpolta, mut vois jeesiä!
Kaikille tsemppiä, uskoa ja voimia kohti itsenäisempää elämää ja ittensä hyväksymistä!

Kiitti Kilppuli :whip: Kyllä mä täältä nousen täältä! En oo nyt itsenäni punninnut, ja oon syönyt fiiliksen mukaan. Onpas mukavan rentoa!
Heheh, eilen illalla boustailin ihan fiiliksissä vessan peilin edessä :lol2: Näytti ihan kivalta se tyttö siellä.
Ja vähänkö odotan, että pääsen salille punttaamaan. (Nyt pieni flunssa päällä. Onneks oon aika harvoin kipeä.) Tän jatkuvan kalorien kyttäämisen takia sarjapainotkin on kevään aikana tippunu. NYT jos niitä sais nostettua :evil:
Mut nää mun jutut ei ehkä oikein enää kuulu tähän trediin. Alkaa oleen liian positiivista :D
Tässä on sekin hyvä puoli, että nyt on tullu kirjoteltua tänne. Alkaa omien postausten määrä lisääntyä.

 

[kilppuli]

no onhan se kiva kuulla että huolet ja murheet vähentyny kirjottele ihmeessä "projektis" fiilinkejä ja jos on tullu hankalampia hetkiä miten niistä oot selvinny.

 

[Dahlia]

Juuri, kun sain jonkun järjen syömiini kalorimääriin, eli että syön vähintään sen 1800 kcal päivässä (ennen 1200-1500 kcal), ja juuri kun puoli vuotta suuremmalla kalorimäärällä mentyäni (vieläkin ruoan määrää saisi kyllä kasvattaa, i know) olen huomannut, että pysyn samoissa mitoissa enkä todellakaan liho (vaan tuntuu, että paino tippuu anyway), menen ja juttelen äidilleni ja .

Mun äiti on himourheilija, joka nyt on hieman rauhoittunut juoksuharrastuksensa suhteen. Äiskälle oli tullut muutama kilo lisää painoa (jota ei todellakaan huomaa, koska äiti on huippukunnossa, verrataan sitten oman ikäsiin tai minkä ikäluokan naisiin tahansa). Ja mitä meidän mamma syö? EI MITÄÄN! Se on oikeesti jo vuosikausia elänyt älyttömällä säästöliekillä. Ensimmäistä kertaa oikeastaan kyselin, että mitäs sä äiskä syöt normaalipäivänä yleensä ottaen. Aamulla pari kuppia kahvia ja keksi (!!!) lounaaksi jotain leipää ja salaattia mahdollisesti, Iltapäivällä ehkä kahvin kanssa joku keksi. Sitten jumppaamaan ja illalla "ei mitään lämmintä ruokaa istumatyötä tekevä enää tarvitse" eli sitten pari leipäpalaa. Toisin sanoen äitini ruokavalio = vaasan ruispalat.

Ihan älytöntä!!!! Selitin omia syömisiäni eli että miten syön joka päivä kaksi lämmintä ateriaa ja ruokailukertoja tulee viisi päivässä ja silti meinaa paino vaan laskea koko ajan. Tuli jotenkin huono omatunto siitä, miten paljon syön, vaikka liikunkin, mutta en kyllä enempää kuin äiti. Tiedän, että tää on typerää, koska olenhan huomannut syöväni kulutukseni mukaan, tai jopa valitettavasti sen alle. Äitini on nyt jonkin aikaa iltaisinkin kuulema syönyt lämmintä ruokaa (miesystävän luona ollessaan, joka tekee ruokaa ja syö jopa iltaisinkin ), joten en ihmettele että painokin on äiskällä noussut, tarviitsehan elimistö aikaa sopeutua normaaliin ruokamäärään, kun ensin on syöty 10 vuotta alle kulutuksen. Ja vielä tässä miettii, että miksi on omatkin ajatukset ruoan suhteen sekaisin, kun on edellinenkin sukupolvi ihan hukassa...