Elokuva-arvostelut!

Meta title: 🎬🔥 Elokuva-arvostelut räjäyttää totuuden valkokankaasta 🔥🎬

Meta description: Tykittäen suoraan ytimeen: rehelliset arviot, kovat tuomiot ja armoton Pakkis-asenne ilman filttereitä.


...oli siis aivan järkyttävää *****

Tästä tulikin Mieleen, että:

Marriage Story (2019)


Ei sovellu henkilöille, joilla on madaltunut ihmissuhdep*skan sietokyky.
Ja siltikin tämä on melko sileä ja helppo versio. Ahdistus jää matalalle tasolle ja tuska on vähäistä.
Koin leffan hieman pitkästyttävänä. Komiikkakin on mietoa.
Kyllä tästä silti tunnistaa paljon asioita, joista ei haluaisi olla edes tietoinen.
Ja vaikka suru ja kiusallisuus ovat läsnä, niin lopputulema on, että kyllä se siitä.

marriagestory.webp


6,5/10
 
Viimeksi muokattu:
Parasite
...On nämä korealaiset pätkät vaan niin erilaisia muihin verrattuna...
...elokuvaan mahtui komedian lisäksi myös "rankempia" osia...


Parasite (2019)

Leffan alkuosassa hieman häiritsi tietynlainen ylinäyttely, mutta siihen ilmeisesti tottui pian, sillä se ei häirinnyt enää jonkin ajan kuluttua.
Kaikenkaikkiaan loistava suoritus oikeastaan kaikilta näyttelijöiltä.
Leffa menee muutenkin yli, mutta se toimii erinomaisesti. Kontrastit ovat jyrkät - mutta nehän ovat.
Leffa tarjoaa katsojalle monipuolisen kattauksen, niin vakavampaa ajateltavaa kuin komiikkaa ja viihdettäkin.

source.gif


ae572bfb6b9ab21d219fb07b75eb0849722a5c34.gifv


1572488094_452_%E2%80%9CParasite%E2%80%9D-Is-A-Must-See-Film-And-Here%E2%80%99s-Why-You-Shouldn%E2%80%99t.gif


tumblr_pwhzmcoFPT1w7256vo1_r1_500.gif


Hienot rosterikaiteet ja maukas johtoviidakko tässä:

anigif_sub-buzz-1874-1570571973-1.gif



Jostain syystä leffan sivuvaikutuksena tuli matkakuume Etelä-Koreaan. 😀

Pidin.


8,5/10
 
@Tigre joko on Uncut Gems nähty? Sä kun saat kaikennäkösiä fiiliksiä leffoista niin kiinnostaisi miten tuo säväyttää. Itseäni lähinnä ahdisti useassa kohtauksessa, syynä taustamelu, toistensa päälle huutavat ihmiset ja sellainen yleinen sekasotku. Jo alku herätti huomion, kun alkutekstit tuntuivat kestävän tolkuttoman pitkään ja aloin kiinnittää huomiota pitkänuottiseen syntikkamusiikkiin.
 
- CLIMAX -

Ranskalaisen visionäärin, Gaspar Noén pitkän uran vasta viides kokopitkä elokuva, Climax, sai ensi-iltansa vuonna 2018, 20 vuotta mestarillisen debyyttielokuvansa Seul contre tous'n (I Stand Alone/Yksin kaikkia vastaan) jälkeen.

Näiden kahden elokuvan lisäksi Noén käsialaa ovat myös hänen tunnetuin elokuvansa Irreversible (2002), Enter the Void (2009) sekä Love (2015). Ohjaajan tyylin tuntevat osannevat pysyä elokuvasta kaukana ja Climax on vieläpä ehkä Noén kaikkein vaikeimmin lähestyttävä elokuva. Noé kiertää, ylittää ja alittaa kaikissa viidessä elokuvassaan perinteisen elokuvakerronnan normeja todella vahvasti ja poikkeuksetta. Itsetietoisesti ja itsevarmasti, muttei koskaan itsetarkoituksellisesti. Climax romuttaa perinteisen elokuvakerronnan sääntöjä Noén elokuvista kaikkein voimakkaimmin.

Gaspan Noén ohjaus on täynnä täysin uniikkeja piirteitä ja niin tyylillisiä kuin kerronnallisiakin keinoja, jotka ovat oleellinen osa hänen elokuviensa iskukykyä. Suuri osa Noén tyylillisistä valinnoista olisi helppo leimata tekotaiteellisuudeksi (joka on mielestäni terminä kestämätön), mutta nämä samaiset valinnat nimenomaan luovat sen järkyttävän iskuvoiman, jolla kyseinen ohjaaja kykenee vaikuttamaan katsojiinsa kuten kykenee.

On mielestäni Noén elokuvallisen merkittävyyden kohdalla hyvä esimerkki, miten ikävimmästä, ahdistavimmasta ja vaikuttavimmasta väkivaltakohtauksesta/väkivallan käytöstä elokuvassa puhuttaessa nousee Irreversiblen pahamaineisen kuuluisa palosammutin-kohtaus usein ylitse muiden.

Onhan tällaista graafista ääriväkivaltaista kuvastoa nähty samoissa määrin lukemattomissa elokuvissa, eli kyseisen kohtauksen vaikuttavuuteen ja verkkokalvoille palamiseen vaikuttavat enemmänkin Gaspar Noén ohjauksen ja tunnelman luoma pelon ja ahdistuksen luoma adrenaliininhuuruinen olotila, ei pelkkä graafinen kuvasto itsessään. Tämä nyt vain sivuhuomiona, jolla on tarkoitus korostaa Noén poikkeuksellista nerokkuutta ohjaukseen ja kuvaukseen liittyen.

Todettakoon tässä vielä Gaspar Noén täysin omintakeista tyyliä ylistettäessä, että nykyisistä uudemman aallon merkittävistä ohjaajista tanskalainen visionääri ja yksi Euroopan parhaita ohjaajia oleva Nicolas Winding Refn on mielestäni ehkä selkeimmin Noélle velkaa nimenomaan ohjauksen ja etenkin audiovisuaalisen maailman osalta Gaspar Noén teoksille, joskin ainakin itse näen nämä tunnistettavat nyanssit nimenomaan tribuuttina ja kumarruksena Noén suuntaan, en kyseisen tyylin kopioimisena tai omimisena, niin tukevasti NWR:n elokuvat kuitenkin seisovat omilla jaloillaan.

Elokuvista keskusteltaessa ensimmäiset kysymykset liittyvät keskimäärin aina juoneen ja siihen, mistä elokuva kertoo. Climaxin kohdalla näitä kysymyksiä voivat ruotia keskenään vain kaksi tai useampi elokuvan jo nähnyttä henkilöä. Ja silloinkin juoneen ja elokuvan teemoihin, merkityksiin ja ohjaajan tarkoitusperiin liittyvät kysymykset ja pohdinta herättävät erilaisia näkemyksiä ja jokin toisen katsojan tekemä huomio tai näkemys voikin yhtäkkiä tuntua kristallinkirkkaalta totuudelta hetken aikaa, kunnes muistaa elokuvasta taas jotain, joka onkin täysin ambivalentissa suhteessa tuon hetkellisen heräämiskokemuksen kanssa.

Climaxin alussa kuvataan päähenkilöiden haastatteluita, joissa heille esitetään niin perusluontoisia kuin enenevästi erikoisempia ja uhkaavaltakin tuntuvia kysymyksiä. Kyseessä on siis tietynlainen rekrytointi ja sopivien osallistujien hakuprosessi tanssi- ja performanssiesitykseen liittyen, josta ei etukäteen kerrota sen enempää. Tämän prosessin aikana Gaspar Noé tutustuttaa harvinaisen onnistuneesti katsojansa henkilöhahmoihin lyhyessä ajassa ja toisaalta irtaannuttaa katsojan haastattelutilanteen ulkopuolelle niin, että katsojana tietyt kysymykset huokuvat ja enteilevät selkeämmin ja voimakkaammin jotakin pelottavaa, huolestuttavaa ja uhkaavaa, kuin miten itse haastateltavat henkilöhahmot sen tuntuvat kokevan.

Tämän alkutilanteen lisäksi elokuvan varsinaisesta juonesta ei halua sanoa juuri mitään. Kyseessä on väkivallan, erotiikan, huumeiden ja hulluuden teemoja ja niiden eri ilmentymismuotoja tutkiskeleva hybridi, jossa katsoja heitetään täysin armotta keskellä elokuvan vainoharhaista ja ajoin psykoottista anarkiaa. Tarina ei yksilöidy kehenkään tai mihinkään ja henkilöhahmot ovat elokuvassa vain välineitä resonoida katsojalleen elokuvan häilyvää temaattista sisältöä ja imaista samalla katsoja kohtaus kohtaukselta yhä syvemmälle ja syvemmälle elokuvan sekasortoon.

Gaspar Noélla on täysin poikkeuksellinen kyky hypnotisoida ja vangita katsojansa vain avuttomana sivustaseuraamaan elokuvansa tapahtumia. Tämä täysin uniikki kyky pakottaa katsojansa mukaan elokuvaan, joka Climaxin kohdalla on uuvuttava, ahdistava, hermostuttava ja ennen kaikkea ainutlaatuinen kokemus, jonka jälkeen katsojalla on henkisesti hengästynyt ja kuin palosammuttimella päähän lyöty olo.

Gaspar Noé on mestarillinen audiovisuaalinen visionääri, ja Climaxissa tämä audiovisuaalisuus on häikäisevällä tasolla koko kestonsa ajan. Samalla se on valtava osa koko elokuvan täydellistä onnistumista. Musiikki, koko yleinen äänimaisema sekä ehkä maailman taitavin kamerankäyttö kohoavat ensin lineaarisesti ja lopulta lähes eksponentiaalisesti elokuvan myötä niin, että elokuvan tarinallinen ja teemallinen kerronta yhdistettynä tähän audiovisuaalisen dynamiikan eskaloitumiseen johtaa lopulta lähes sietämättömään katselukokemukseen, kunnes se lopulta yhtäkkiä tasaantuu, lähes pysähtyy ja katsoja on kuin junan alle jäänyt ja vasta tässä vaiheessa katsoja kykenee havahtumaan elokuvan tapahtumiin, sen teemoihin ja siihen, mistä elokuvassa oikeasti oli edes kysymys ja mitä Gaspar Noé halusi kenties elokuvallaan sanoa. Ja näiden kysymysten pohdiskelu onkin jo kokonaan oma lukunsa.

Gaspar Noé todistaa uusimmalla elokuvallaan olevansa yksi maailman näkemyksillisimmistä ohjaajista ja samalla kenties jopa maailman taitavin ohjaaja audiovisuaalisen maailman liittämisessä elokuvan kontekstiin ja kerrontaan, jonka ehkä vahvimpana ilmentymänä on kiistatta vaikuttavin kamerankäyttö mitä olen elokuvissa koskaan nähnyt. Climax on elokuva, joka varmasti jakaa todella dikotomisesti katsojansa eri leireihin.

Niille, jotka elokuvan sisään pääsevät tai ehkä joutuvat, on tiedossa todella raskas, ahdistava ja epämiellyttävä, mutta todella ikimuistoinen, ainutlaatuinen sekä valtavan määrän elämää suurempia ajatuksia ja tunteita herättävä, loppujen lopuksi palkitseva kokemus.
 
Parasite

MV5BYWZjMjk3ZTItODQ2ZC00NTY5LWE0ZDYtZTI3MjcwN2Q5NTVkXkEyXkFqcGdeQXVyODk4OTc3MTY@._V1_SY1000_CR0,0,674,1000_AL_.jpg


Olipahan elokuva. Koreassa kyllä osataan tehdä elokuvia ja olen samalta ohjaajalta nähnyt ainakin Memories of Murderin, joten osasin odottaa laatua. Tämä elokuva toi mieleen Chan-Wook Parkin The Handmaiden elokuvan. On nämä korealaiset pätkät vaan niin erilaisia muihin verrattuna ja pelkästään hyvässä mielessä.

En nyt juonesta ala sen enempää kertomaan, mutta elokuvaan mahtui komedian lisäksi myös "rankempia" osia ja kaikkea draamasta thrilleriin / kauhuun. Käsikirjoitus on mielestäni nerokas ja korealaisen yhteiskunnan luokkaerojen kuvaus pysäyttävä. Suosittelen kyllä. Ei ihan heti tule mieleen edes samanlaista elokuvaa, mihin vertaisi.

10

Ei nyt suora vertaus mihinkään toiseen leffaan, mutta mulla tuli viimesen 30 minuutin aikana vähän Tarantino-fibat tästä leffasta. Ekan 30 minuutin aikana kyselin jo leffaseuralta, et mitähän vittua me tultiin kattoon, mutta leffa kyllä piristy sitten ja lopputulos oli kyllä helvetin hyvä. 4.5/5
 
- CLIMAX -

Ranskalaisen visionäärin, Gaspar Noén pitkän uran vasta viides kokopitkä elokuva, Climax, sai ensi-iltansa vuonna 2018, 20 vuotta mestarillisen debyyttielokuvansa Seul contre tous'n (I Stand Alone/Yksin kaikkia vastaan) jälkeen.

Näiden kahden elokuvan lisäksi Noén käsialaa ovat myös hänen tunnetuin elokuvansa Irreversible (2002), Enter the Void (2009) sekä Love (2015). Ohjaajan tyylin tuntevat osannevat pysyä elokuvasta kaukana ja Climax on vieläpä ehkä Noén kaikkein vaikeimmin lähestyttävä elokuva. Noé kiertää, ylittää ja alittaa kaikissa viidessä elokuvassaan perinteisen elokuvakerronnan normeja todella vahvasti ja poikkeuksetta. Itsetietoisesti ja itsevarmasti, muttei koskaan itsetarkoituksellisesti. Climax romuttaa perinteisen elokuvakerronnan sääntöjä Noén elokuvista kaikkein voimakkaimmin.

Gaspan Noén ohjaus on täynnä täysin uniikkeja piirteitä ja niin tyylillisiä kuin kerronnallisiakin keinoja, jotka ovat oleellinen osa hänen elokuviensa iskukykyä. Suuri osa Noén tyylillisistä valinnoista olisi helppo leimata tekotaiteellisuudeksi (joka on mielestäni terminä kestämätön), mutta nämä samaiset valinnat nimenomaan luovat sen järkyttävän iskuvoiman, jolla kyseinen ohjaaja kykenee vaikuttamaan katsojiinsa kuten kykenee.

On mielestäni Noén elokuvallisen merkittävyyden kohdalla hyvä esimerkki, miten ikävimmästä, ahdistavimmasta ja vaikuttavimmasta väkivaltakohtauksesta/väkivallan käytöstä elokuvassa puhuttaessa nousee Irreversiblen pahamaineisen kuuluisa palosammutin-kohtaus usein ylitse muiden.

Onhan tällaista graafista ääriväkivaltaista kuvastoa nähty samoissa määrin lukemattomissa elokuvissa, eli kyseisen kohtauksen vaikuttavuuteen ja verkkokalvoille palamiseen vaikuttavat enemmänkin Gaspar Noén ohjauksen ja tunnelman luoma pelon ja ahdistuksen luoma adrenaliininhuuruinen olotila, ei pelkkä graafinen kuvasto itsessään. Tämä nyt vain sivuhuomiona, jolla on tarkoitus korostaa Noén poikkeuksellista nerokkuutta ohjaukseen ja kuvaukseen liittyen.

Todettakoon tässä vielä Gaspar Noén täysin omintakeista tyyliä ylistettäessä, että nykyisistä uudemman aallon merkittävistä ohjaajista tanskalainen visionääri ja yksi Euroopan parhaita ohjaajia oleva Nicolas Winding Refn on mielestäni ehkä selkeimmin Noélle velkaa nimenomaan ohjauksen ja etenkin audiovisuaalisen maailman osalta Gaspar Noén teoksille, joskin ainakin itse näen nämä tunnistettavat nyanssit nimenomaan tribuuttina ja kumarruksena Noén suuntaan, en kyseisen tyylin kopioimisena tai omimisena, niin tukevasti NWR:n elokuvat kuitenkin seisovat omilla jaloillaan.

Elokuvista keskusteltaessa ensimmäiset kysymykset liittyvät keskimäärin aina juoneen ja siihen, mistä elokuva kertoo. Climaxin kohdalla näitä kysymyksiä voivat ruotia keskenään vain kaksi tai useampi elokuvan jo nähnyttä henkilöä. Ja silloinkin juoneen ja elokuvan teemoihin, merkityksiin ja ohjaajan tarkoitusperiin liittyvät kysymykset ja pohdinta herättävät erilaisia näkemyksiä ja jokin toisen katsojan tekemä huomio tai näkemys voikin yhtäkkiä tuntua kristallinkirkkaalta totuudelta hetken aikaa, kunnes muistaa elokuvasta taas jotain, joka onkin täysin ambivalentissa suhteessa tuon hetkellisen heräämiskokemuksen kanssa.

Climaxin alussa kuvataan päähenkilöiden haastatteluita, joissa heille esitetään niin perusluontoisia kuin enenevästi erikoisempia ja uhkaavaltakin tuntuvia kysymyksiä. Kyseessä on siis tietynlainen rekrytointi ja sopivien osallistujien hakuprosessi tanssi- ja performanssiesitykseen liittyen, josta ei etukäteen kerrota sen enempää. Tämän prosessin aikana Gaspar Noé tutustuttaa harvinaisen onnistuneesti katsojansa henkilöhahmoihin lyhyessä ajassa ja toisaalta irtaannuttaa katsojan haastattelutilanteen ulkopuolelle niin, että katsojana tietyt kysymykset huokuvat ja enteilevät selkeämmin ja voimakkaammin jotakin pelottavaa, huolestuttavaa ja uhkaavaa, kuin miten itse haastateltavat henkilöhahmot sen tuntuvat kokevan.

Tämän alkutilanteen lisäksi elokuvan varsinaisesta juonesta ei halua sanoa juuri mitään. Kyseessä on väkivallan, erotiikan, huumeiden ja hulluuden teemoja ja niiden eri ilmentymismuotoja tutkiskeleva hybridi, jossa katsoja heitetään täysin armotta keskellä elokuvan vainoharhaista ja ajoin psykoottista anarkiaa. Tarina ei yksilöidy kehenkään tai mihinkään ja henkilöhahmot ovat elokuvassa vain välineitä resonoida katsojalleen elokuvan häilyvää temaattista sisältöä ja imaista samalla katsoja kohtaus kohtaukselta yhä syvemmälle ja syvemmälle elokuvan sekasortoon.

Gaspar Noélla on täysin poikkeuksellinen kyky hypnotisoida ja vangita katsojansa vain avuttomana sivustaseuraamaan elokuvansa tapahtumia. Tämä täysin uniikki kyky pakottaa katsojansa mukaan elokuvaan, joka Climaxin kohdalla on uuvuttava, ahdistava, hermostuttava ja ennen kaikkea ainutlaatuinen kokemus, jonka jälkeen katsojalla on henkisesti hengästynyt ja kuin palosammuttimella päähän lyöty olo.

Gaspar Noé on mestarillinen audiovisuaalinen visionääri, ja Climaxissa tämä audiovisuaalisuus on häikäisevällä tasolla koko kestonsa ajan. Samalla se on valtava osa koko elokuvan täydellistä onnistumista. Musiikki, koko yleinen äänimaisema sekä ehkä maailman taitavin kamerankäyttö kohoavat ensin lineaarisesti ja lopulta lähes eksponentiaalisesti elokuvan myötä niin, että elokuvan tarinallinen ja teemallinen kerronta yhdistettynä tähän audiovisuaalisen dynamiikan eskaloitumiseen johtaa lopulta lähes sietämättömään katselukokemukseen, kunnes se lopulta yhtäkkiä tasaantuu, lähes pysähtyy ja katsoja on kuin junan alle jäänyt ja vasta tässä vaiheessa katsoja kykenee havahtumaan elokuvan tapahtumiin, sen teemoihin ja siihen, mistä elokuvassa oikeasti oli edes kysymys ja mitä Gaspar Noé halusi kenties elokuvallaan sanoa. Ja näiden kysymysten pohdiskelu onkin jo kokonaan oma lukunsa.

Gaspar Noé todistaa uusimmalla elokuvallaan olevansa yksi maailman näkemyksillisimmistä ohjaajista ja samalla kenties jopa maailman taitavin ohjaaja audiovisuaalisen maailman liittämisessä elokuvan kontekstiin ja kerrontaan, jonka ehkä vahvimpana ilmentymänä on kiistatta vaikuttavin kamerankäyttö mitä olen elokuvissa koskaan nähnyt. Climax on elokuva, joka varmasti jakaa todella dikotomisesti katsojansa eri leireihin.

Niille, jotka elokuvan sisään pääsevät tai ehkä joutuvat, on tiedossa todella raskas, ahdistava ja epämiellyttävä, mutta todella ikimuistoinen, ainutlaatuinen sekä valtavan määrän elämää suurempia ajatuksia ja tunteita herättävä, loppujen lopuksi palkitseva kokemus.

Äh, olisi kiva kun näitä voisi muokata myöhemminkin. Puhelimella luettuna ei huomaa monia kirjoitusvirheitä ja muotoilua, joista osa näytti nyt koneella ihan paskalta :D Ja ei niillä sinänsä väliä, mutta aina harvoin kun jaksaa tehdä pidemmän arvostelun, niin haluaisi sen olevan niin hyvä kuin se voisi olla.
 
...tuli viimesen 30 minuutin aikana vähän Tarantino-fibat tästä leffasta.

Parasitessa goren toteutus kuitenkin ehkä hieman hienostuneempaa.

giphy-2.gif




Verta lensi esteettisesti ja sillä hieman jopa nautiskeltiin ja esim. kun alkuperäinen taloudenhoitaja tippui portaat alas ja löi päänsä betoniin *klang*,
niin tuli hieman häiriintynyt fiilis, kun toiselle sattui pahasti ja silti reaktio oli -> Ai kauheaa! *pidättelee naurua*.
Väkivaltaa yhdistettynä komiikkaan...

Jos nuo tapahtuisivat oikeassa elämässä, niin tuskin veren vuotaminen olisi juuri kenenkään mielestä esteettinen kokemus ja kun sattuu pahasti, niin todennäköisesti juuri ketään ei naurattaisi.
Elokuvaa katsellessa ja kokiessa nämä kuiten menevät.
 
Äh, olisi kiva kun näitä voisi muokata myöhemminkin. Puhelimella luettuna ei huomaa monia kirjoitusvirheitä ja muotoilua, joista osa näytti nyt koneella ihan paskalta :D Ja ei niillä sinänsä väliä, mutta aina harvoin kun jaksaa tehdä pidemmän arvostelun, niin haluaisi sen olevan niin hyvä kuin se voisi olla.

Ei se ole niin justiinsa
 
Ei se ole niin justiinsa

Juuh. Meinaankin vaan näitä harvoja pitkiä arvosteluita, joita jaksan kirjoittaa. Lyhyemmissä ei olekaan niin väliä. Nuo pidemmät on kuitenkin itselle vähän sama asia kuin valokuva, maalaus tai muu taide jollekin toiselle. Ei haluaisi tehdä turhia virheitä. Sama tunne, kun jos on soittanut jonkun biisin jossain juhlissa ja tekee pari virhettä, joita harva edes huomaa, mutta itseä se vituttaa :D

Eli yleisesti olen ihan samaa mieltä tuosta, ettei ole niin tarkkaa. Esim. @Tigre :n arvostelut ovat ihan timanttia sisällöltään, vaikka niitä ei kirjoitusasussaan voisikaan sellaisenaan esim.johonkin alan lehteen arvosteluksi heittää.
 
Noh, mä nyt heitän tämän uudelleen muokatun version tänne kuitenkin, kun tässä meni niin vitusti aikaa :D Tigre, Alicia ja Luni nyt parhaimmillaan jaksavat ehkä lukea, mutta toisaalta täällä on niin vähän kirjoittelua anyway, että tuskin kukaan jaksaa itkeä spämmäämisestä...

- CLIMAX -

Ranskalaisen visionäärin, Gaspar Noén, pitkän uran vasta viides kokopitkä elokuva, Climax, sai ensi-iltansa vuonna 2018, tasan 20 vuotta mestarillisen debyyttielokuvansa Seul contre tous'n (I Stand Alone/Yksin kaikkia vastaan) jälkeen.

Näiden kahden elokuvan lisäksi Noén käsialaa ovat myös hänen tunnetuin elokuvansa Irreversible (2002) sekä Enter the Void (2009) ja Love (2015). Ohjaajan tyylin tuntevat katsojat osannevat pysyä elokuvasta kaukana ja Climax onkin kenties Noén kaikkein vaikeimmin lähestyttävä elokuva. Gaspar Noé kiertää, ylittää, alittaa ja pirstaloi kaikissa elokuvissaan perinteisen elokuvakerronnan normeja todella vahvasti, monin tavoin ja poikkeuksetta. Hän tekee sen selkeän itsetietoisesti ja itsevarmasti, muttei koskaan itsetarkoituksellisesti. Climax romuttaa perinteisen elokuvakerronnan sääntöjä Noén elokuvista ehkä kaikkein voimakkaimmin.

Gaspan Noén ohjaus on täynnä täysin uniikkeja piirteitä sekä niin tyylillisiä kuin kerronnallisiakin keinoja, jotka ovat aina olleet todella oleellinen osa hänen elokuviensa järisyttävää iskukykyä. Suuri osa Noén tyylillisistä valinnoista olisi helppo leimata tekotaiteellisuudeksi (joka on mielestäni terminä kestämätön), mutta nämä samaiset valinnat nimenomaan luovat sen murskaavan ja poikkeuksellisen iskuvoiman, jolla Gaspar Noé toistuvasti vaikuttaa katsojiinsa kuten vaikuttaa.

Noén poikkeuksellisen lahjakkuuden kohdalla on mielestäni huomionarvoinen esimerkki, miten elokuvissa esiintyvästä kaikkein ikävimmästä, ahdistavimmasta ja vaikuttavimmasta väkivaltakohtauksesta/väkivallan käytöstä puhuttaessa esiin nousee erittäin usein Irreversiblen pahamaineisen kuuluisa palosammutin-kohtaus ylitse muiden. Tällaista graafista ääriväkivaltaista kuvastoa on kuitenkin nähty vähintään samoissa määrin lukemattomissa eri elokuvissa. Kyseisen kohtauksen vaikuttavuuteen ja verkkokalvoille palamiseen vaikuttavatkin siis todennäköisesti enemmänkin Gaspar Noén ohjauksen ja tunnelman luoma pelon ja ahdistuksen adrenaliininhuuruinen olotila, ei vain järkyttävä graafinen kuvasto itsessään. Tämä ainoastaan sivuhuomiona, jolla on tarkoitus korostaa Noén poikkeuksellista nerokkuutta ohjaukseen, kuvaukseen ja erityisesti kunkin kohtauksen tunnelman luomiseen liittyen.

Todettakoon vielä Gaspar Noén täysin omintakeista tyyliä ylistettäessä, että tanskalainen visionääri ja kenties Euroopan parhaana ohjaajana pitämäni Nicolas Winding Refn on nykyohjaajosta ehkä selkeimmin velkaa nimenomaan ohjauksen ja etenkin audiovisuaalisen maailman osalta Gaspar Noén teoksille, joskin ainakin itse näen nämä hyvinkin tunnistettavat nyanssit nimenomaan tribuutteina ja kumarruksena Noén suuntaan, en kyseisen tyylin kopioimisena tai omimisena. Niin tukevasti NWR:n elokuvat kuitenkin aina omilla jaloillaan seisovat.

Elokuvista keskusteltaessa ensimmäiset kysymykset liittyvät keskimäärin aina juoneen ja siihen, mistä elokuva kertoo. Climaxin kohdalla näitä kysymyksiä voivat ruotia keskenään vain kaksi tai useampi elokuvan jo nähnyttä henkilöä. Silloinkin juoneen ja elokuvan teemoihin, merkityksiin ja ohjaajan tarkoitusperiin liittyvät kysymykset ja pohdinnat herättävät väistämättä hyvin erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja. Jokin toisen katsojan tekemä huomio tai tulkinta voikin hetken aikaa tuntua kristallinkirkkaalta totuudelta ja nerokkaalta oivallukselta, kunnes elokuvasta muistaa itse taas jotakin, joka onkin täysin ambivalentissa suhteessa tuon hetkellisen heräämiskokemuksen kanssa ja elokuvan tulkinta alkaa jälleen alusta.

Climaxin alussa kuvataan päähenkilöiden haastatteluita, joissa heille esitetään niin perusluontoisia kuin enenevästi erikoisempia ja vähitellen hieman uhkaaviltakin tuntuvia kysymyksiä. Kyseisessä kohtauksessa on siis meneillään jonkinlainen rekrytointi ja sopivien osallistujien hakuprosessi, ilmeisesti jonkinlaiseen tanssi- ja performanssiesitykseen liittyen, josta ei kuitenkaan etukäteen kerrota sen enempää. Ei katsojille eikä osallistujillekaan.

Tämän prosessin/kohtauksen aikana Gaspar Noé tutustuttaa katsojansa harvinaisen onnistuneesti Climaxin henkilöhahmoihin lyhyessä ajassa ja toisaalta hän samalla irtaannuttaa katsojansa haastattelutilanteen ulkopuolelle niin, että katsojalle osa kysymyksistä huokuu ja enteilee selkeämmin ja voimakkaammin jotakin pelottavaa, huolestuttavaa ja uhkaavaa, kuin miten itse haastateltavat henkilöhahmot tuntuvat tilanteen ja kysymykset kokevan.

Tämän alkutilanteen lisäksi elokuvan varsinaisesta juonesta ei halua tai voi kertoa juuri mitään. Climax on väkivallan, erotiikan, päihteiden ja hulluuden teemoja sekä niiden eri ilmentymismuotoja ja olemuksia tutkiskeleva paranoidinen hybridi, jossa katsoja heitetään armotta suoraan keskellä elokuvan vainoharhaista ja ajoin jopa psykoottista anarkiaa. Tarina ei yksilöidy tai konkretisoidu kehenkään tai mihinkään, vaan henkilöhahmot ovat elokuvassa ohjaajalleen vain välineitä resonoida katsojalleen elokuvan häilyvää temaattista sisältöä ja samalla imaista katsoja kohtaus kohtaukselta yhä syvemmälle ja syvemmälle elokuvan sekasortoon ja emotionaaliseen jätemyllyyn. Näyttely on elokuvassa poikkeuksetta virheetöntä ja ajoittain jopa mestarillista, ollen silti elokuvassa kuin vain välttämätön hyvä, eikä näyttelijöiden suorituksia tule juurikaan arvioitua yksinään, vaan kollektiivisena performanssina.

Gaspar Noélla on täysin poikkeuksellinen kyky hypnotisoida ja vangita katsojansa vain avuttomana sivustaseuraamaan elokuvansa tapahtumia. Tämä täysin uniikki kyky pakottaa katsojansa mukaan elokuvaan, joka Climaxin kohdalla on uuvuttava, ahdistava, hermostuttava mutta ennen kaikkea ainutlaatuinen ja pysäyttävä kokemus, jonka jälkeen katsojalla on henkisesti hengästynyt ja kuin palosammuttimella päähän lyöty olo.

Gaspar Noé on mestarillisen audiovisuaalisen ohjauksen nero, ja Climaxissa tämä audiovisuaalisuus on täysin häikäisevällä tasolla koko elokuvan keston ajan. Samalla se on valtava osa koko elokuvan täydellistä onnistumista. Musiikki, koko elokuvan yleinen äänimaailma sekä ehkä maailman taitavin ja omintakeisin kamerankäyttö kohoavat ensin lineaarisesti ja lopulta lähes eksponentiaalisesti elokuvan myötä niin, että elokuvan juonellinen ja temaattinen kerronta yhdistettynä tähän audiovisuaalisen dynamiikan brutaaliin eskaloitumiseen johtaa lopulta lähes sietämättömään katselukokemukseen, kunnes kaikki yhtäkkiä tasaantuu, lähes pysähtyy ja katsoja on henkisesti kuin junan alle jäänyt.

Suurimman osan elokuvan kestosta katsoja on kuin emotionaalisessa mankelissa ja täysin kyvytön poistumaan jostakin hyvin syvältä Gaspar Noen henkisestä pahoinpitelystä. Vasta pikkuhiljaa katsoja kykenee edes jossain määrin objektiivisesti havahtumaan elokuvan tapahtumiin, sen teemoihin ja siihen, mistä elokuvassa oikeasti oli edes kysymys ja mitä Gaspar Noé kenties elokuvallaan halusi sanoa. Ja näiden kysymysten pohdiskelu onkin jo kokonaan oma lukunsa.

Gaspar Noé todistaa uusimmalla elokuvallaan olevansa yksi maailman näkemyksillisimmistä ohjaajista ja samalla kenties maailman taitavin ohjaaja audiovisuaalisen maailman liittämisessä elokuvan kontekstiin ja kerrontaan, jonka ehkä vahvimpana ilmentymänä on kiistatta vaikuttavin kamerankäyttö mitä olen elokuvissa koskaan nähnyt. Climax on elokuva, joka varmasti jakaa äärimmäisen dikotomisesti katsojansa eri leireihin, kuten Gaspar Noén elokuvat yleensäkin.

Niille, jotka elokuvan sisälle kunnolla pääsevät, tai joutuvat, on tiedossa todella raskas, ahdistava ja epämiellyttävä, mutta varmasti ikimuistoinen ja ainutlaatuinen, valtavan määrän elämää suurempia ajatuksia, kysymyksiä ja tunteita herättävä, sekä loppujen lopuksi palkitseva kokemus.
 
@descent ltä lisää tällaisia pitkiä arvosteluja! Näet kyllä upeasti elokuvien sisään, et näitä pitkiä revikoita jaksais lukea enemmänkin!(y)

Kiitos paljon! Mä niin harvoin olen koneella, niin luurilla kirjoittaminen pitkästi on vähän raskasta. Todella mukavaa harrastelua kyllä silloin, kun on aikaa, kuten tänään. Ja tuli eilen tuo Climax katsottua, niin pyöri päässä niin vahvasti ja toisaalta myös Gaspar Noé itsessään ansaitsisi enemmän tunnustusta, niin oli hyvät lähtökohdat tehdä kerrankin pidempi arvostelu. Sä jaksat aina vääntöä kunnon stooria, propsit siitä. Välillä oikein kadehtii, miten laajasti jaksat jatkuvasti kirjoittaa. Itsekin leffoja kuitenkin keskimäärin tulee katsottua 5-10 viikossa ja monet ansaitsisivat arvostelun, mutta ei ole riittävää jaksamista. Noh, koitetaan nyt sen verran kuitenkin, että tämä hyvä threadi pysyy elossa :) Sun arvostelut on tosi iso osa tämän threadin antia.
 
Iso kiitos vaan sinnekin päin.:)

Kateltiin muuten kaverin kaa tänään It Chapter 2. Tästä kuravellista ei jaksa kyllä kirjoittaa arvostelua. Siis... Aivan älyttömän sekavasti ja epäloogisesti pomppiva ihan mihin sattuu leffa. Ihan hirveää katsottavaa. Sit aivan kaikki vedetty niin överiksi etten oo varmaan näin överiksi vedettyä leffaa nähnytkään. Juonen tapahtumiltaan jokin tosi sekavan Indiana Jonesin ja Tomb Raiderin ja Resident Evilin sekoitus ja kaikenlisäksi kesti vielä saamari KOLME tuntia.:ROFLMAO: Repeiltiiin kyllä oikeesti vähän väliä leffalle.

Ite en oo tota Climaxia nähnyt, mut Noen leffoista Enter the Void omalla kohdalla oli sellainen et päräytti mun tajunnan eniten miehen töistä hienoudellaan, sillä tunnelmallaan, kekseliäisyydellään ja moninaisilla ajatuksellisilla asioillaan, jolla tarkoitan eritoten sen
sielun näkemää karujen tapahtumien, mm muistojen jne
ahdistavan epätodellisen tuntuista vyöryä...
 
My Neighbor Totoro (1988)
catbus-my-neighbor-totoro-30479-2560x1600.jpg

Leffan kerronta pitää koko ajan otteessa ja menee todella huomattavasti koko ajan vaan paremmaksi katkeamatta se tiukka ote, mitä lähemmäs loppua lyhyt 1h22minuuttinen leffa kestää. Sitten tässä on myös erittäin laadukkaasti kirjoitetut henkilöhahmot, jotka ei todellakaan ole mitään paperia, niistä vois kirjoittaa jokaisesta heistä enemmänkin, mutta on tulossa jo muutenkin niin pitkä arvostelu tästä, että en sano hahmoista muuta kuin et tosiaan todella hienosti kirjoitetut / toteutetut hahmot, sekä Totoro ja Kissabussi joita ei sovi unohtaa koska ne on etenkin vielä upeammin toteutetut hahmot.

Hyvin hyvin haikea leffa koska on se asia kun äiti on siellä sairaalassa ja uskottelee lapsilleen että kaikki on hyvin ja pääsee ihan pian kotiin ja sekin kun tytöt saavat ilonaiheita tietyistä arkisista pienistä asioista, mutta sen aistii leffassa että ovat pohjimmiltaan ovat hyvin surullisia ja välillä heidän mieleen palautuu ja muistuu se tosiasia että äiti on todennäköisesti hyvin sairas, mutta tuosta haikeudesta huolimatta leffa on samalla leffa on erittäin kaunis ja koskettava ajatukseltaan eritoten siinä, että ihankuin Totoro ja Kissabussi toimisi leffassa metaforiana lohdun ja ilon tuojana kaiken surullisuuden keskelle, emt oliko se Miyazakin tarkoitus tarkoittaa asia noin, mutta musta tuntui tuolta todella voimakkaasti leffaa katsoessa.

Se oli myös musta erittäin siistiä että aikuiset mm lasten isä, ei nähnyt koskaan Totoroa ja Kissabussia, vaan se oli tosi hienosti esittäytyvä asia lasten omassa maailmassaan, jota kukaan muu ei näe. Leffa herättää kysymyksiä hienolla tavalla, olivatko Totoro ja Kissabussi oikeasti edes olemassa vai vaan lasten mielikuvituksessa.

Noiden lasten näkemien olentojen ulkonäöstä, on kyllä niin veikeen mielikuvituksellisen näköinen se Totoro pitkineen kynsineen ja mitä se tekee sen hyrrän kanssa jne, et en ihmettele yhtään et miksi se on valittu Ghiblin logoksi. Tai ainakin joka ikisessä Ghiblin leffassa Totoro tulee ensimmäisenä ruutuun. Mun ehdoton suosikki olento leffassa on kuitenkin se juokseva Kissabussi, jolla on varmaan ties miten monta jalkaa ja silmistä tulee lampun valot. Se se vasta onkin kyllä pirun siistin näköinen visuaalisesti ja hienosti keksitty et miten metkan näköinen se on, eikä mikään ihme kun Miyazakin käsialaa leffa. Pakkomaininta myös mikä oli upean mielikuvituksellisen siisti kohtaus, ehkä jopa yksi leffan parhaista kohtauksista, kun täyden kuun aikaan yöllä se valtava puu kasvaa sinne talon pihalle Totoron toimesta ja sit soittavat mm niitä ihme pyöreitä huiluja siellä puun latvassa.

Myös tunnetun ja erittäin taitavan Japanilaisen säveljtäjän Joe Hisaishi luomat sävelet ovat tässä Totorossa kauneimmat kuin missään muussa Ghiblin / Miyazakin leffoissa. Se kissabussikohtaus, eräs niistä jossa soi ne musiikit niin pisti melkein aikuisella miehellä tipan linssiin äärimmäisen nostalgisuuden takia, mutta etenkin siksi koska ne musiikit jotka olivat täydellisesti luotuja tapahtumien sisältöön, kun ne samalla soi luoden erittäin tunnepitoisen olon. Mun suosikkikohtaus koko leffasta on loppu kun se kun kissabussi
on siellä talon katolla ja sitten katoaa
samalla noiden musiikkien soidessa.

Leffan ydin teemoina toimii eritoten lopulta näkyvä kaikki se inhimillisyys, vilpittömyys, välittäminen, empatia ja tiettyjen henkilöhahmojen asioiden tajuaminen niin ettei kaikki itsestään selvyyksinä pidetyt asiat ole todellakaan niin musta valkoisia kuin voisi aluksi luulla. Myös kuten kaikissa Miyazakin leffoissa niin taustalla on myös sellainen teema kuin luonnosta välittäminen joka toimii pienenä mutta hienona teemana myös.

Miyazaki osaa kyllä siis aivan joka ikisessä teoksessaan luomaan todella paljon ajatusta pinnan alle asioissa. Vaikka olen suuri Miyazaki / Studio Ghibli fani, niin tämän leffan katsomisesta on tosi tosi paljon aikaa, kun muistin että tää on niin enemmän lapsille tarkoitettu, mutta nyt kun katsoin todella pitkästä niin leffa on oikeasti sellainen ettei lapset pääse syvemmälle tasolle tätä katsoessa, joten tää kuten kaikki Ghiblin leffat, toimii aikuisillekin erittäin hyvin. Lapset saavat tästä erittäin paljon, toisenlaista sellaista iloa, Aikuiset taas toisenlaista. Tuokin aika nerokas suoritus ohjaajalta musta tuollainen. Olen pitänyt Mononokea ja Henkien Kätkemää parahimpina Miyazakin mestariteoksina, mutta tämän katsottua ymmärrän nyt miksi tätä pidetään Ghiblin "kaikkein kallisarvoisimpana elokuva-aarteena" kuten takakannessa lukee tuo lainaus merkeissä ole lause. Ummärrän myös miksi totoro on Studio Ghiblin logona toimiva, miksi on japanissa vielä tänä päivänä niin suosittu asia sekä miksi on maailman jollain tasolla laajuinen ilmiö, sellainen et todella monessa paikassa tunnetaan Totoro enemmän tai vähemmän. tässä leffassa vaan on jotain ihan omanlaatuista tunnelmaa ja otetta. Tää meni mulla nyt Mononokestakin ohi kaikissa Studio Ghiblin teoksista ollen ykkösijalla. jotenkin niin legendaarinen elokuva.😄

Leffassa on siis monenmonenlaisia asioita joista aiemmin puhuin ja kaikki ne on aivan hämmentävän hyvin nidottu yhteen muodostaen upean ehjän ja napakan 1h20min kokonaisuuden, jossa loppuu kruunaa kaiken. Se on äärimmäisen
iloinen ja en ikinä varmaan leffoissa oo pidätellyt silmien kostumista onnellisen lopun takia
, mutta tässä oli kyllä niin erittäin kaunis se lopun tapahtumien sarja yhteydessä siihen upeaan tunnarimusiikkiin joka alkoi soida tuossa lopussa kun näytettiin niitä lopun tapahtumia samalla. (EI TODELLAKAAN MITÄÄN SIIRAPPIA kaukaisin sana miten voi tuon lopun AIDON koskettavuuden voi kuvata. siinä sai kyllä pidätellä silmien kostumista, vaikka kyseessä anime tiedän, mut kun katsoo elokuvan pinnan alle niitä asioita niin harvinaisen tai oikeastaan harvinaiSIN elokuva kun puhutaan lämminhenkisyydestä, saati empatiasta ja hyvän mielen aikaan saavasta / jättävästä tunteesta.

10

(Ps, koitin siinä mielessä tehdä nyt vähän ammattimaisemman arvostelun että jätin joka ikisen kirosanan pois😄)
 
Tulipa katsottua omituisin leffa ikinä nimeltään Swiss army man. En suosittele etukäteen trailerin tai arvostelujen katsomista, en näin tehnyt itsekään. Erikoinen leffakokemus kerrassaan. Komedia/Draama/Fantasia. Jos haluaa jotain tavallisesta poikkeavaa nähdä niin tässä olisi.
 
Katoin viaplayssa et mitä kattois, niin vastaan tuli siellä Contagion jossa se tappava virus leviää. Niin kelasin et EI helkkarissa tollaista voi katsoa tällä hetkellä kun se Korona viruskin on nyt päällä... Ihan liian ahdistavaa ois nyt kattoa toi leffa. Musta ainakin.

Toiseen asiaan. Ite menossa kattoo joko 1917 tai Parasite. En oo vielä päättänyt et kumpaan käännyn.:unsure:
 
Toiseen asiaan. Ite menossa kattoo joko 1917 tai Parasite. En oo vielä päättänyt et kumpaan käännyn.:unsure:
Molemmat tietenkin, jos mahdollista on. Tietysti aasialaiset leffat sulle näyttää uppoavan suhteellisen isolla prossalla, niin sitten Parasite.
 
Kummisetä 2 (1974) - IMDb 9,0
maxresdefault.jpg

godfather2imperialcrownwh1.5642.webp

Tästä uusi arvostelu kun vuosia sitten tehneeni arvosteluni tästä tarkistin niin oli suht pökäle, kun puuttui vaikka mitä tärkeitä seikkoja ja oli lyhyt arvostelu niin aattelin ja halusin tehdä uuden paljon kattavamman arvostelun. Todella pitkästä aikaa katsoin tän ja arvostelua rakentassani muistin ja tajusin miten kova leffa kyseeessä, Kun mulla on niin että leffan hienouden vasta tajuan kunnolla kun alan rakentaa arvostelua koska siinä tulee syvemmin pohdittua leffan asioita, kun vertaa et jos katsoo jonkun kovan leffan ja sen loputtua ei jää pohtimaan. Painotan vielä et itselläni on noin asia, et kun tätäkin arvostelua rakennellessani pohdin noin puoltoista tuntia leffan jälkeen. Tuon asian takia tämä leffa joka ei mahtunut vasta tehdylle mun top 20 listalle niin menis nyt melkein 5 sijalle.

Massiivinen 3h20min kestävä monikerroksinen ajaton mestariteos ja ihan huikea kokemus aina kun tän kattoo. Upea muunmuassa kerronnan, juonen käsikirjoituksen, näyttelyn, hahmojen toteutuksen ja dialogin taidokas kutoelma jollaista ei ole toista leffaa (poislukien eka Kummisetä) ainakaan kun puhutaan noista luettelmistani asioista etenkin miten ne on tosiaan nivottu yhteen.
Tässä leffassa on sitten niin saamarin paljon kaikenlaista pohdiskelevaa ajatuksellisuutta asioissa joka välittyy mm Pacinon ja De Niron esittämien henkilöhahmojen kautta kun mm muistelevat ja sitä kautta pohtivat asioita ja pohdiskelevat myös nykyhetkessä moninaisia asioita, mm luottamuksesta ja lojaaliudesta, ihmisiä ympärillä, sekä omaa väkeä että vihollisia, perhettä asiana ja mm noiden mainitsemieni asioiden kautta hyvin moraalista pohdiskelua asioista ja kyseenalaistaen hienosti omaa käytöstään myös.

Tematiikkaan jos paneudutaan, niin täydet pisteet siitäkin, sillä niitä on paljon ja ovat musta tällaiselle mafiaelokuvalle tosi siistejä sopien hyvin mafia asiaan. Isoimpana teemana toimii perhe ja sen tärkeys, jota muuten painotetaan leffassa moniiiiin otteisiin ja todella paljon. Perheessä etenkin luottamus, kunnioitus ja uskollisuus on erittäin tärkeää perheen sisässä ja se on aika karua että Michaelin usko alkaa leffassa hienosti tehdysti horjua, koska eräiden tapahtumasarjojen kautta hän joutuu kyseenalaistamaan oman väkensä ja jopa oman perheensä uskollisuutta, joten hänelle alkaa muodostua tunne, ettö keneenkään ei voi satavarmasti luottaa, ei edes omaan väkeensä ja leffassa pohditaankin missä menee vihollisen ja ei vihollisen raja ja millä se häilyvä raja määritellään. Lisää hienosti leffassa käsiteltäviä teemoja ovat myös isoina teemoina petokset / kaksinaamaisuus, kosto suorassa yhteydessä vihaan ja tuohon kostoon ja vihaan vähän liittyen periaatteistaa viimeiseen asti kiinni pitäminen. eikä sovi unohtaa valtaa ja väkivaltaa, jotka on isona asioina leffassa.

Juonessa on aivan älyttömän siistejä monia eri juonikuvioita / tosi ovelaa koukeromaista juonittelua vaikka mistä ja minkä monimutkaisten asioiden yhtälönä jonkin ovelan juonen asia lopulta näyttäytyy ja eskaloituu. Sit on se vihollisen ja ystävän raja mikä on niin häilyvä että leffassa on myös todella hengen vaarallinen tunnelma ja meininki. Äärimmäisen jännittävä ja tiivistunnelmainen leffa monilta monilta asioiltaan joista oon puhunut tässä arvostelussa.
Näissä kummisedissä on myös otteeltaan sellaista hienoa tylyä ja äijämäistä otetta. Vito Corleone ja Michael Corleone, jotka eivät kumartele kellekään ja monessa kohtaa haistattaa v**ut jollekin vihulle v***tuilun kera. Paras esimerkki on se ajassa jolloin Vito oli joku 40v, niin se
hiton ruma ja aivan käsittämättömän ärsyttävä sika, joka vaatii muilta rahaa aluellaan ja kaikki sitten sitä rahaa hänelle antavat, mutta hienosti Vito juonittelee tuon jutun että rauhoittelee ruokapyöydässä kavereitaan et relatkaa mä hoidan jutun. Sitten vito tyyneen viileästi täysin panikoimatta antaa pienen summan tuolle pahalle miehelle eikä siksi että pelkäisi häntä, vaan tuo rahan antaminen tuolle tyypille oli kaikki Viton suunitelmaa, joka päättyy hienosti kun Vito ampuu sen mulkun siellä rappukäytävässä kuoliaaksi jonka jälkeen v**tuiluksi pistää aseen sen mulkeron suuhun ja ampuu vielä kerran, sit ottaa ne hänen antamat rahat tuon tyypin taskusta ja potkaisee jalalla tyypin istuma-asennosta kumoon.

Leffan tunnelma niin vois vähän laittaa mietteitä siitä. Näissä kahdessa ekassa Kummisedissä tunnelma on jotain uskomattoman siistiä. Kahden väliset hiljaiset keskustelut tulevista tapahtumakuvioista, miten hoidetaan homma x jne keravielä jossain hämärässä huoneessa jossa on pimeitä nurkkia. Tuo pimeys ja siellä hiljaiset keskustelut on monien asioiden lisäksi ihan saamarin hieno tunnelman luoja. Lisäksi tunnelmaa luovat ja luovatkin sitten todella tehokkaasti leffan upean siisti ajankuva yhteydessä hienoihin pukuihin miehillä ja mustiin autoihin. Lisäksi kaikki miljööt on tosi siistejä leffassa. aurinkoisen Sisilian rehevät rinteet ja kiviset maastot, New Yorkin kaupunki ja vaihtuvat vuodenajat eritoten oli makeeta siitä talvesta tykkäsin ehdottomasti eniten kun maa on lumen peitossa. Olisi saanut olla enemmänkin leffan kestosta talvea kun se loi niin mielettömän siistiä tunnelmaa tällaiselle mafiaelokuvalle missä mm kulkee mustia autoja talvisessa maastossa (yllä kuvassa) En oo muistanut mainita musiikeista muuten mitään, niin se pitää sanoa että erittäin tehokkaasti kohtausten tehoa lisäävät ja upean kuuloiset sellaiset.

Tää on musta jopa parempi kuin eka Kummisetä, mm koska jotenkin isompi kokemus, kun leffa liikkuu kahdella aikatasolla, ollaan sekä Vito että Michael Corleonen ajassa. Lisäksi myös siksi parempi kuin eka osa, on että Al Pacino on musta paljon paremmin kummisetää näyttelevä kuin Brando, lisäksi Robert De Nirosta plussaa myös paljon. Kuvassa oleva loppu mitä tuossa sit käy on karu mutta todella eeppinen.

10
 
Viimeksi muokattu:
1917 (2019)
622.webp

Odotin tämän leffan olevan AIVAN erilainen kuin mitä se oli. Kuvittelin että tää olis massiviisesti kuvattu kertomus ensimmäisestä maailmansodasta, jossa olisi mukana sen aikaisia tankkeja, lentokoneita, laivoja jne, mutta ihan erilainen oli leffa.

Heti kun leffa alkoi niin kiinnitin välittömästi huomion erikoiseen kuvaukseen, joka oli aivan huikeaa jälkeä. juostaan juoksuhaudoissa ja ukkojen takana on kamera joka vähän heiluu. Tuohon lisäksi se että leffassa oli erittäin kova äänimaailma, joka loi tuon kameran käyttötyylin lisäksi leffasta erittäin uhkaavan / pahaenteisen tunnelman. Leffa oli audiovisuaalisesti erittäin dynaaminen. Kuvauksen ja pahaenteisen äänimaailman ja miljöön kun juostaan siellä juoksuhaudoissa niin mulle jäätävän kovan immersion tunteen, että tuntui kun olisi ite leffan sisällä mukana. Sitten siitä pakkomaininta siitä että oli ihan jäätävän ahdistavaa katsottavaa, kun menivät sinne täysin aukiolle paikallla, että milloin ensimmäinen laukaus kuuluu ja kun se tuli tietyssä vaiheessa, niin kävi sellainen lojaus että tuntui ihan ruudun läpi se aseen lojaus.

Leffan miljöistä asiaa. Aivan upeaa tunnelmaa loi kun juoksevat siellä juoksuhaudoissa kera synkän ilman, kun taivas on ihan harmaa ja loi jonkinasteista hämäryyttä leffaan kuvaan. Se vasta olikin upea tunnelman luoja kun nousevat juoksuhadoista ylös isolle erilaisille aukioille taivaan ollessa tosiaan ihan harmaa ja koko autio näytti ihan kuolleelta paikalta. Myös eräs tulipalon tekemä paikka oli tosi siistin ahdistava, kun ne liekit värjästi yön ollessa päällä aivan punaisen ilman ja sit joku ristikin näkyi tuossa punaisen taivaan kohtauksessa...

Leffassa oli tosi kova intensiteetti päällä alusta alkaen joka kasvoi, mutta siitä miinusta pakko antaa että tietyssä vaiheessa intensiteetti vähän lässähtää ja leffa alkoi myös jollain tasolla toistamaan itseään. Miinusta myös siitä että kun leffa kertoo ensimmäisestä maailmansodasta niin tämä oli tosi kapea alainen leffa, ei mikään iso kokemus ensimmäisestä maailmansodasta jossa olis just esim niitä tankkeja ja laivoja mukana.

Ajatusta sen sijaan oli ja paljon. Teemoina mm lupauksen pitäminen viimeiseen asti / uskollisuus, urhoollisuus, sotilaiden täysi väsymys sodasta joka väliittyi todella hienosti sotilaista ja mm tuo väsymisen näkyminen sai itekin oikeasti hienosti onnistuneesti kelailee päässä sodan kauheutta ja sellainen fiilis että sotaan joutuminen, ei kiitos...

Ei missään nimessä voita parhaan elokuvan Oscaria, kuvauksesta ja äänitehosteista tosin ansaitusti saattaisi voittaa.

9
 
Back
Ylös Bottom