Huolia, murheita..? Surettaako joku?

[mafiatar]

Ja nyt ei olla taas nähty viikkoon ja olo vähä helpottaa, tosin tiedän että kun nähdään taas niin alkaa repiin...:(
--
Kai tässä pitäis vaan pitää pää kylmänä, vaikka syrän märkänis ...

Avostani EN halua luopua, on ihana ihminen. Mutta jotenkin nää uudet tunteet vie tilaa vanhoilta...

noh, katellaan...

Siis miten voi ihmisellä on noin samat tunteet?! mulla on kans täällä töissä se tilanne, että tää heppu on lomalla ja mä jään sitten kun hän palaa, eli pitkään menee ettei nähdä ja ehkä kaikki unohtuu.. niinhän se Hannibal Lecterkin sanoi että You desire what you see..

Mä tiedän että tää mies tulee pyytään mua silti kohta taas johonkin - ja vastaukseni on taas sama: kavereina ok, muuten ei. Vaikka se repii minut kappaeleiksi ja vähemmällä pääsisi jos suoraan sanoisi että ei halua koskaan ikinä mitään.

Niin joo, itseasiassa me tuossa yhdessä kohtaa jo sovittiinkin, että unohdetaan kaikki kun ei tästä voi tulla mitään. Mies sanoi että hän tietää tekevänsä väärin mutta ei voi unohtaa.. ja sitten kaikki taas meni näin. Tiedän olevani selkärangaton, moraaliton paska, mutta tuleepahan reenattua kun ei muuten saa päätä selväksi. :(

 

[Eleonoora]

Siis miten voi ihmisellä on noin samat tunteet?!

Mietin tässä vähän samaa. Mä tosin olen kokenut tuon rumban kunnolla vuosia sitten. Kuukusen teksti tulee ihan suoraan mun näppikseltä. Ja tuo "rakkautta ensisilmäyksellä" pätee myös mun tarinaan.

Ennen tätä ihastumista meidän suhde voi hyvin, nyt tuntuu ettei mikään enää ole varmaa...
Mä en oo ikinä ihastunut näin, en ees teini-iässä. Olen aina ollut enemmän järki- kuin tunne-ihminen. Avonkin kanssa vain ajauduttiin yhteen, ei ihastuttu mutta pikkuhiljaa rakastuttiin. Ensi silmäystä en edes muista.

Mulla meni kans just noin. Oma suhde voi hyvin, kunnes ihastuin. Ja kun ajatukset pyörii jossain toisessa, niin oma suhde voi väkisinkin aiempaan huonommin. Mekin avon kanssa aikoinaan vain ajauduttiin yhtiin (ja mä olin vielä suht nuori) ja siitä se suhde sitten alkoi kehittyä vakavammaksi.

Mun käytös on kai ollut hieman outoa, oon niin masentunut tästä jutusta ja ehkä hieman myös etääntynyt avostani, kun hän on huomannut jotain...eli hän on ruennut kehumaan mua päivittäin kauniiksi ja ihanaksi ja että on ihanaa olla mun kanssa ja sen sellaista... ennen ei puhunut tuollaisia joka päivä.. ilmeisesti hän pelkää menettävänsä minut...vaistoaa jotain?

Ja meillä kävi kans ihan just samoin! Kehuja ja rakkaudentunnustuksia alkoi sadella oikein kunnolla. Ja kun kyselin, että mistä moinen johtuu, niin vastasi, että hän on nyt oikeasti tajunnut, että tahtoo olla mun kans lopun elämää. Ja tuo pisti mut miettimään, että miten mä voin olla näin epäreilu, jos toinen on tosiaan noin rakastunut jne.

Ikinä en silti voisi häntä jättää, hän on liian iso osa mun ja mun perheen elämää, kun toiset kasvaa erilleen tässä ajassa niin me on kasvettu kai kiinni?! Hän ei ehkä pärjäis ilman mua... tämmösiä mä ajattelen.

Ja tuollaiset olivat myös minun ajatukset silloin. Ja on tietysti edelleen. En tahdo koskaan erota. Tämä suhde on jotain, mikä vain paranee vanhetessaan. Vaikka välillä ollaan eron partaalla oltukin. :jahas: Viime talvestakin onneksi selvittiin hengissä ja edelleen yhdessä.

Älä missään nimessä tukahduta tunteitasi, koska jos sen teet niin jossakin elämäsi vaiheessa tajuat minkä suuren virheen olet tehnyt.

Noin minä nimenomaan tein, tukahdutin tunteeni. Pistin pelin poikki. Itkin kai kaksi viikkoa putkeen ja olin ihan maassa, mutta kyllä sieltä sitten ylös noustiin. Enkä sen jälkeen kovinkaan paljoa ole tuota asiaa enää miettinyt. Nyt vasta ekaa kertaa mietin vähän enemmän. Voi ehkä olla, että jossain elämän vaiheessa vielä mietin,että "entä jos sittenkin olisin", mutta mä uskon siihen, että jos se ihastus oli mulle herra oikea, niin sitten me vielä joskus tulevaisuudessa kohtaamme ja alamme seurustella (mitä rohkenen epäillä).

Ja kun kuukusella ei ole ketään kenelle puhua, niin eipä ollut mullakaan.:( Silloin en myöskään tiennyt pakkiksesta mtn. Me oltiin tuon ihastuksen kanssa tosi hyvissä väleissä ja meilläkin oli ajoittain samat työkohteet, joten nähtiin aina silloin tällöin ja juteltiin. Juteltiin kunnolla. Se helpotti, mutta silti olisi tahtonut jutella jonkun ulkopuolisenkin kanssa.

Toisaalta tuntuu, että annan ajan kulua, aika tekee tehtävänsä ja antaa tarvittavat vastaukset, mutta sitten kun ollaan tämän uuden ihastuksen kanssa, niin tuntuu, että petän itseäni ja salailen omia tunteita, vaikka ne kuinka haluaisi päästä ulos.

Mä ajattelin kans, että aika tekee tehtävänsä. Mutta ei se tehnyt. Annoin ajan kulua ja asioiden edetä omalla painollaan. Mut se aiheutti vain sen, että pääsin tutustumaan, tuohon ihastukseen paremmin ja paremmin. Ja tunteet alkoivat vahvistua. Samalla mulla oli kuitenkin mielessä, että mulla on jo ihana mies kotona, joten miksi ihmeessä mä teen näin.

Kun olin ihastuksesta erossa viikon tai kaksi, niin tuntui siltä, etten mä oikeastaan häntä sit kunnolla edes kaivannut. Sit monet kerrat päätin, että helppoahan mun on tästä asiasta yli päästä. Sanoisin vaan ihastukselleni, että meidän on pakko lopettaa tämä, kunnes menemme liian pitkälle. En sit onnistunut siinä. :jahas:

Lopulta vuoden kestäneen ( ) kestäneen ihastuksen jälkeen päätin, että nyt sen on pakko olla ohi. Nähtiin tän ihastuksen kanssa ja itkunsekaisin tuntein selitin, että on parempi, ettei pidetä enää mtn yhteyttä. Olin itse aika hajalla siinä vaiheessa, eikä oloa helpottanut yhtään se, kun näin kuinka paha paikka se oli ihastuksellenikin. Hän oli jo aiemmin sanonut, että taitaa olla rakastumassa minuun jne. Hänen tunteensa tuntuivat jotenkin niin aidoilta. Mulla oli kaksi miestä, joilla oli tunteita minua kohtaan, mutta joiden tunteisiin minä itse en pystynyt vastaamaan. Tajusin, että voin vastata kunnolla vain toisen tunteisiin.
Mietin tuolloin myös sitä vaihtoehtoa, että jättäisin molemmat..

Tuon jälkeen elämä tuntui jonkin aikaa todella tyhjältä ja oudolta. Elämään tuli todella suuri aukko. Pyöri pitkään mielessä, että teinkö mä nyt oikein. Kuuntelinko sydäntäni vai järkeäni. Yritin miettiä, että miksi tuo ihastus ei olisi sopinut minulle, mutta se oli vaikeaa, sillä päällimmäisenä mielessäni oli vain ne miehen parhaat puolet. Toisaalta harmittelin ja hauikuin itseäni, kun lopetin tuon homman "liian aikaisin." Pelkäsin kai, että tein väärän ratkaisun..

Nyt tuosta on jo aikaa ja tiedän tehneeni oikean ratkaisun valitessani avon.

Paljon voimia ja jaksamisia kaikille ihastumisen tunteista "kärsiville." Se on vaikeaa aikaa ja kovinkaan moni ei sitä ymmärrä. En itsekään ymmärtänyt ennen kuin itse koin sen. En voi sanoa, että kuunnelkaa sydäntänne. En voi sanoa, että kuunnelkaa järkeänne. En itsekään tiedä kumpaa silloin kuuntelin, ilmeisesti molempia. Jokaisen on kai itse mietittävä, mikä itselle on parhaaksi. Ja sehän on kai pirun vaikeaa.

edit:tulipas pitkää sepostusta. Toivottavasti saa edes jotain selvää..

 

[mafiatar]

Lopulta vuoden kestäneen ( ) kestäneen ihastuksen jälkeen päätin, että nyt sen on pakko olla ohi. Nähtiin tän ihastuksen kanssa ja itkunsekaisin tuntein selitin, että on parempi, ettei pidetä enää mtn yhteyttä. Olin itse aika hajalla siinä vaiheessa, eikä oloa helpottanut yhtään se, kun näin kuinka paha paikka se oli ihastuksellenikin. Hän oli jo aiemmin sanonut, että taitaa olla rakastumassa minuun jne. Hänen tunteensa tuntuivat jotenkin niin aidoilta. Mulla oli kaksi miestä, joilla oli tunteita minua kohtaan, mutta joiden tunteisiin minä itse en pystynyt vastaamaan. Tajusin, että voin vastata kunnolla vain toisen tunteisiin.
Mietin tuolloin myös sitä vaihtoehtoa, että jättäisin molemmat..

Tuon jälkeen elämä tuntui jonkin aikaa todella tyhjältä ja oudolta. Elämään tuli todella suuri aukko. Pyöri pitkään mielessä, että teinkö mä nyt oikein. Kuuntelinko sydäntäni vai järkeäni. Yritin miettiä, että miksi tuo ihastus ei olisi sopinut minulle, mutta se oli vaikeaa, sillä päällimmäisenä mielessäni oli vain ne miehen parhaat puolet. Toisaalta harmittelin ja hauikuin itseäni, kun lopetin tuon homman "liian aikaisin." Pelkäsin kai, että tein väärän ratkaisun..

Niin no tää mies on jo sanonut että on kovin ihastunut minuun ja ihan tosissaan, ja että kaikki on niin helvetin epäreilua tässä hommassa. Mutta mä kyllä tiedän myös sen, että hän on sen verran aikuinen että ymmärtää tämän tilanteeni oikein hyvin. Mä luulen että mulle tulee se isompi itku, kun yhtäkkiä elämästä häviää ne flirtit ja imartelut. Mä tiedän etten mä tuu saamaan avoltani semmoista kohtelua, ei semmoista saa tuskin moneltakaan kuin suhteen alussa.

Mä en vaan pysty, mä olen sen verran vaille tuommoisia tunnustuksia ja palvontaa. :wall:

 

[Eleonoora]

Niin no tää mies on jo sanonut että on kovin ihastunut minuun ja ihan tosissaan, ja että kaikki on niin helvetin epäreilua tässä hommassa. Mutta mä kyllä tiedän myös sen, että hän on sen verran aikuinen että ymmärtää tämän tilanteeni oikein hyvin. Mä luulen että mulle tulee se isompi itku, kun yhtäkkiä elämästä häviää ne flirtit ja imartelut. Mä tiedän etten mä tuu saamaan avoltani semmoista kohtelua, ei semmoista saa tuskin moneltakaan kuin suhteen alussa.

Mä en vaan pysty, mä olen sen verran vaille tuommoisia tunnustuksia ja palvontaa. :wall:

No just tuokin toi tosi suuren aukon elämään. Ne kaikki flirtit sun muut ihanat jutut oli mennyttä. Vaikka kyllähän avokin kovasti kehui jne, mutta silti. Ja muutenkin se uutuuden viehätys. Oli se ihastuminen toisaalta hyvää aikaa, mutta toisaalta tosi paskaakin aikaa. Pientä stressiä kai pukkasi..

Nyt kun tässä olen aamun mietiskellyt menneitä, niin voi perkele, miten elävästi mä vieläkin muistan sen viimeisen halauksen. Siinä oli tunnetta. Niin kuin kaikessa muussakin. Se oli tähän astisen elämäni vaikein ja ikävin halaus.

Elämä on kovin monimutkaista. :jahas:

 

[Elkku82]

Itellä on ollut tollanen ihastus kuvio takana ja mulla meni se hieman toisinpäin mitä teillä tytöt.

Elikkä olin ollut toivottoman ihastunut yhteen poikaan ja kauan, mutta ajattelin että en häntä voi koskaan saada joten unohdan hänet ja etsin jonkun toisen.

No sitten tapasinkin mukavan pojan, joka oli oikeen unelma vävy kaikin puolin. Se ei ollut mitään rakkautta ensi silmäyksellä tyyppistä, mutta alettiin kuitenkin olemaan ja pian huomasinkin että rakastan tätä poikaa. Seurusteltiin kolme vuotta ja koko aikana en saanut tätä "entistä" ihastusta pois päästäni. Se meni jo siihenkin että ajattelin ihastusta jopa kun olin poikakaverini kanssa sängyssä. Poikakaverini oli ihanin mies mitä voi toivoa. Huomaavainen, romanttinen ja hauska. Ja suoraan sanoen hän jumaloi mua, vaikka en tosiaan aina ollut sen arvonen.

Oltiin seurusteltu vähän yli kolme vuotta ja sitten päätin että en voi jatkaa näin. Jos en saa ihastustani niin en halua ketään. Jouduin sitten sanomaan poikakaverilleni että ei tästä tule mitään ja en pysty enää seurustelamaan jne. Se oli kauheen isku sille ja hän jopa pyys että jos mentäis kihloihin niin kaikki menis paremmin ja voitas olla yhessä koko loppuelämä. Hän oli aivan rikki ja muakin teki pahaa seurata sitä. Ite en ois ikinä pystyny menemään kihloihin hänen kanssaan tai edes jatkamaan suhdetta, sillä koko ajan tuntui että petän vaan itseäni. Kaikki oli aluksi että miten me voidaan erota, että oltiin täydellinen pari jne. Mutta järki/sydän ei sitä halunnut ja päätin ottaa riskin, vaikka menettäisinkin täydellisen miehen.

No elelin pari kk sitten sinkkuna. Näin oikeestaan koko ajan tätä elämäni ihastusta joka oli pyörinyt päässäni jo monta vuotta. Pikku hiljaa me alettiin olemaan enemmän ja enemmän yhdessä, ja sitten jo seurusteltiinkin jo. Olin niin onnellinen ja taivaissa, että puol vuotta oli kuin unta. Se oli aivan mahtavaa aikaa, oikeaa rakkauden huumaa. Ollaan vielä kolmen ja puolen vuoden jälkeen yhdessä tän ihastukseni kanssa ja oon niin onnellinen että uskalsin jättää silloisen poikaystäväni. Sillä voin sanoa että oon nyt niin paljon onnellisempi, eikä kertaakaan oon tarttenut edes miettiä että teinkö oikean ratkaisun!Toki suhteessa on ollut ylä ja ala mäkiä mutta tiedän ainakin että en halua ketään muuta ja jos joskus meen naimisiin niin se on tämän ihastukseni kanssa. On se vaan niin ihana puutteineen kaikkineen:haart:

Toivottavasti jaksoitte lukea mun ala arvoista tekstiä

 

[Copacabana]

No elelin pari kk sitten sinkkuna. Näin oikeestaan koko ajan tätä elämäni ihastusta joka oli pyörinyt päässäni jo monta vuotta. Pikku hiljaa me alettiin olemaan enemmän ja enemmän yhdessä, ja sitten jo seurusteltiinkin jo. Olin niin onnellinen ja taivaissa, että puol vuotta oli kuin unta. Se oli aivan mahtavaa aikaa, oikeaa rakkauden huumaa. Ollaan vielä kolmen ja puolen vuoden jälkeen yhdessä tän ihastukseni kanssa ja oon niin onnellinen että uskalsin jättää silloisen poikaystäväni. Sillä voin sanoa että oon nyt niin paljon onnellisempi, eikä kertaakaan oon tarttenut edes miettiä että teinkö oikean ratkaisun!Toki suhteessa on ollut ylä ja ala mäkiä mutta tiedän ainakin että en halua ketään muuta ja jos joskus meen naimisiin niin se on tämän ihastukseni kanssa. On se vaan niin ihana puutteineen kaikkineen:haart:

Toivottavasti jaksoitte lukea mun ala arvoista tekstiä

Aivan mahtava rakkaustarina
Herkistelyä

 

[adora]

Ajattelin kertoa omankin "tarinani" liittyen aiheeseen ihastukset ja poikaystävä/avopuoliso. Eli itselläni kävi niin että seurustelin melkein 7 vuotta ex-poikaystäni kanssa (asuttiin yhdessäkin jne.) ja siinä sitten samalla menin suhteen loppuvaiheessa ihastumaan vähän yhteen opiskelukaveriini. No ei siinä mitään, pystyin hallitsemaan ihastumistani eikä mitään tapahtunut (meillä oli ihastukseni kanssa aina tosi hauskaa yhdessä kun nähtiin opiskelijabileissä jne. mutta mitään "laitonta" ei kuitenkaan siis tapahtunut). No tässä vaiheessa minulla ei tietenkään mennyt ex-poikaystävän kanssa mitenkään loistavasti, mutta ajattelin edelleen että hän on minulle se sopiva ja ennenkaikkea paljon paljon paljon sopivampi kuin tuo ihastumiseni kohde (tällä tavoin sain vakuutettua itseni siitä, että ei olisi mitään järkeä ihastua häneen enempää ja sitä paitsi hänkin seurusteli). No päätin sitten tehdä radikaalisti ja lähdin kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille töihin. Lopputulos oli se, että jätin poikaystäväni. En olisi pystynyt jättämään häntä jos en olisi ottanut tuollaista totaalista irtiottoa, olin yksinkertaisesti vain niin kasvanut kiinni häneen. Tarvitsin välimatkan tajutakseni että meidän suhteemme ei voinut enää toimia ja että hän ei ollut se ihminen jonka halusin olevan rinnallani hamaan tulevaisuuteen asti. Se oli todella rankkaa sillä meille oli kertynyt yhteisiä kokemuksia hirveä määrä noiden seitsemän vuoden aikana. En ole kuitenkaan KERTAAKAAN katunut päätöstäni vaikka se todella kipeää tekikin!!!

Niin ja pakko tunnustaa, että tällä hetkellä yhteistä suhdetta tuon ihastukseni kanssa on takana 2,5 vuotta ja olen NIIIIIIIIIIIIIIIN onnellinen! Olen löytänyt juuri sen miehen, jonka olen aina halunnutkin löytää :haart: :haart: :haart: :haart: :haart: :haart: :haart:

Mutta siis pointtina on kuitenkin se, että varsinkin nuorena aloitetut suhteet venyvät joskus vähän liiankin pitkiksi ja joskus on vain pakko uskaltaa päästää irti.. se on pelottavaa, mutta usein se varmasti kannattaa

 

[HeatN]

Mua surettaa kun luulin että olin parantunut ahmimishäiriöstäni (BED) kun en oo yli puoleen vuoteen saanut ahmimiskohtausta. Noh, juhannuksen mökkireissulla tilanne sitten riistäyty käsistä ja ahmin neljä päivää putkeen aamusta iltaan sipsejä, makkaraa, pullaa, karkkia ym. ym. Eilen vielä synttäreiden kunniaksi piti kotonakin vetää pitsa, putkilo pringlesejä, pussi irtiksiä... En oikein tiedä mikä meni pieleen, kait jotenkin heitin liian vapaalle vaihteelle.

Kaksi asiaa tässä harmittaa kauheasti: ensinnäkin se, etten sitten varmaan olekaan päässyt yli tästä ahmimishäiriöstä, ja toiseksi se, että kolme kiloa tuli lisää painoa ja puolentoista viikon päästä on lähtö Italiaan. Tarkoitus oli vielä kilo-pari kiristellä ennen reissua, mutta nyt homma meneekin sitten tämän turvotuksen karisteluun... Huoh. :(

Samat fiilikset. Olin jo hyvän aikaa kuivilla ja parantuminen kukoisti. Tämä viikko on taas ollut yhtä tuskaa ja helvettiä. EIKÖ TÄSTÄ KOSKAAN PARANE? Eikö ihminen ikinä opi mitään? Olen ihan rikki, hajalla, kaputt tämän asian kanssa. Bulimia (tai BED) on yhtä tuskaa ja helvetillisimipiä fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia!

Pääsin jo kymmenen askelta eteenpäin nyt tuntuu että on menty ne samat taakse päin. Ja vain viikossa!:itku: :itku:

Voi hiton hitto sanon. Voisin sanoa pahemminkin mutteipa se auta. :( :wall:

Joko sinulla SEIREENI menee paremmin? Toivon niin.

 

[mafiatar]

Eilen tein päätökseni, ja tänään tunne on vain vahvistunut.

Keskustelin tästä tilanteestani "ihastukseni" kaverin kanssa (on myös minun kaverini). Hän kertoi sellaista faktaa tyypistä, ja toivoi vilpittömästi, että en sekaantuisi tähän. Mikäli suhteeni menee persiilleen ja noin, minun ei kuitenkaan pitäisi ottaa tätä ihastusta vakavasti - hänellä on menossa ilmeisesti kaltaisiani aina toinen toisensa perään ja suusta tulee enemmän sontaa kuin sitä ihan tosijuttua :jahas: . Varsinainen don juan siis, ja näihinhän olen aiemminkin niin monta kertaa tutustunut että nyt kun järjellä ajattelee niin kaikki on ihan selvää.

Vietimme ihanan illan mieheni kanssa eilen ja tämän aamun ennen kuin hän lähti töihin . Pystyn taas olemaan oma itseni, antamaan rakkautta hänelle kuka minua maailmasta eniten rakastaa. Mä olen ollut mahdoton typerys. Thank God tätä "ihastukseni" ja minun yhteistä ystävää :kippis1: . Häneen tiedän pystyväni luottaa, ja hän sanoi että minun ei pidä millään tuomita itseäni tms. vaan jatkaa elämää. Mitään pahaa ei ole tapahtunut, kaikkea sitä elämä vaan tuo eteen.

 

[kilppuli]

mua taasen surettaa ku monien virheitten ja epäonnistuneitten suhteitten kautta oon ainakin luullu pääseväni perille millasen miehen haluan,millaisia piirteitä arvostan ja yms...ni nyt sit oon tavannu aivan ihanan ihmisen jos on just näitä piirteitä joita oon oppinu arvostavani joita ei oo aiemmil kumppaneil ollut..no tää ihminen tietenki ite seurustelee :( tuntuu niin pahalta koska ei oo aikomustakaan yrittäää kenenkään suhdetta rikkoa tai muutenkaan sotkeutua asioihin, mut tuntuu itestä vaan kurjalta..
ollaan tän ihmisen kanssa vasta piakkoin tutustuttu kesätöissä ja tultu hirveen kivasti juttuun ja melkeen ystävikskin tultu...en vaan tiedä onko multa epäreilua itteeni ja stä kohtaan olla kaverii ku oikeasti tunteet on vahvemmat..
Mä oon tässäkin ihmises ehkä ihan pientä ihastumista muhun havainnu, mut varma en voi mitenkään olla..sekin toisaalta pelottaa, koska kamalinta mitä vois tapahtua et sil vaik sattumalta menis huonosti naisensa kans ja sit ihastuksissaan meille tulis jotain ja sit tulis taas sellaset sopat ja sählingit...
en haluu satuttaa itteeni, en sitä enkä ketään..
mut onpa vaan hieman surullinen olo.

 

[kuukunen]

Kiitos, Eleonoora . Sun tekstistä sain lisää voimaa, kun huomasin että, hei, joku on päässyt tämmöisen ylikin! Ihmeen paljon tuntuu muutenkin olevan kohtalontovereita. Tosin toiset on päässeet yli ihastuksestaan ja toiset vaihtaneet miehensä ihastukseensa....

Kun olin ihastuksesta erossa viikon tai kaksi, niin tuntui siltä, etten mä oikeastaan häntä sit kunnolla edes kaivannut. Sit monet kerrat päätin, että helppoahan mun on tästä asiasta yli päästä. Sanoisin vaan ihastukselleni, että meidän on pakko lopettaa tämä, kunnes menemme liian pitkälle. En sit onnistunut siinä.

JUSTIIN NÄIN!
Nyt ei oo nähty pariin viikkoon, olo on todella helpottunut ja luulen päässeeni eroon hänestä. Tulee sellainen olo, että olenpa ollut typerä jne.
MUTTA poissa silmistä, poissa mielestä. TIEDÄN että kun hänet taas näen niin se on menoa, enkä voi sille mitään. Oikein pelkään sitä päivää kun hän taas tulee käytävällä hymyillen vastaan ja katsoo silmiin... ja mä leijun pilvissä taas koko työpäivän ja hymyilen typerän näköisenä... ja autossa kotimatkalla tulee itku. Ja kotona ahdistus.
Liian tuttu kuvio.

Avostani en yhäkään aio luopua, mutta silti tulee mieleen että jos se toinen olisikin kuitenkin mulle se oikea? Toisaalta en usko "siihen oikeaan"... mutta tämän jutun takia musta on tullu tämmönen romanttinen hölmö.

Voisinko mä pitää molempia? ...apua...
Entä jos mä vaan kokeilen? sittenhän sen tietää? vai tietääkö? Musta vaan tuntuu että tää ihastuksen tunne sekoittaa kaiken järkevän ajattelun mahdollisuudenkin.

Välillä tuntuu että jos vain pääsis jonnekin kauas, irtautumaan tästä kaikesta. Niin jos se sitten kirkastuis.

Mä niin toivon että tää ihastus tekee tai sanoo jotain mikä saa mut vihaamaan tai inhoamaan sitä.

Niin ja pakko tunnustaa, että tällä hetkellä yhteistä suhdetta tuon ihastukseni kanssa on takana 2,5 vuotta ja olen NIIIIIIIIIIIIIIIN onnellinen! Olen löytänyt juuri sen miehen, jonka olen aina halunnutkin löytää

Tätä mäkin pelkään, että jos tuo ihastus ois sittenkin se mitä mä oon etsinyt? tai enhän mä oo etsinyt mitään... mutta...

Ja jos tämä suhde onkin sellainen epätoivoisesti venytetty nuoruuden rakkaus?? Avoni on ainoa jonka kanssa olen seurustellut (9 vuotta takana ja mä oon 26, eipä siinä muita oo ehtiny ), avollani on ollut pari vakavaa suhdetta ennen mua, se on mua reilusti vanhempi. Eli mulle nuoruuden rakkaus, avolleni se vuosisadan rakkaustarina, jossa pysytään hamaan loppuun asti?

Joo, anteeksi taas nämä jorinat... tää oli tällastä ajatuksenvirtaa... kun johonkin on pakko purkaa...:lol2:

Paljon voimia ja jaksamisia kaikille ihastumisen tunteista "kärsiville." Se on vaikeaa aikaa ja kovinkaan moni ei sitä ymmärrä. En itsekään ymmärtänyt ennen kuin itse koin sen. En voi sanoa, että kuunnelkaa sydäntänne. En voi sanoa, että kuunnelkaa järkeänne. En itsekään tiedä kumpaa silloin kuuntelin, ilmeisesti molempia. Jokaisen on kai itse mietittävä, mikä itselle on parhaaksi. Ja sehän on kai pirun vaikeaa.

Juu ei tätä käsitä ellei itse koe... varmaan monet pitää ihan naurettavana asiana. Itsekin tuomitsin yhden ystäväni vuosia sitten, kun hän jätti hyvän avomiehen (joka oli juuri kosinut !) ja lähti toisen miehen mukaan (hetkellinen ihastus, josta sivullinenkin huomasi, ettei siitä mitään tule). Siinä tapauksessa kävi lopulta niin että tuo jätetty avomies otti tytön takaisin, kun tyttö vihdoin tajusi mitä oli menettämässä. Nyt heillä on onnellinen perhe.

 

[Tähtityttö]

Oon varmaan jossain jo kirjottanutkin jotain vastaavaa, mutta yritetään taas uudelleen.

Mun mielestä ihastumiset on periaatteessa ihan normaaleja suhteessa kuin suhteessa, koska ihmisiähän me vaan ollaan. Tosin, jos ihastuu ihan päättömästi johonkuhun, täytyy sen kyllä kieliä siitä, ettei omassa suhteessa kaikki ole kohdallaan (=jotain vaikkapa hyvin pientä on pielessä, eikä sitä ole tullut edes välttämättä ajatelleeksi). Silloin kannattaisi ehkä miettiä mikä on ja voiko/haluaako asian korjata. Luulisi olevan aika rasittavaa elää jonkun kanssa ja miettiä samalla sitä toista, ja varsinkin jotain "jos hän onkin se oikea.." . Silloin liikutaan mielestäni jo aika vakavilla vesillä.

Ja sitten omaa kokemusta (jota onkin valtaisasti, heh..:D ): Kaikille on kyllä SE OIKEA. Sitä, kohtaavatko he koskaan, ei välttämättä tapahdu, juurikin siksi että ihmiset roikkuvat "väärissä" suhteissa ja uskottelevat, että kyllä minä tätä tyyppiä rakastan hamaan tappiin asti, vaikka oikeasti tunteet laukkaavat jokaisen (pientä kärjistystä) vastaantulevan kielletyn hedelmän perässä. Tai "en minä häntä rakasta, mutta voin varmasti oppia rakastamaan..". , sanon minä. Kun SE OIKEA sattuu kohdalle, sen kyllä huomaa (nim. mulla on HÄN:haart: ). Tottakai rakastuminen kestää vaan sen maagisen puol viiva puoltoista vuotta, ja suhteen eteen täytyy tehdä töitä, mutta missään vaiheessa esim. mulla ei ole tuntunut siltä, että mies pitäisi vaihtaa. Tottakai komeita miehiä voi katsoa (en olisi ihminen jos en katsoisi), mutta missään nimessä en katsele heitä "sillä silmällä", koska mulla on maailman paras mies kainalossa enkä usko muita ikinä tarvitsevani. Mistä sen tietää? Niin, sen vaan tietää, ja sen ihan oikeasti tietää jo ensi kokemalta.

Mainittakoon vielä, että ennen "tätä oikeaa" seurustelin miehen (poika kuvaisi tätä kuvatusta paremmin) kanssa, ja silloisen suhteen aikana "ihastuin" jokaiseen joka vastaan käveli. Olipa tosirakkautta juu..:lol2:

Tarkoitus ei ole syyllistää ketään tms. mutta elämme vain kerran. Jokainen voi itse vaikuttaa kenen kanssa elää ja haahuileeko "sen oikean" perään onnettomana sitten koko elämänsä.

En silti tarkoita, että jokaisen ihastuksen tullen pitäisi miestä vaihtaa..

 

[mafiatar]

Nyt ei oo nähty pariin viikkoon, olo on todella helpottunut ja luulen päässeeni eroon hänestä. Tulee sellainen olo, että olenpa ollut typerä jne.
MUTTA poissa silmistä, poissa mielestä. TIEDÄN että kun hänet taas näen niin se on menoa, enkä voi sille mitään. Oikein pelkään sitä päivää kun hän taas tulee käytävällä hymyillen vastaan ja katsoo silmiin... ja mä leijun pilvissä taas koko työpäivän ja hymyilen typerän näköisenä... ja autossa kotimatkalla tulee itku. Ja kotona ahdistus.
Liian tuttu kuvio.

Avostani en yhäkään aio luopua, mutta silti tulee mieleen että jos se toinen olisikin kuitenkin mulle se oikea? Toisaalta en usko "siihen oikeaan"... mutta tämän jutun takia musta on tullu tämmönen romanttinen hölmö.

Voisinko mä pitää molempia? ...apua...
Entä jos mä vaan kokeilen? sittenhän sen tietää? vai tietääkö? Musta vaan tuntuu että tää ihastuksen tunne sekoittaa kaiken järkevän ajattelun mahdollisuudenkin.

Välillä tuntuu että jos vain pääsis jonnekin kauas, irtautumaan tästä kaikesta. Niin jos se sitten kirkastuis.

Mä niin toivon että tää ihastus tekee tai sanoo jotain mikä saa mut vihaamaan tai inhoamaan sitä.

Tätä mäkin pelkään, että jos tuo ihastus ois sittenkin se mitä mä oon etsinyt? tai enhän mä oo etsinyt mitään... mutta...

Ja jos tämä suhde onkin sellainen epätoivoisesti venytetty nuoruuden rakkaus?? Avoni on ainoa jonka kanssa olen seurustellut (9 vuotta takana ja mä oon 26, eipä siinä muita oo ehtiny ), avollani on ollut pari vakavaa suhdetta ennen mua, se on mua reilusti vanhempi. Eli mulle nuoruuden rakkaus, avolleni se vuosisadan rakkaustarina, jossa pysytään hamaan loppuun asti?

Halusin vielä vähän kommentoida. Minäkin kuukunen vielä viikko sitten ajattelin, että mitä jos kokeilen vain vähän. Sen verran "kokeilinkin", että kävin yhtenä iltana kaljalla tän työkaverin kanssa, ja hän heitti mut kotiin. Mutta mitään sen ihmeempää ei tapahtunut. Hänen osaltaan kyllä, tuli semmoista tunteen paloa ettei mitään järkeä. Ja vielä kun meikäkin oli että niin olipa tosi mahtavaa siinä sitten olla.. jätkähän on edelleen mun silmissä niin söpö kuin bradpitt konsanaan. Ei siitä mihinkään pääse. Mutta noin muuten.

Tiedän ettei samaa kakkua voi syödä ja säästää. Epäreilua kaikkia kohtaan pitää jotain virityksiä päällä rakkaan selän takana - minä jo mietin sitä skenaariota mikä on itsellekin läheltä nuorempana liippassut: omalle puolisolle käy selväksi että on toinenkin kuvioissa (=jättää sinut) ja uusi ihastus meinaa että oletpas hutsu kun pidät tämmöistä kuviota (=leikki vain ja jättää sinut). Siinä sitten itketään joka suuntaan :(

Mielettömän tärkeänä pidän myös sitä, että on oikeasti elämässä useamman kuin sen "ekan nuoruuden rakkauden" kanssa. Vaikka minä ja mieheni aloimme seurustella kun hän oli 18 ja minä 17, niin silti molemmilla oli onneksi takana kaikenlaista kokeilua. Thank God

 

[Eleonoora]

Kiitos, Eleonoora . Sun tekstistä sain lisää voimaa, kun huomasin että, hei, joku on päässyt tämmöisen ylikin! Ihmeen paljon tuntuu muutenkin olevan kohtalontovereita. Tosin toiset on päässeet yli ihastuksestaan ja toiset vaihtaneet miehensä ihastukseensa....

Kyllähän niitä kohtalontovereita varmasti löytyy paljonpaljon enemmänkin. Toiset ihastuu "ohimennen" ja toiset vakavammin. Mä tuossa yx päivä jäin, miettimään, että mitähän siitä olis tullut, jos olisinkin jättänyt avon ja jatkanut ihastuksen kanssa. Kun toisilla se on kuitenkin toiminut varsin loistavasti. Todennäköisesti saisin edelleen tuon miehen, jos tahtoisin, mutta miksi rikkoa hyvää nykyistä suhdetta?

MUTTA poissa silmistä, poissa mielestä.

Se oli muuten jännä juttu, miten tuo sanonta tosiaan piti paikkansa. MUTTA, kun lopetin koko touhun enkä nähnyt ihastustani sen jälkeen pitkään aikaan, niin sillon hän olikin mielessä koko ajan. Se pisti sillon miettimään, että teinköhän sittenkään oikean ratkaisun. Mutta ajan kanssa sekin meni sit ohi..

Voisinko mä pitää molempia? ...apua...
Entä jos mä vaan kokeilen? sittenhän sen tietää? vai tietääkö?

Mä periaatteessa pidin molempia. Seksiä en ihastukseni kanssa harrastanut (vaikka ei se kyllä kauaksi jäänyt), mutta periaatteessa voidaan sanoa, että olen pettänyt. Riippuu nyt vähän. Mut se molempien pitäminen on tosi raskasta. Koko ajan saa pelätä, että tajuaako oma mies jotain. Ja jos nyt jo on noin vaikeaa, niin sitten se tilanne vasta vaikeutuukin. Mutta toisaalta, kokeilemalla voit saada myös tilaisuuden todeta, että onko se ihastus sen arvoinen, että jätät nykyisen. Mutta pystytkö sinä elämään itsesi kanssa, jos petät? Jos vaikka hylkäät ihastuksesi ja jatkat miehesi kanssa, niin pystytkö pyyhkimään kaiken pois mielestäsi? Vai pakottaako syyllisyydentunne sinut kertomaan totuuden, jonka jälkeen miehesi ehkä jättää sinut?

Mä niin toivon että tää ihastus tekee tai sanoo jotain mikä saa mut vihaamaan tai inhoamaan sitä.

Mä toivon kans tuota, mutta vielä enemmän sitä,että ihastus alkais inhota mua ja unohtais mut kokonaan. Minkä jälkeen munkin olis pakko unohtaa. Kerran mä kysyinkin, et mitä mun pitää tehdä, että sä vihaisit mua.
Mut eihän se sit missään vaiheessa vihannut. Ei edes sillon, kun lopetin koko homman. Sillon se oli vaan surullinen. Taisin silloin nähdä ensimmäistä kertaa miehen itkevän..

Tosin, jos ihastuu ihan päättömästi johonkuhun, täytyy sen kyllä kieliä siitä, ettei omassa suhteessa kaikki ole kohdallaan (=jotain vaikkapa hyvin pientä on pielessä, eikä sitä ole tullut edes välttämättä ajatelleeksi)

Mä en silloin suostunut myöntämään, että meidän suhteessa mikään olisi pielessä. Monet piti meitä unelmaparina, joten mikäs meillä nyt voi pielessä olla. Ja ihastus vei niin paljon energiaa, että sitä ei kai omaa suhdettaan ehtinyt/jaksanut edes ajatella. Eikä sillä kai niin ollut edes väliä. Oli "tärkeämpiäkin" asioita.
Ja kyllähän avo sillon huomasi,että olin paljon omissa maailmoissani ja väsynyt ja kireä, mutta pistin kaiken vaan koulun ja työn piikkiin. Ihme, että meni läpi.

 

[Tähtityttö]

Kyllähän niitä kohtalontovereita varmasti löytyy paljonpaljon enemmänkin. Toiset ihastuu "ohimennen" ja toiset vakavammin. Mä tuossa yx päivä jäin, miettimään, että mitähän siitä olis tullut, jos olisinkin jättänyt avon ja jatkanut ihastuksen kanssa. Kun toisilla se on kuitenkin toiminut varsin loistavasti. Todennäköisesti saisin edelleen tuon miehen, jos tahtoisin, mutta miksi rikkoa hyvää nykyistä suhdetta?





Se oli muuten jännä juttu, miten tuo sanonta tosiaan piti paikkansa. MUTTA, kun lopetin koko touhun enkä nähnyt ihastustani sen jälkeen pitkään aikaan, niin sillon hän olikin mielessä koko ajan. Se pisti sillon miettimään, että teinköhän sittenkään oikean ratkaisun. Mutta ajan kanssa sekin meni sit ohi..



Mä periaatteessa pidin molempia. Seksiä en ihastukseni kanssa harrastanut (vaikka ei se kyllä kauaksi jäänyt), mutta periaatteessa voidaan sanoa, että olen pettänyt. Riippuu nyt vähän. Mut se molempien pitäminen on tosi raskasta. Koko ajan saa pelätä, että tajuaako oma mies jotain. Ja jos nyt jo on noin vaikeaa, niin sitten se tilanne vasta vaikeutuukin. Mutta toisaalta, kokeilemalla voit saada myös tilaisuuden todeta, että onko se ihastus sen arvoinen, että jätät nykyisen. Mutta pystytkö sinä elämään itsesi kanssa, jos petät? Jos vaikka hylkäät ihastuksesi ja jatkat miehesi kanssa, niin pystytkö pyyhkimään kaiken pois mielestäsi? Vai pakottaako syyllisyydentunne sinut kertomaan totuuden, jonka jälkeen miehesi ehkä jättää sinut?



Mä toivon kans tuota, mutta vielä enemmän sitä,että ihastus alkais inhota mua ja unohtais mut kokonaan. Minkä jälkeen munkin olis pakko unohtaa. Kerran mä kysyinkin, et mitä mun pitää tehdä, että sä vihaisit mua.
Mut eihän se sit missään vaiheessa vihannut. Ei edes sillon, kun lopetin koko homman. Sillon se oli vaan surullinen. Taisin silloin nähdä ensimmäistä kertaa miehen itkevän..



Mä en silloin suostunut myöntämään, että meidän suhteessa mikään olisi pielessä. Monet piti meitä unelmaparina, joten mikäs meillä nyt voi pielessä olla. Ja ihastus vei niin paljon energiaa, että sitä ei kai omaa suhdettaan ehtinyt/jaksanut edes ajatella. Eikä sillä kai niin ollut edes väliä. Oli "tärkeämpiäkin" asioita.
Ja kyllähän avo sillon huomasi,että olin paljon omissa maailmoissani ja väsynyt ja kireä, mutta pistin kaiken vaan koulun ja työn piikkiin. Ihme, että meni läpi.

Eleonoora: Toivottavasti olet nyt ajatellut asiaa loppuun asti. Olet niin niin miljoona kertaa täälläkin toitottanut, kuinka sun tekisi mieli panna oma mies vaihtoon. Tollaset pettämisjutut kun ei pitemmän päälle tee kyllä kellekään hyvää -ja kaikkien vähiten omalle psyykkeelle!!

 

[Gillyanne]

Mun mielestä ihastumiset on periaatteessa ihan normaaleja suhteessa kuin suhteessa, koska ihmisiähän me vaan ollaan. (...)
Tarkoitus ei ole syyllistää ketään tms. mutta elämme vain kerran. Jokainen voi itse vaikuttaa kenen kanssa elää ja haahuileeko "sen oikean" perään onnettomana sitten koko elämänsä.

Aika pitkälti näin itsekin ajattelen. Ja noista ihastuksista vielä sen verran, että ei se nyt ihan niinkään IMO ole, ettei niihin omiin tunteisiinsa voi yhtään itse vaikuttaa - tarkoitan sitä, että kun huomaa johonkuhun hieman ihastuneensa, niin kyllä se osittain on myös mielestäni oma valinta, pysyykö tuo ihastus harmittomana ja ohimenevänä "viirauksena", vai päästääkö sen kehittymään eteenpäin.

Ja todentotta, jos jatkuvasti tulee niitä voimakkaita ihastumisia, niin kyllä silloin jo itsekin miettisin, mitä siitä omasta suhteesta oikein puuttuu/mikä siinä on vinksallaan. Nimim. kokemusta on. :wanha:

 

[breathe]

Rakkaushuolia... :itku:

 

[Seireeni]

Samat fiilikset. ---

Joko sinulla SEIREENI menee paremmin? Toivon niin.

Kyllähän mulla olo on jo helpottanut, pari päivää jatkoin vielä sellasta lievää herkuttelua, mutta sitten päätin lopettaa. Nyt on olo ihan hyvä vaikka kilon verran jäi juhannuksesta käteen pöhöä/rasvaa/biomassaa/mitälie mikä ei vaan suostu lähtemään. Kyllä tässä taudissa kuitenkin selvästi voiton puolella ollaan, kun tällaista sattuu enää kerran puolessa vuodessa.

Täytyy saada kyllä pääkoppa kuntoon viimeistään jouluksi, koska silloin avokki muuttaa takaisin kotimaahansa ja meille tulee vähintään puolen vuoden mittainen kaukosuhdejakso. Tiedän kokemuksesta että BED:in laukaisee helposti juuri tollanen ikävöinti, yksinäisyys, tylsyys ym. Mutta kyllä mä oon jo ihan varma että homma hoituu hyvin

Toivottavasti sullakin HeatN alkaa olo kohentumaan pikkuhiljaa, koitetaan ajatella vaan iloisia ja positiivisia asioita eikä ryvetä itsesäälissä, joohan?

 

[HeatN]

Toivottavasti sullakin HeatN alkaa olo kohentumaan pikkuhiljaa, koitetaan ajatella vaan iloisia ja positiivisia asioita eikä ryvetä itsesäälissä, joohan?

JOO. Paremmin taas täälläkin Mutta tiedän vallan hyvin sairauteni johtuvan tunnetason ongelmista. Itsellä nyt äärimmäisen raskas vaihe menossa kun joudun olemaan erossa poikaystävästäni viikkoja. Jotenkin hänen läsnäolonsa ja tukensa auttaa minua unohtamaan tämän välillä päätään nostavan bulimian. Sinänsä suhkot hyvällä tolkulla ollaan, että kohtauksia enää 1/1-2kk ja nekin kestoltaan max. 2-3 päivää :D

Mutta parannellaan itseämme ja toisiamme ja annetaan toisten ihmistenkin auttaa meitä parantumaan :D

Hyvää kesän jartkoa ja olen kiinnostunut kuulemaan aina miten sinulla menee

 

[Eleonoora]

Eleonoora: Toivottavasti olet nyt ajatellut asiaa loppuun asti. Olet niin niin miljoona kertaa täälläkin toitottanut, kuinka sun tekisi mieli panna oma mies vaihtoon. Tollaset pettämisjutut kun ei pitemmän päälle tee kyllä kellekään hyvää -ja kaikkien vähiten omalle psyykkeelle!!

Jossain taisin jo mainitakin, että viime talvi oli kaikin puolin huono. Suhde voi tosi huonosti jne, mutta siitä selvittiin. Kaikkea paskaa oli jne. Mutta josko tämä nyt tästä. Tuntuu ainakin siltä, että koko ajan mennään parempaan. Tuntuu, kuin olisin rakastunut uudestaan.:haart:

Ja tuo "vakava" ihastuminen tapahtui vuosia sitten.