Ei tarvetta ystäville?

[billmaier]

Voiko ihminen pärjätä ilman ystäviä ja siinä tapauksessa kuinka kauan?

Itsellä ei ole minkäänlaista tarvetta ystäville tai kavereille, vaan viihdyn parhaiten yksin. Olen päivisin koulussa ja iltaisin salilla ja sen jälkeen ei enään ehdi tai jaksa tavata ketään. Koulussa ja salilla tulee toki tavattua tuttuja/kavereita, mutta nämä eivät ole sellaisia henkilöitä jonka kanssa viettäisin vapaa-aikani.

Viikonloppuisin tulee enimmäkseen katsottua leffoja, kuunneltua musiikkia, käytyä lenkillä, tehtyä koulutehtäviä, käytyä kaupassa ym. Kertaakaan en ole tylsistynyt siksi että olen yksin, vaan aina löytyy jotakin tekemistä. Viihdyn vaan parhaiten yksin.

Onko muilla samanlaisia tuntemuksia vai olenko ainoa?

 

[Hippihippo]

Heh tervetuloa joukkoon. Itse olen kanssa hieman erakko. Tosin perhe pyörii jaloissa.
Mutta aina ollut sellainen että viihdyn missä vaan, asumassa keskellä korpea tai keskellä isoa kaupunkia.
Jos työkavereita ei lasketa, niin oikeita kavereita ei ole ollut 14 vuoteen. Tosin netistä on paljon "kavereita" joista osan on tuntenut pitempään kuin minkään muun kaverin (prkleen wow)
Isä ukko oli samanlainen, viihty asua missä vaan. Mutta kavereita ei ollut, mutta paljon hyvän päivän tuttuja.

 

[Super5]

Tjoo no ite tossa huomannut, että kyllä saatana tylsää tulee, kun kuukauden makaa kotona ja ei näe ketään. Kun taas käy töissä, saa jo niistä jutteluista päivän sosiaaliannoksen, ettei sitä enää osaa kaivata ja viikonloppu meneekin sitten ihan hyvin yksin, ilman että tylsistyy.


E: Veikkaan että kyllä siellä autiolla saarella missä ei oikeasti ketään ole, aikalailla Tom Hanksit kävisi.

 

[billmaier]

Juu kyllähän niitä muita ihmisiä pitää nähdä, mutta tarkoitin lähinnä sitä että ei tule käytettyä vapaa-aikaa mihinkään sosiaaliseen toimintaan, vaan tulee oltua itsekseen. Autiolla saarella voisi kyllä tulla vähän tylsää.

 

[Kaapeli]

Onko muilla samanlaisia tuntemuksia vai olenko ainoa?

Viihdyn hyvin yksin noin 95% ajastani. Sillointällöin etenkin juhlapäivinä tekee mieli kaveriseuraan, mutta pärjäisin ilman sitäkin. Viikkoja saattaa mennä etten tapaa kavereita urheilun, työn, opintojen tms. ulkopuolella lainkaan eikä haittaa yhtään.

Mutta ylläpidän kuitenkin kaveripiiriä, koska onhan heidän seurassa mukava olla, vaikka yksinkin pärjäisi suurinpiirtein yhtä hyvin niitä muutamia poikkeuspäiviä lukuunottamatta.

 

[voidi]

Onhan ne ystävät tärkeitä mutta tarvittaessa pärjään pitkiäkin aikoja yksin kun keskitys täysillä treenaamiseen ja muuhun siihen liittyvään. Itseasiassa mä olenkin jonkun verran joutunut näkemään vaivaakin sen eteen että tulee edes välillä lähdettyä viihteille, etteivät pitkäaikaiset arvokkaat ystävyssuhteet kärsisi treeni-erakoitumisesta.

 

[Wulppa]

2-3 todella hyvää kamua on riittänyt minulle... Tarvi olla masis ja kerskua sillä kuinka yksinään pärjää (ja kaikkihan yksinään pärjää).

 

[Mehustaja]

Tällaiselle henkilölle on olemassa oma käsitekin, introvertti http://fi.wikipedia.org/wiki/Introvertti_ja_ekstrovertti

Mäkin saan yleensä aika helposti yliannostuksen sosiaalisuutta ja sitten tekeekin mieli vaan loikoilla ja nauttia omasta seurasta
Tosin kyllä mä viikonloppuisin käyn aina dokaamassa ja alkaa kyllä vituttaa jos syystä tai toisesta joutuu koko viikonlopun istumaan yksin himassa. Mutta arkisin en kyllä kavereita jaksa vaan touhaan ittekseni.

 

[merkkari]

"You are the average of the 5 people you spend the most time with. Are you surrounding yourself with good influences? Are you seeking out people that will make you better (and you gladly help them in return?). This holds true for training and life."

Tajusin vähän aikaa sitten miksi viihdyn parhaiten omissa oloissani: kukaan kavereista ei inspiroi tai tuo mitään muutakaan positiivista mun elämään. Ossaa ne notkua baareissa räkä poskella kun rapajuopolla ja vetää norttia. Phyih, ja sitten ihmetellään miksen vastaile luuriin kun yöllä soitellaan.

Akkojen kanssa sama homma, vedän puoleeni narkkareita, epävarmoja juoppoja jotka kaipaa vaan sitä kainaloa mihin itkeä kun elämä on niin perseestä.

 

[Andy]

Onhan niitäkin ääripäitä, että ei osaa olla hetkeäkään yksin. Tiedän pari tällaista tapausta. Pahempi se on kuin erakoituminen. Silti on itselläni vähän vaikea ymmärtää, miksi parikymppinen jannu haluaisi olla pääasiassa yksin. Yksinoloa olen alkanut toden teolla kaipaamaan vasta perheen perustettua. Silloin sitä yksinoloa tarvii todella välillä, ihan vain latautumiseen. Mutta onhan se nyt hienoa elokuisena hämärtyvänä lauantai-iltana käydä hyvän frendin kanssa yhdellä kaljalla terassilla ihmisvilinässä moikkailemassa hyvän päivän tuttuja ja heti perään istua hiljaiseen autoon ja ajaa auringonlaskuun rantateitä. Kaverin kanssa eikä tarvi edes välttämättä puhua paljoa, muuta kuin silloin tällöin heittää jotain läppää tai jauhaa jonnin joutavia. Menet kotiin ja vaimo kysyy, että mitä kaverilles kuuluu. Et tiedä, kun ei välttämättä tullut asiasta puhuttua mutta silti aistit kaverista että sillä menee hyvin ja oli kivaa ja niin itselläsikin. Ei yksin läppärin näytöltä katsottu waretettu divx-leffa ja maitorahka voi mitenkään olla hauskempaa. Siis ei ainakaan minulle.

Tämä nuorison yksinolemisen yleistyminen johtuu varmaan tästä vitun nettikulttuurista. "Kaverit" on jotain helvetin nimimerkkejä jossain pelissä tai 15vuoden takaisia koulu"kavereita" Feisbuukissa ja näitäkään tyyppejä ei ole tavannut 10vuoteen. Mulle kaverit on niitä tyyppejä, jotka ei ole duunista tulleita tuttuja tmv vaan niitä kymmenien vuosien takaa säilyneitä ystävyyssuhteita. Toki aikuisiälläkin on tullut pari hyvää ystävää, mutta ei niitä samanlailla ole. Eikä niiden kanssa tule naureskeltua samalla tavalla nuoruuden häröilyille, kun ei niitä silloin tuntenut. Minusta ihmisen pitää osata olla yksin ja nauttia yksin olosta, mutta kyllä se on valtava rikkaus, jos on se muutama tai vaikka pari hyvää kaveria, joiden seurasta nauttii. Niiden kanssa vietetty aika antaa paljon.

 

[tuuba']

Itsekin tulee oltua vapaa-ajalla pääasiallisesti yksin, juuri sen takia ettei täältä löydy ketään kaveria joka tuo ´´inspiraatiota``. Muuten kyllä pidän kaveripiiriä yllä, ja hyviä kavereita löytyy, mutta ei ole sellaista kaveria jolla olisi paljon yhtäläisyyksiä. Viihdyn kyllä omissa oloissakin, ja välillä tekee mielikin olla vain yksin.

 

[billmaier]

Kiva kuulla että täällä on muita samanlaisia, etten ole mikään kummjainen.

Omalla kohdalla tämä on lähtenyt liikkeelle siitä, että muutin pari vuotta sitten 400km päähän opiskelujen perässä. Kotipaikkakunnalla oli kourallinen ihmisiä joiden kanssa tuli vietettyä aikaa, mutta nekin kaverisuhteet ovat jääneet muuton myötä. Täällä uudella paikkakunnalla on myös vaikea hankkia uusia kavereita, koska esim kaikkien luokkakavereiden päässä liikku vain yksi ajatus, ryyppääminen. Eli meikäläisen ajatusmaailma ja prioriteetit ovat todella kaukana keskiverto-parikymppisen maailmasta.

 

[Savannah-]

Täällä yksi! Viihdyn todella hyvin yksinäni ja ei mulla pahemmin koskaan tule tylsääkään, koska aina keksin jotain tekemistä. Ja musta on kivaa käydä yksin kaikkialla/monessa paikassa, kaupungilla kävelemässä, lenkillä, shoppailemassa. Tykkään myös matkustaa yksin uusiin paikkoihin

Mutta vaikka mulla onkin suuri taipumus erakoitumiseen, niin en todellakaan pärjäisi ilman ystäviä. Mä tarvitsen sosiaalisia tapahtumia, mutta mulle riittää se pari kertaa kuukaudessa - Ja nyt muiden ihmisten kanssa asuessa saman katon allla, niin tulee heille juteltua niin paljon kaikenlaista, että senkin vuoksi vähenee tarve sille, että pitäisi nähdä jotain kaveria koko aika. Mun mielestä parhaat hetket on just niitä kun hyvän ystävän kanssa tavataan ja ei olla ihan hetkeen nähty - ja silloin on oikeastaan ihan sama mitä tekee, vaikka parhaita on joku pitkä iltainen kävelylenkki tai sitten istua parhaiden ystävien kanssa jossain kuppilan nurkassa ja jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja kuten Andy tuolla ylempänä kirjoittikin, niin ei se ystävyys aina tarvitse edes sanoja - se läsnäolo riittää myös joskus.

Mä olen ollut onnekas ja löysin lapsuudessa todella ihanat ystävät(heitä on vain muutama kappale), mutta ystävyys silti säilynyt näin vuosienkin jälkeen ja vaikka asutaan ihan eri puolilla maailmaa, niin silti sellainen vahva side on välillämme. Ja ystävissä on juuri parhainta se, että potki elämä miten tahansa päähän, niin ystävät pysyvät rinnalla. Poikaystäviä on mennyt ja tullut, sydänsuruja, ihmissuhdekriisejä ja mitä tahansa, niin silti ystävät ovat vain pysyneet. Ollaan myös riidelty paljon ja huudettu toisillemme naama punaisina, mutta silti.. ei se ole mikään merkki ystävyyden katkeamisesta, lähinnä vain syventänyt sitä.

Nyt meni varmaan ihan offtopikiksi, mutta olen itse sitä mieltä, että vaikka kuinka nauttisi yksin olemisesta, niin ihminen on luotu olemaan muiden kanssa, joten ystäviä ei pidä unohtaa. Ihan jo omalle mielenterveydellekin hyvä tavata muita ihmisiä.

Ja yksin asuessani en voinut kuvitellakkaan asuvani muiden ihmisten kanssa(esim.solu), mutta nyt lähemmäs vuoden olen jakanut saman talouden 4-8 ihmisen kansssa ja en jotenkin osaa enää kuvitella asuvani yksin. Kaikkeen tottuu

 

[Peeveli]

Here here. Mulle riittää vanhojen kavereitten kanssa yhteydenpito netin välityksellä.
Uusia en halua. Ja jos tulee uus tuttavuus, niin netissä hyvä jutella.

 

[Murkinakinaa]

Nyt meni varmaan ihan offtopikiksi, mutta olen itse sitä mieltä, että vaikka kuinka nauttisi yksin olemisesta, niin ihminen on luotu olemaan muiden kanssa, joten ystäviä ei pidä unohtaa. Ihan jo omalle mielenterveydellekin hyvä tavata muita ihmisiä.

Siis tästähän on tehty paljon tutkimuksiakin että tarvitseeko ihminen sosiaalisuutta. Vasta tulikin eräs dokkari eräästä usalaisesta vankilasta jossa kaikki vangit olivat eristysselleissä. Suurinosa vangeista alkoi kärsimään mielenterveysongelmista kun olivat tarpeeksi kauan sellissään olleet. Moni sitten vapauteen päästyään sai paniikkihäiriötä ja koki vainoharhaisuutta ja sen seurauksena suurinosa vapaaksipäässeistä pahoinpiteli jonkun ja päätyivät takaisin omaan eristysselliin josta oli vasta päässyt.

 

[Samwaiss]

Samma här. Olen aikaisemmin ollut varsin sosiaalinen, ja olen sitä edelleenkin, kun tilaisuus niin vaatii. Itse kun olen sinkku, niin nykyisin jo pariutuneet "ystäväni" eivät enää kelpuuta itseäni heidän seuraansa, jostain syystä. Samapa tuo. Viihdyn todella hyvin "issessein", en välttämättä kaipaa ketään seurakseni. Töissä saan olla joukossa, joten kotona en koe oloani yksinäiseksi. Itselleni yksinäisyys on erittäin suuri osa elämääni, jopa voimavara.

 

[Cynepmeh]

no joooo mut väääähä eriasia tollainen jenkkilän eristys kopissa olo kuitenkin et ei ihme jos pää hajoo ku ei nää ees vihamiehiä ;) Itsellä ollut aina aika paljonkin ystäviä mutta ikääntyessä tullut omia juttuja/menoja niin hyvin riittää noi muutamat joiden kanssa olenkin paljon tekemisissä.

 

[Murkinakinaa]

Itse kun olen sinkku, niin nykyisin jo pariutuneet "ystäväni" eivät enää kelpuuta itseäni heidän seuraansa, jostain syystä.

Aika hirveätä tommonen:(

Siis ton edellisen postini sanoma siis oli että kyllä ihminen jonkin verran sitä sosiaalisuutta tarvitsee, vaikkakin tuo esimerkkini oli aika raju tapaus.

 

[Slrt]

Itsekin tulee oltua vapaa-ajalla pääasiallisesti yksin, juuri sen takia ettei täältä löydy ketään kaveria joka tuo ´´inspiraatiota``. Muuten kyllä pidän kaveripiiriä yllä, ja hyviä kavereita löytyy, mutta ei ole sellaista kaveria jolla olisi paljon yhtäläisyyksiä.

Itelläkin tämmönen ongelma, varsinkin kotipuolessa. Ennen oli mopot, pelit ja yleinen amistelu yhteisiä kiinnostuksia, nyt ei enää mitään. Kaverit ryyppää viikonloput ja itteä ei kiinnosta pätkääkään.

Oon kanssa aika introvertti mutta kyllä jokainen ihminen tarvitsee ystäviä, tai ainakin varmasti saa siitä jotain. Ja siis puhun nyt ystävistä, ei siitä hyvänpäiväntuttu-kaverista joka täydentää vaan monisataisen facebook-kaverilistan lukemaa.

 

[norsukuningas]

Erakkona elellään, kerran viikkoon on maksimi millon jaksaa kavereita nähdä ja mieluiten viikonloppuna. Työ tosin on melko sosiaalista ja siellä ihan mielellään on ihmisten kanssa tekemisissä.