- Liittynyt
- 22.9.2011
- Viestejä
- 224
Jacques Peretti kirjoitti The Guardianissa:
http://www.guardian.co.uk/business/2012/jun/11/why-our-food-is-making-us-fat
Miksi ruokamme tekee meistä lihavia?
Painamme keskimäärin 19 kiloa enemmän kuin 60-luvulla. Emmekä siksi, että syömme enemmän ja treenaamme vähemmän - meistä vain on tietämättämme tullut sokeriaddikteja.
Huteran portaikon yläpuolelle Leicesterin Newarke Houses -museossa Englannissa on ripustettuna vuonna 1806 maalattu muotokuva Britannian lihavimmasta miehestä, Daniel Lambertista, joka painoi 337 kiloa ja jota pidettiin lääketieteellisenä kummajaisena. Kun Lambert oli liian lihava tekemään töitä, hän keksi nerokkaan idean: hän ryhtyisi näyttäytymään yleisölle shillingin pääsymaksua vastaan. Lambert rikastui, ja muotokuva esittää häntä elämänsä ehtoopuolella: varakkaana ja kunnioitettuna - juhlittuna Leicesterin poikana.
Kaksisataa vuotta myöhemmin olen bariatrisessa (vaihtoehtoinen sana lihavuudelle, jota hoitoala suosii, koska se on vähemmän nöyryyttävä potilaille) ambulanssissa ottamassa selvää siitä, miksi U.K. on keskellä lihavuuskriisiä. Ambulanssi käy hakemassa tusinan daniel lamberteja joka viikko. 337 kiloa ei ole mikään harvinaisuus, vaan sijoittuu skaalan alapäähän potilaiden keskuudessa, joista vain 508 kiloa ylittäviä pidetään maininnan arvoisina. Erikoisambulanssi on varustettu monilla lihaville suunnitelluilla laitteilla, kuten "spaattelilla", jolla voidaan auttaa sängystä pudonnutta, tai kuten jokin aika siten kävi, eteisen seinien väliin juuttunutta potilasta. Ambulanssia avustamassa on joukko muita ajoneuvoja, kuten nosturi, jolla potilaat voidaan nostaa erityisvahvistetuille paareille. Ääritapauksessa potilaan siirtäminen sairaalaan voi aiheuttaa 100 000 punnan kulut, kuten äskettäin 400-kiloisen teinin Davisin tapauksessa.
Mutta nämä ihmiset eivät ole lihavuuskriisin ydinalueella. Keskimäärin me kaikki U.K:ssa - jokainen mies, nainen ja lapsi - painamme 19 kiloa enemmän kuin 60-luvun puolivälissä.
Emme ole huomanneet sitä, mutta tästä valtavasta muutoksesta ovat seuranneet autojen istuimien ja uimakoppien koon kasvu, XL-housujen uudelleen nimeäminen L:ksi (ja L:n M:ksi). Paisuvan kansan normaalius-käsitteen venyminen.
Miksi olemme niin lihavia? Emme ole muuttuneet perinnöllisesti suuremmiksi ahmateiksi. Vastoin yleistä käsitystä emme ole vähemmän aktiivisia - 12-vuotta kestänyt tutkimus, joka alkoi Plymouthin sairaalassa vuonna 2000 totesi lasten fyysisen aktiivisuuden olevan samalla tasolla kuin 50 vuotta aikaisemmin. Jokin on kuitenkin muuttunut: ja se jokin on hyvin yksinkertaista. Se on ruoka, jota syömme. Tarkemmin sanoen sokerin määrä ruuassa, sokerin, josta useinkaan emme ole tietoisia.
Tarina alkaa 1971. Richard Nixonin edessä olivat uudet vaalit. Vietnamin sota uhkasi hänen suosiotaan kotimaassa, mutta yhtä tärkeä asia äänestäjien silmissä oli ruuan hinta. Tullakseen uudelleen valituksi Nixonin oli saatava painetuksi ruuan hintaa alaspäin, mikä taas ei olisi mieleen farmareille. Nixon nimitti Earl Butzin, yliopistomiehen maanviljelyn sydänmailta Indianasta, välittämään kompromissin. Maatalousasiantuntija Butzilla oli radikaali suunnitelma, joka muuttaisi syömämme ruuan ja niin tehdessään ihmisrodun muodot.
Butz suostutteli farmarit siirtymään suurtuotantoon erityisesti maissin viljelyssä. Valtava lisäys maissin tuotannossa nosti amerikkalaista lihan tuotantoa. Hampurilaiset kasvoivat. Maissiöjyssä friteeratut ranskalaiset muuttuivat rasvaisemmiksi. Maissista tuli käyttövoima halvemman ruuan tulvimisessa amerikkalaisiin supermarketeihin. Maissille löydettiin uusia käyttötarkoituksia aamiaismuroista kekseihin ja jauhoihin. Butzin markkinoiden vapauttamisreformin seurauksena amerikkalaiset farmarit muuttuivat lähes yhdessä yössä nurkkakuntaisista pienyrittäjistä globaaleilla markkinoilla toimiviksi suurliikemiehiksi. Eräs indianalainen farmari uskoo, että Yhdysvallat olisi voittanut kylmän sodan näännyttämällä venäläiset nälkään. Mutta he valitsivat mielummin rahan tekemisen maissillaan.
70-luvun puoliväliin mennessä maissista oli tullut ylituotantoa. Butz lensi Japaniin tutustumaan tieteelliseen innovaatioon, joka muuttaisi kaiken: korkeafruktoosisen maissisiirapin massatuotantoon (HFCS, high fructose corn syrup) eli glukoosi-fruktoosisiirapin, kuten sitä usein U.K:ssa nimitetään, hyvin makean, pöperömäisen siirapin, jota valmistetaan ylijäämämaissista, joka myös on uskomattoman halpaa. Korkeafruktoosinen maissisiirappi on keksitty 50-luvulla, mutta vasta 70-luvulla se saatiin valjastetuksi massatuotantoon. Korkeafruktoosista maissisiirappia pumpattiin pian kaikkiin ajateltavissa oleviin ruokin: pizzoihin, coleslawiin, lihaan. Se antoi "vasta paistetun" kiillon leiville ja kakuille, teki kaikesta makeampaa ja pidensi hyllyiän päivistä vuosiksi. Elimistöömme uppoavan sokerin määrässä tapahtui hiljainen vallankumous. Britanniassa ruuasta lautasillamme tuli puhdasta tiedettä - jokainen prosessoitu milligramma viritettiin ja makeutettiin mahdollisimman maistuvaksi.
Yhdellä tuoteryhmällä oli erityisen dramaattinen vaikutus - virvoitusjuomilla.
Hank Cardello, Coca-Colan entinen markkinointijohtaja, kertoo että 1984 Coca-Cola siirtyi sokerista korkeafruktoosiseen maissisiirappiin (U.K.:ssa pysyttiin sokerissa). Koko toimiala seurasi nopeasti Cokista, joka oli markkinajohtaja. "Korkeafruktoosisella maissisiirapilla ei ollut huonoja puolia", Cardello sanoo. Se oli kolmanneksen halvempaa kuin sokeri, ja myös makuriski kannatti marginaalit huomioiden ottaa, vasinkin kun tiedossa ei ollut ilmeisiä terveysriskejä. Siihen aikaan "lihavuusongelmaa ei näkynyt edes tutkalla", Cardello sanoo.
Mutta eräs toinen terveysasia oli tutkalla: sydäntaudit, ja 70-luvun puolivälissä akateemisissa piireissä käytiin raivokasta debattia niiden syistä. Amerikkalainen ravitsemustieteilijä Ancel Keys syytti rasvaa, kun taas brittiläinen Lontoon yliopiston tutkija, professori John Yudkin syytti sokeria.
Professori Yudkinin tutkimukset kuitenkin lytättin, professori Robert Lustigin - yhden maailman tunnetuimmista endokrinologeista - mielestä järjestetyllä kampanjalla, jonka tarkoitus oli saattaa Yudkin huonoon valoon. Suuri osa kritiikistä tuli toisilta akateemisilta tutkijoilta, joiden omat tutkimukset olivat paremmin sopusoinnussa sen kanssa miten elintarviteollisuus oli suuntautumasa. Yudkinin silloinen kollega, tri. Richard Bruckdorfer UCL:stä sanoo: "Elintarviketeollisuus, varsinkin sokeriteollisuus, lobbasi valtavasti ja Yudkin valitti katkerasti, että he vääristelivät hänen ideoitaan. Lustig sanoo, että Yudkin "yksinkertaisesti heitettiin bussin alle" koska valtavia taloudellisia etuja oli saavutettavissa syyttämällä rasvaa sokerin asemasta sydäntautien roistoksi.
Elintarviketeollisuus oli iskenyt silmänsä uuden elintarvikkeiden lajityypin kehittämiseen, jonka he uskoivat yleisön ottavan vastaan suurella innostuksella kun sille uskoteltaisiin että se olisi eduksi heidän terveydellen - "low fatin". Se tarjosi valtavat ansaintamahdollisuudet sydäntaudin uhkaa hyväksi käyttämällä. Mutta, Lustig sanoo, asiaan liittyi ongelma. "Kun rasva otetaan pois reseptistä, ruoka maistuu pahvilta ja se täytyy korvata jollain, ja se jokin on ollut sokeri."
Kuin taikaiskusta hyllyille ilmestyi uusia tuotteita, jotka näyttivät liian hyviltä ollakseen totta. Vähärasvaisia jogurtteja, levitteitä, jopa jälkiruokia ja keksejä. Kaikista oli rasva otettu pois ja korvattu sokerilla. Britannia oli yksi "low-fat dogmin", kuten Gary Taubes sitä kutsuu, innokkaimmista omaksujista ja myyntiluvut raketoivat.
80-luvun puoliväliin tultaessa terveysasiantuntijat, kuten profesori Philip James, maailmankuulu tutkija, joka ensimmäisten joukossa havaitsi lihavuusongelman vakavuuden, kiinnitti huomionsa siihen, että ihmiset lihoivat lihomistaan ilman että kukaan osasi selittää miksi. Elintarviketeollisuus huomautti kärkkäästi, että ihmisten täytyi itse ottaa vastuu syömistään kaloreista, mutta myös ne, jotka treenasivat ja söivät kevytruokia, lihoivat. 1966 lihaviksi luokiteltujen ihmisten (BMI yli 30) osuus U.K.:ssa oli vain 1,2 prosenttia miehistä ja 1,8 prosenttia naisista. Vuoteen 1989 mennessä lukemat olivat nousseet 10,6 prosenttiin miehistä ja 14,0 prosenttiin naisista. Eikä kukaan havainnut yhteyttä läskin ja korkeafruktoosisen maissisiirapin välillä.
Kaiken lisäksi oli tapahtumassa jotain muutakin. Mitä enemmän sokeria söimme, sitä enemmän sitä halusimme ja sitä nälkäisemmiksi tulimme.
Ruokahalun ja painonlisäyksen yhteyttä tutkinut ravitsemustieteilijä, professori Anthony Scalafani New Yorkin ylipistosta havaitsi jotain outoa laboratoriorotissaan. Kun ne söivät rotanruokaa, ne pysyivät normaalipainoisina. Mutta kun niille annettiin supermarketien prosessoitua ruokaa, ne paisuivat päivissä kuin ilmapallot. Niiden halu syödä sokeripitoista ruokaa oli kyltymätön: ne vain söivät ja söivät.
Professori Jean Marc Schwarz San Franciscon yliopistosta, joka tutkii tärkeimpien elinten sokerimetaboliaa, sanoo että tämä momentum luo "sokeritsunamin". Tutkijoille ovat vasta nyt selviämässä sen vaikutukset elimiin. Maksan ympärille se kertyy rasvaksi, ja johtaa 2-tyypin diabeteksen kaltaisiin sairauksiin. Toiset tutkimukset ovat osoittaneet, että sokeri voi myös peittää siittiöt ja heikentää lihavien miesten mahdollisuutta siittää lapsia. Eräs tutkija sanoi minulle, että lihavuudelle ei ehkä tarvitse tehdä mitään, kun lihavat kuolevat lopulta sukupuuttoon.
Kiinnostavin on kuitenkin ruuansulatuselimistö. Schwarzin ja Scalafanin mukaan se muodostaa ihmisen "toiset aivot" ja nämä toiset aivot ehdollistuvat haluamaan lisää sokeria lähettäen aivoille viestejä, joita vastaan on mahdoton taistella.
Sokerintuottajien yhdistys The Sugar Association huomattaa , että "pelkkää sokerin saantia sinänsä ei ole liitetty mihinkään elintapasairauteen". Mutta päinvastaista todistusaineistoa näyttää olevan ilmestymässä. Helmikuussa Lustig, Laura Schmidt ja Claire Brindis Kalifornian yliopistosta kirjoittivat Nature-aikakauslehteen mielipidekirjoituksen, jossa he siteerasivat kasvavaa tieteellistä todistusaineistoa siitä, että fruktoosi voi laukaista prosesseja, jotka johtavat toksiseen hepatiittiin ja moniin muihin kroonisiin sairauksiin ja maaliskuussa New York Times raportoi tutkimuksesta joka julkaistiin Circulation-aikakauslehdessä ja jossa havaittiin että eniten sokerijuomia juoneilla miehillä oli 20 prosenttia suurempi riski saada sydänkohtaus kuin vähiten sokerijuomia juoneiden ryhmällä. David Kessler, entinen Yhdysvaltain vaikutusvaltaisen elintarvikeviraston FDA:n johtaja, mies jonka ansiosta savukepakkauksiin 80-luvulla ilmestyivät varoitukset, uskoo että sokeri on äärimmäisen addiktoivaa siinä missä tupakka ja alkoholikin. Hän uskoo, että sokeri aiheuttaa nautintoa, sen syöminen on "hyvin miellyttävää. Se antaa sinulle tämän hetkellisen hyvänolontunteen ja ikäänkuin valtaa aivosi".
Lontoossa tri Tony Goldstone kartoittaa aivojen alueita, jotka stimuloituvat tässä prosessissa. Goldstonen mukaan yksi lihavuuden sivuvaikutuksista on leptiini-nimisen hormonin toiminnan häiriintyminen. Normaalisti elimistösi tuottaa leptiiniä kertoakseen että olet kylläinen. Lihavilla leptiinin tuotanto kuitenkin ehtyy ja tärkeimpänä syynä pidetään sokeria. Kun leptiini ei toimi, elimistösi ei yksinkertaisesti ymmärrä, että sinun pitäisi lopettaa syöminen.
Leptiini nostaa esille suuren kysymyksen: loiko elintarviketeollisuus tietoisesti riippuvuutta aiheutuvia ruokia, jotka saavat sinut tuntemaan ettet ole koskaan kylläinen ja haluat aina vain lisää? Kessler on vastauksessan varovainen: "Ymmärsivätkö he neurotieteen tämän ilmion takana? Eivät. Mutta he oppivat kokemuksesta mikä toimi". Tämä on hyvin kiistanalaista. Jos voitaisiin todistaa, että elintarviketeollisuus jossain kohden tuli tietoiseksi siitä mitä pitkäaikaisia haittavaikutuksia sen tuotteilla oli, ja jatkoi siitä huolimatta niiden kehittämistä ja myyntiä, skandaali olisi samaa luokkaa kuin mitä koettiin tupakkateollisuudesa.
Elintarviketeollisuus on aina puolustautunut väittämällä, että tiede ei ole todistanut sitä syylliseksi. Susan Neely, Amerikan panimoyhdistyksen, virvoitusjuomien valmistajia edustavan lobbausjärjestön puheenjohtaja, sanoo: "kausaalisuuden osoittamiseksi on tehty kovasti töitä, mutta en tiedä yhtää tutkimusta, jossa siinä olisi onistuttu." Näyttää kuitenkin siltä, että asiat saattavat olla muuttumassa. Yalen yliopiston professorim Kelly Brownerin, joka on eräs maailman johtavia lihavuuden ja sen syiden asiantuntijoita, mukaan tutkimusnäyttö alkaa olla kiistatonta ja ensimmäinen voitokas oikeusjuttu saattaa olla lähivuosien asia.
Elintarviketeollisuuden ja lihavuustutkijoiden välisiä suhteita monimutkaistaa rahoituskysymys. Tutkimustyöhön ei ole varattuna suurta määrää rahaa ja elintarviketeollisuus on ollut elintärkeä rahoituslähde. Mutta lihavuustutkimuksia voitaisiin käyttää lihavuutta aiheuttavia tuotteita vastaan. Tutkijat, joiden kanssa puhuin, olivat hyvin varovaisia omalla nimellään esiintymisen suhteen, koska eivät halunneet vaarantaa tutkimusrahoitustaan.
Myös elintarviketeollisuuden ja viranomaistahon välinen suhde on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Terveysministeri Andrew Lansley työskenteli vuoteen 2009 Proferossa, mainostoimistossa, jonka asiakkaisiin kuuluivat Pizza Hut, Mars ja PepsiCo. Oppositiossa Lansley pyysi kansanterveysasiantuntijaa professori Simon Capwellia mukaan vaikuttamaan tulevaisuuden lihavuuspolitiikkaan. Capewellia ihmetytti se missä määrin elintarviketeollisuutta konsultoitiin: hänen mielestään tilanne oli sama "kuin jos kreivi Dracula pantaisiin johtamaan veripankkia." Lansley ei ole salaillut työsuhdettaan Proferoon ja kiistää eturistiriidan sanoen että hän ei ollut suoraan tekemisissä yhtiön asiakkaiden kanssa. Ja hallitus sanoo, eikä täysin vailla perusteita, että teollisuuden mukana olo on välttämätöntä, jos halutaan sada jotain aikaan. Mutta suhteet ovat joskus aika läheisiä. Professori James oli mukana WHO:n komiteassa, joka suositteli yleismaailmallisia rajoituksia sokerille 1990. Kun raporttia luonnosteltiin, jotain ennenkuulumatonta tapahtui: Yhdysvaltain terveysministeri Tommy Thompson lensi Geneveen lobbaamaan sokeriteollisuuden puolesta. "Niitä suosituksia ei koskaan tehty", James sanoo.
New Yorkissa pormestri Bloomberg suunnittelee jättikokoisten virvoitusjuomien kieltämistä, kun taas viime viikolla entinen Coca Colan johtaja Todd Putman puhui julkisesti virvoitusjuomayhtiöiden tarpeesta siirtää fokusta "terveellisiin tuotteisiin". Muutos ei kuitenkan ole helppo. Erään aikaisemman yrityksen virvoitusjuomaveron säätämiseksi pysäytti voimakas lobbaaminen Capitol Hillillä. Virvoitusjuomateollisuus kustansi yhden uuden osaston Philadelphia Children Hospitaliin ja vero poistui. Se oli lasten lihavuusklinikka.
Miksi Kessler, joka onnistui niin hyvin varoitusten samisessa savukeaskeihin, ei ole tehnyt samaa runsassokerisille tuotteille? Siksi, hän kertoo, että varoitusten tullessa savukeaskeihin tupakkateollisuuden peli oli länsimaissa jo pelattu. Sen uudet markkinat olivat Kauko-Idässä, Intiassa ja Kiinassa. Varoitusmerkinnät eivät olleet mikään myönnytys. Elintarviketeollisuus on eri asia. Ensinnäkin sillä on vahvempi lobbausryhmä kuin tupakkateollisuudella. Elintarviketeollsisuus kytkeytyy monimutkaiseen eturyhien matriisiin, lääketeollisuuteen, kemianteollisuuteen ja jopa laihdutustoimialaan. Lihavuudesta rahaa tekevien satelliittitoimialojen takia elintarviketeollisuuden suhteet lihavuuteen ovat hyvin monimutkaiset.
Terveysministeri Anne Milton sanoo, että terveydenhoitomenojen eskaloitumisen takia elintarviketeollisuutta suitsiva lainsäädäntö ei ole poissa laskuista. Aikaisemmat hallitukset ovat aina yrittäneet yhteistyön kautta. Miksi? Koska elintarviketeollisuus tarjoaa satojatuhansia työpaikkoja ja tekee miljardivoittoja. Sillä on äärettömän paljon vaikutusvaltaa ja jokainen poliitikko joka haastaa sen, kaivaa verta nenästään. "Tehdään yksi asia selväksi. Minä en pelkää elintarviketeollisuutta", Milton sanoo.
Minä uskon häntä, koska nyt on pelättävänä jotain paljon isompaa. Jossain vaiheessa lihavuuden aiheuttamat terveydenhoitomenot, jotka ovat nyt noin 5 miljardia puntaa vuodessa, nousevat suuremmiksi kuin verokertymä makeis- ja leivonnaistoimialoita, joka on nyt noin 8 miljardia. Sen jälkeen lihavuusongelman ratkaisu on yksinkertainen.
http://www.guardian.co.uk/business/2012/jun/11/why-our-food-is-making-us-fat
