Vapaaotteluharrastajien sitouttaminen

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja AndyS
  • Aloitettu Aloitettu
Thonglong sanoi:
No mikä on sun mielestä kunnollista treenaamista ja miksei muka toistojen tekeminen sitä olisi? Ei ne taidot miettimällä mihinkään parane, vaan tekemällä oppii. Pointti oli se että hyvin harva jos kukaan jaksaa 12 kertaa viikossa esim. Gb gymin ohjattuja treenejä, mutta kevyempiä tekniikkapainotteisia treenejä mukaan, niin asia on eri. Automaatiotasolla ollaan vissiin kun ollaan tehty joitain kymmeniä tuhansia toistoja ja sekään ei vielä tarkoita että tekniikoita osaisi niin hyvin soveltaa matsissa.

Jotkut jenkkipainijat ovat hinkanneet esim. alasvientejä lapsesta saakka ja toistoja on varmaan takana kymmeniä tuhansia ja sittren ihmetellään miksei Suomesta tule UFC mestareita, kun parikymppisenä ruvetaan treenaamaan muutaman kerran viikossa.
Click to expand...

Ulkomailla, esimerkkinä näin thaimaassa thainyrkkeilyssä niitä ohjattuja treenejä järjestetään sen 12xviikkoon. Sanoisin että enemmän noissa kehittyy, kuin että vetäis pari kovaa treeniä ja sitten parikymmentä tollaista kevyttä pelkästään tekniikkapainotteista treeniä.

Samaa mieltä oon kyllä siinä että vaikeahan tohon mukaan on päästä jos toisella on 10 vuoden etumatka kamppailulajeissa. En usko kuitenkaan että Kuivasen ja Niinimäen urat kaatui siihen että ne treenaili vaan muutaman kerran viikossa. Kyllä siellä jenkkilässäkin on sitä porukkaa joka aloitti treenaamaan 2kybäsenä ja treenaa vaan muutaman kerran viikossa, eikä niistäkään oo tulossa UFC mestareita.
 
Thaimaa on treenaamisen suhteen vähän huono esimerkki, kun laji aloitetaan jo lapsena ja jos olet Thaimaassa käynyt treenaamassa, niin varmaan olet nähnyt tosi nuoria lapsia jonkun kokeneen treenaajan ohjauksessa potkimassa kiertopotkuja ja vetelemässä kyynärpää lyöntejä säkkiin. Sitten vähän vanhempana alkavat kovemmat treenit, mutta silloin on jo älytön määrä perusthaikkutekniikoiden toistoja alla.

Turisteille suunnatut thaikkutreenit Thaimaassa on mun mielestä ihan yhtä tyhjän kanssa. Tyynyjä ja säkkiä voi hakata Suomessakin kaverin kanssa, ei sitä varten tarvitse Thaimaahan lähteä.
 
Thonglong sanoi:
Thaimaa on treenaamisen suhteen vähän huono esimerkki, kun laji aloitetaan jo lapsena ja jos olet Thaimaassa käynyt treenaamassa, niin varmaan olet nähnyt tosi nuoria lapsia jonkun kokeneen treenaajan ohjauksessa potkimassa kiertopotkuja ja vetelemässä kyynärpää lyöntejä säkkiin. Sitten vähän vanhempana alkavat kovemmat treenit, mutta silloin on jo älytön määrä perusthaikkutekniikoiden toistoja alla.

Turisteille suunnatut thaikkutreenit Thaimaassa on mun mielestä ihan yhtä tyhjän kanssa. Tyynyjä ja säkkiä voi hakata Suomessakin kaverin kanssa, ei sitä varten tarvitse Thaimaahan lähteä.
Click to expand...

Kaiken turistihuuhaan lisäksi siellä on vielä niitä hyviäkin mestoja jäljellä. Ei tarvitse lähteä yleistämään kaikkia "huijausroskaksi", vaikka itsellä olisikin ollut huonoja kokemuksia.
 
Tässä on yksi esimerkki eli thaikkuclinchi vaparissa.
https://www.youtube.com/watch?v=rYmDwDnjXCE&list=RDrYmDwDnjXCE#t=78

Voisi ajatella että ihan simppelijuttu, mutta niin kuin videosta näkee, niin aika monenmoista juttua siinä on ja niin kuin A. Silva videolla sanoo, niin oppiakseen tekniikoita niitä tulee harjoitella kaikessa rauhassa kaverin kanssa. Ja thaikkuclinchi on vain yksi pieni vaparin osa-alue.
 
Perusharrastajien lopettaminen nyt ei kyllä ihan varmasti johdu siitä että saisivat niin paljon koppia, että alkaa tulla muistihäiriöitä jne. Kaikki kilpailijathan olisivat silloin ihan zombeja. Kyseessä on kuitenkin vaikka vakava samalla erittäin harvinainen ilmiö enkä ole urallani henkilökohtaisesti koskaan tavannut henkilöä, josta jotenkin huomaisi että iskuista on tullut jotain henkisiä ongelmia. Se on toki mahdollista ja aivoja kannattaa suojella, mutta todellakin hyvin harvinaista kun treenataan järkevästi - eikä missään tapauksessa perusharrastajien lopettamista aikaansaava ongelma.

Jos haluaa urheilla oikeasti niin kyllähän silloin pitää treenata aika paljon enemmän kuin 3x/vko. tuo 12 treeniä viikossa joista 8-9 lajia ja 3-4 oheistreeniä alkaisi olla aika optimi. Näistä tietenkään kaikki treenit eivät voi olla kovia vaan osa palauttavia, jolloin juuri tuo rauhallinen tekniikkaharjoittelu ja mieluiten valmentajan opastuksella (ei siis vain kaverin kanssa) on erittäin suuressa roolissa kehityksen kannalta.

Perusharrastajan treenin jatkuvuuden kanssa tällä on kuitenkin aika vähän tekemistä. Se tosin on että kun treenimahdollisuuksia on paljon niin harrastajat voivat käydä myös muissa treeneissä kuin niissä vapaaottelun "perustreeneissä" joita on yleensä se 2-3 viikossa. Harrastajaryhmässä on kuitenkin aina niitä joille ei jostain syystä sovi kovin hyvin joku tietty päivä. Ehkä on lennokkikerhoa, ehkä äiti ei pääse kuskaamaan treeneihin tai on työt lähes treenien alkuun asti. Tällöin on hyvä jos harrastaja voi vapaaottelun mattotreenipäivän sijaan käydä BJJ:ssä tai pystypäivän sijaan potkunyrkkeilyssä. Joku nyt ehkä muistaa että olen hyvin vahvasti puhunut tällaista treenausta vastaan, mutta perusharrastajalle se on eri asia koska tärkeintä hänelle ei ole kehitys ja saumattoman paketin saaminen häkkiin vaan ylipäätään jatkuva ja mielekäs liikuntaharrastus.

EDIT: Opetusvideoiden hyöty on minusta siinä että niitä katsomalla voi saada uusia ideoita, joita voi sitten harjoitella ja saada omaa pakettia laajemmaksi. Matsivideoista voi löytyä näitä myös ja niistä oppii lisäksi taktiikkaa, mutta sitäkin pitäisi kyllä treenata ennen kuin sen voi soveltaa matsiin. Pelkkä videoiden katselu ilman että se jotenkin yhdistetään fyysiseen treeniin on mielestäni hyödyltään aika lähelllä nollaa.
 
Britons sanoi:
Aivovaurioista on viime aikoina ollut paljon puhetta vaparimediassa. Ilmeisesti aivot kestää nykytiedon valossa oletettua huonommin tällejä ja pysyvän vamman voi saada jo yllättävän helposti.

Oletteko aktiivisesti kamppailulajeja harrastaneet huomanneet aivovammojen merkkejä itsessänne tai treenikavereissanne? Ekana vissiin tulee muistiongelmia, impulsiivisyyden lisääntymistä, sanat katoaa puhuessa ja lopulta perus puhe alkaa sammaltaa jne. Mielestäni tämän tiedon valossa näiden lajien vakava harrastaminen vaatii jo aika paljon omistautumista, koska tälläiset vammat ei yleensä koskaan parane ja tila saattaa edelleen huonontua vaikka iskujen nauttimisen lopettaisikin.
Click to expand...

Mulla on muistiongelmia, ja kyllä väitän että nyrkkeily on aiheuttanut näitä. Entinen ammatti nyrkkeilijä tuttu sanoi joskus aiemmin että vuosia uran lopettamisen jälkeen hän sai kuulla useasti että hänen puheensa oli selvempää.. henkilökohtaisesti olen sitä mieltä ettei nuo tällit terveellisiä ole. Onneksi nykyään treenaus on mennyt järkevämpään suuntaan eikä ole enää samanlaista kuin ennen. Sillon kun itse aloittelin niin oli ihan normia että vedettiin sparria 5-6 kertaa viikossa ja vielä todella usein tyyliin täysiä-
Aivotärähdyksiäkin on tullut jokunen koettua.
 
kaseiini sanoi:
Tästä syystä minäkin olen vähän sitä mieltä että antaa niiden hakeutua lajien pariin ketkä itse kokee että tämä on heidän juttunsa. Heidän voi olettaa näkevän vaivaakin sen eteen että pääsee treenaamaan, vaikeuksien läpikin. Siinä voi joutua käymään läpi useamman seuran ja lajinkin ennenkuin se oma löytyy. Aika turha sitä on miettiä miten saada porukka pysymään seurassa tai käymään treeneissä, itsestään selvyyksien lisäksi kuten pätevät vetäjät, kelvollinen sali jne. Hiukan voidaan viivyttää sitä lopettamista varmasti erilaisilla keinoilla, mutta kuinka paljon? Ei kaikki nekään jatka kovin kauaa joilla olisi edellyksiäkään, muun elämän mennessä edelle. Puhumattakaan sitten niistä joilla ei ole edellytyksiä tai oikeaa mielenkiintoa.
Click to expand...

Tuolla tavalla harrastajamäärä ja samalla kilpailjamäärä tulee aina jäämään tosi pieneksi. Ja niin tulee jäämään myös menestys. Tiedän että monilla on unelmana jonkinlainen "kovien jätkien klubi" jossa ei olisi sunnuntaitreenaajia vaan pelkkiä kova-asenteisia kilpailijoita ja ex-kilpailijoita. Valitettavasti tällaisia ei ole olemassa. Ei ainakaan pitkäikäisenä ja jatkuvaa menestystä tuottavana - missään lajissa. Ihan kaikki kilpatasolla menestyneet seurat toimivat enemmän tai vähemmän laajamittaisesti ja pohjalla on isohko harrastajamäärä. Tietenkään suhde ei ole suora ja 100 harrastajan seura voi olla menestyneempi kuin 200 harrastajan seura. Mutta 10 harrastajan seura tuskin on.

Tämä johtuu siitä että ne kilpatason ja sitä lähestyvät kaveritkin lopettavat aika usein eri syistä. Tulee muuttoa, opiskelua, perhettä, loukkaantumista jne. Siksi ainoa tapa paikata vajetta on mahdollisimman laaja sisäänotto, josta saadaan rekrytoitua uusia kilpailijoita. Ei ole mitenkään mahdollista tehdä sellaista rekrytointia että jotenkin saisi salille vain niitä potentiaalisia ottelijoita. Jos 30 hengen peruskurssilla niitä on yksi niin 10 hengen peruskurssilla heitä on yksi joka kolmas kerta. Siksi sisäänoton pitää olla mahdollsiimman suuri. Toki jos olet keksinyt tavan jolla saadaan salille vain niitä lahjakkuuksia niin kerro toki heti!

Kuitenkaan kukaan ei oikein pysty sanomaan kenestä on vapaaottelijaksi ja kenestä ei. Esimerkkinä Eva Wahlström aloitti uransa kuntonyrkkeilystä. Käytännössä lähes jokainen miespuolinen suomen kansalainen on sitä mieltä että on riittävän kova jätkä vapaaottelijaksi - siihen asti kun heitä lyö. Ja sen jälkeenkin syyksi lopettamiseen kyllä keksitään ainakin itselle joku muu kuin puuttuva kantti. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun sanovan että hän lopetti jonkun kamppailulajin siksi että on niin pehmeäluonteinen tyyppi että pelkää lyömistä? ;)
 
AndyS sanoi:
. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun sanovan että hän lopetti jonkun kamppailulajin siksi että on niin pehmeäluonteinen tyyppi että pelkää lyömistä? ;)
Click to expand...


Yhden ainoan kerran kuullut tuon selityksen. Vieläpä valmentajan suusta, ihmettelin miksei silloinen valmentaja ollut kilpaillut vaikka pöllytti sparreissa kilpailijoita. Vastaus oli se että ei saanut jännityksen takia itsestään mitään irti kilpailuissa.
 
Tuo nyt on hieman eri asia kun tyyppi kuitenkin edelleen valmentaa. Itseasiassa harkitsin itse vuonna 2009 aika vakavasti kilpailemisen lopettamista juuri noiden jännitystilojen takia mutta sain asian sitten vähän paremmin kontrolliin.

Niin ja eräs nyttemmin jo edesmennyt sankari aikoinaan kertoi että ottelee thainyrkkeilyssä ainoastaan Thaimaassa. Näin siksi ettei kestä ottelua edeltävää jännitystä selvin päin eikä Suomessa ole mahdollista otella pikku kännissä...
 
AndyS sanoi:
Tuo nyt on hieman eri asia kun tyyppi kuitenkin edelleen valmentaa. Itseasiassa harkitsin itse vuonna 2009 aika vakavasti kilpailemisen lopettamista juuri noiden jännitystilojen takia mutta sain asian sitten vähän paremmin kontrolliin.

Niin ja eräs nyttemmin jo edesmennyt sankari aikoinaan kertoi että ottelee thainyrkkeilyssä ainoastaan Thaimaassa. Näin siksi ettei kestä ottelua edeltävää jännitystä selvin päin eikä Suomessa ole mahdollista otella pikku kännissä...
Click to expand...

Totta.. Tuossapa on se ISO ero kamppailu urheilun ja muiden lajien välillä.. Jos ja kun sä olet lahjakas ja pystyt pääsemään kilpailijan tasolle niin pelkästään tuo jännitys/ pelko saattaa tehdä susta huonon ottelijan tai jopa estää koko kilpailemisen.
 
Varmaan kyllä eri ketju pitäs olla tolle, mutta tosi kiinnostava aihe. Millä keinoin tuota jännitystä ottelemisesta on taltutettu? Tietenkin yksilöillä voi olla paljonkin eroja näissä, ja muuttujiakin varmaan on niin älyttömän paljon, elämäntilanteet jne. Mutta kehtaisko joku avata tuosta, jos nyt tän tredin aiheella mentäs, eli minkälaisia toimintamalleja käytetään, kun esim. se peruskurssin käynyt ja nyt joitakin kuukausia sen jälkeen treenannut ottelee ensimmäisen kerran? Oletetaan että kyseessä on tavallista enemmän jännityksestä "kärsivä" kaveri vaikka sit. ja jos jännitys ei tunnu helpottavan tarpeeksi niiden seuraavienkaan otteluiden kohdalla, niin mitäs sit?

Olisi hienoa kuulla esim Andyn omasta kokemuksesta, ja tuosta tuoreemmasta, 2009 aikaisesta, kun kilpa-uraa oli silloin jo takana kait runsaasti? Tietenkin tämä voi mennä niin henkilökohtaiseksi, että ymmärrän täysin, jos asiasta ei halua avautua. Mutta jos pinnallisesti avais vain sitä seurausta, eli miten se jännitys sit lähti "normalisoitumaan" jos niin voidaan sanoa.
 
aidan sanoi:
Tyrmäystappio tai paha täyden ajan selkäsauna lopettaa helposti orastavan innostuksen vapaaotteluun ja siinä kilpailemiseen. Jos tuo selkäsauna tulee pääasiassa sen takia, että lajiosaaminen on yksinkertaisesti liian huono, niin oliko järkeä kiirehtiä kilpailu-uran aloituksen kanssa?
Click to expand...
Vieläkö nää sääntöluokat on olemassa? Oli nää D-säännöt, joissa ei muistaakseni saanut otella tyrmäyshakuisesti. Matossa lyöminenhän oli muistaakseni kanssa kielletty näissä tietyissä sääntöluokissa. Menee tosin kyllä nyt ihan ulkomuistista, että voi olla joko muuttunut tai vaan väärin.

Ei kilpailemaan pitäis toki kiirehtiä sikäli, kun siihen ei ole valmis, mutta kuten tuossa aikaisemmin jo kirjoitin, niin pidän sitä vaan äärimmäisen hyvänä tason mittarina ja harjoitteluun motivoivana. Jos vaparissakin pystyy kilpailemaan suht turvallisesti, niin en näe mitään estettä, miksi niin ei voisi tehdä. Ihan kuutamolla sitä suurin osa on joka tapauksessa, kun ekan kerran matsia ottaa, niin en tiedä miksi sitä neitsytmatkaa ei vois ottaa jo varsin aikaisin. Tason kehittyessä voi sit rukata tavoitteitakin.
 
D-sääntöjä ei enää juurikaan käytetä. Matossa lyöminen on aina ollut kiellettyä amatöörisäännöillä, pari vuotta sitten syntyneet IMMAF-säännöt ovat ainoa poikkeus (Suomessa).

Mikä ihme tarve kilpailemiselle on, kun ei vielä osaa juuri mitään? Eri osa-alueiden ja kokonaisuuden opettelussa on aloittelijalla vielä niin paljon tekemistä, että pelkkä sparraaminenkin on jo ihan riittävän haastavaa hommaa. Pitää harjoitella ja opetella rauhassa ajan kanssa. Kukaan ei toki estä järjestämästä omalla salilla harjoitusotteluja D-säännöillä tai lukkopainisäännöillä, mutta pelkkä sparraamisenkin opettelu riittää useimmille ainakin ensimmäiseksi vuodeksi enemmän kuin hyvin. Tasoa ei kannata mitata, jos sitä ei vielä ole.
 
MMAutist sanoi:
Varmaan kyllä eri ketju pitäs olla tolle, mutta tosi kiinnostava aihe. Millä keinoin tuota jännitystä ottelemisesta on taltutettu? Tietenkin yksilöillä voi olla paljonkin eroja näissä, ja muuttujiakin varmaan on niin älyttömän paljon, elämäntilanteet jne. Mutta kehtaisko joku avata tuosta, jos nyt tän tredin aiheella mentäs, eli minkälaisia toimintamalleja käytetään, kun esim. se peruskurssin käynyt ja nyt joitakin kuukausia sen jälkeen treenannut ottelee ensimmäisen kerran? Oletetaan että kyseessä on tavallista enemmän jännityksestä "kärsivä" kaveri vaikka sit. ja jos jännitys ei tunnu helpottavan tarpeeksi niiden seuraavienkaan otteluiden kohdalla, niin mitäs sit?

Olisi hienoa kuulla esim Andyn omasta kokemuksesta, ja tuosta tuoreemmasta, 2009 aikaisesta, kun kilpa-uraa oli silloin jo takana kait runsaasti? Tietenkin tämä voi mennä niin henkilökohtaiseksi, että ymmärrän täysin, jos asiasta ei halua avautua. Mutta jos pinnallisesti avais vain sitä seurausta, eli miten se jännitys sit lähti "normalisoitumaan" jos niin voidaan sanoa.
Click to expand...

Eräässä seurassa järjestettiin alustavia otteluja, eli haalittiin "katsomoon ihmisiä seuraamaan sparreja.. Riippuu ihmisestä voiko tuolle jännitykselle tehdä yhtään mitään, mainitaan nyt vaikka 1 kaveri jolla tuo ottelujännitys tarkoitti sitä ettei viikkoon nukuttu kunnolla ja yö ennen ottelua valvottiin kokonaan. Voit miettiä millä tasolla reaktiot ja kestävyys on tuollaisen valmistautumisen jälkeen, 5 tappiollisen matsin jälkeen sälli lopetti kilpailemisen. Yhdessäkään matsissa ei tämä tyyppi ollut lähelläkään omaa tasoaan.

Monilla tuo jännitys ei liity kivun pelkäämiseen vaan ihan siihen että joudutaan menemään ison ihmismäärän eteen tekemään asioita ja vieläpä parhaimmillaan ilman paitaa, kuvittele tämä tilanne henkilölle jolle vaikkapa puhuminen isommassa seurueessa on vaikeaa ;)
 
aidan sanoi:
Pitää harjoitella ja opetella rauhassa ajan kanssa. Kukaan ei toki estä järjestämästä omalla salilla harjoitusotteluja D-säännöillä tai lukkopainisäännöillä, mutta pelkkä sparraamisenkin opettelu riittää useimmille ainakin ensimmäiseksi vuodeksi enemmän kuin hyvin.
Click to expand...
Joo, en puhunutkaan tässä sellaisella aikajänteellä, että viikko peruskurssin jälkeen pitäs olla kehässä.
 
Jännittäminen on hiukan hankala asia, jopa vaikeasti ennakoitavaa. Kamppailulajien aktiivisen harrastamisen lopettamisen jälkeen ekalla dj-keikalla
kädet tärisi niin, että oli hankala operoida levysoittimia ja tein yhden aikamoisen munauksen miksauksessakin. Sen ekan keikan jälkeen ei ikinä ollut vastaavia ongelmia. Ei ollut mitään ennakkoaavistusta itsellä siitä, että näin tulee käymään, kotona soitellessa ei tietenkään jännittänyt vaikka olisi tehnyt
esim. radiota varten mixtapea, ja oli kokemusta esiintymistä vaikkapa kamppailulajinäytöksissä sadoille ihmisille jossain kaupunkifestareilla, ilman sitä paitaa. Ihan sama.

Voisi ajatella että jännittämistä voisi poistaa tekemällä etukäteen mahdollisimman monta elementtiä jostain tilanteesta mahdollisimman tutuksi.
Mulle on aina ollut melko helppoa esim. puhua isollekin joukolle outoja ihmisiä jostain sellaisesta asiasta, mistä itse tiedän paljon, silloin on itsevarmuutta, eikä pelkää kysymyksiä tai kommentteja.

Siinä pitää olla viilipytty jos ei jännitä vieraassa paikassa, punnitusta että meneekö läpi, näyttääkö kisavaaka samaa mitä oma, joutuuko ottelemaan heti vai koska, kuinka monta matsia, ketä vastaan(jos turnaus), yleisö, oma suoritus, meneekö perseelleen vai ei, saako itsestään irti sen mitä pitäisi vai onko treenattu ja pudotettu painoa taas kuukausi ihan turhaan. Tuleeko turpaan.

Kamppailulajeihin sovellettuna hankkii kokemusta yleisön edessä ottelemisesta vaikka noilla harjoitusotteluilla. Hankkii sellaisen osaamispohjan itselleen ennen ottelemista, että tietää osaavansa tietyt asiat ja voi luottaa niihin. Ja kuntopohjan millä tietää jaksavansa, jännittäminen vaikuttaa negatiivisesti jaksamiseenkin. Joku sellainenkin seikka voi auttaa, että sulla on kulmamies jonka arvostelukykyyn ja kokemukseen voit luottaa. Voit luottaa siihen että hän vaikkapa heittää pyyhkeen jos katsoo sen oikeaksi, sun ei tarvi stressata siitä. Ja antaa neuvoja joihin voit luottaa ennen matsia ja matsin aikana. Ollaan esim. jossain pubissa ja kehä on tosi pieni, ihan eri mitä kotisalilla, miten nyt viilataan ottelutyyliä ja taktiikkaa? Osaava kulmamies tuntee sut ja tietää mihin pystyt ja mihin et, ja osaa lukea vastustajaa ja neuvoa mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Ja mielellään hoitaa kaikki asiat ottelupaikalla, selvittää aikataulut, kumpaan kulmaan mennään, hakee lainavarusteet jne, antaa sun lämppäillä ja muuten valmistautua rauhassa. Ja tietysti kehätuomarin ammattitaitoon luottaminen voi myös poistaa vaikkapa sitä loukkaantumisen pelkoa.
 
Toistan itseäni, koska en vieläkään ymmärrä tätä asiaa:

Miksei kevyeen sparraukseen totuteta harrastajia alusta asti ja siinä samalla korjata ja opeteta perustekniikoita? Ei varmaan auta mahdolliseen jännitykseen jos sparraamisesta kasvaa ajan kanssa mieleen jonkinlainen möykky mikä odottaa joskus kuukausien treenaamisen jälkeen ensimmäisen kerran. Eikö alusta asti sparraaminen myös karsisi nopeammin pois sen osan harrastajista, jotka lopettavat jokatapauksessa ensimmäisten sparrikokemusten jälkeen? Näin avautuisi nopeammin henkilökohtaisempi valmennusmahdollisuus niille harvoille, jotka huomaavat nauttivansa sparraamisesta ja haluavat kehittyä siinä.

Onko vapaaottelun harrastamisen aloittaminen joka puolella maailmaa tällaista? Erityisesti niissä maissa, joista tulee hyviä pystyottelijoita?

Mikäs muuten on pakkisraadin mielestä merkittävin syy sille, että suomalaisten vapaaottelijoiden suurin heikkous löytyy monesti pystyottelusta?
 
Siis kyllä kai pystysparri alkaa jo heti alkeiskurssin jälkeen varmaan ainakin useimmilla saleilla. Pitäisi vaan sparrata järkevästi.

Suomessa on ehkä enemmän panostettu mattoon ja jujutsuun ja vasta viime aikoina havahduttu siihen, että se pystyosaaminen rupeaa olemaan entistä isommassa roolissa vs. 90 luku ja osin 00, jolloin jujutsuosaamisella hallittiin, kun kukaan ei vielä osannnut mitään.
 
Thonglong sanoi:
Siis kyllä kai pystysparri alkaa jo heti alkeiskurssin jälkeen varmaan ainakin useimmilla saleilla. Pitäisi vaan sparrata järkevästi.

Suomessa on ehkä enemmän panostettu mattoon ja jujutsuun ja vasta viime aikoina havahduttu siihen, että se pystyosaaminen rupeaa olemaan entistä isommassa roolissa vs. 90 luku ja osin 00, jolloin jujutsuosaamisella hallittiin, kun kukaan ei vielä osannnut mitään.
Click to expand...

Alkaahan se yleensä heti, mutta kun tuossa vaiheessa jos jankataan vielä videon kaverista niitä pystytreenejä ei ole ollut vielä montaakaan ;)
Ja kyllä tuntuu hyvin moni vaparitalli olevan aika puhtaasti painitaustaisia nyt on mielenkiintoinen uusi talli Hardknocks sieltä löytyy pysty osaamistakin.

Yleensäkkin suomen heikohko taso pystyottelussa johtuu minun mielestäni siitä että suomessa aloitetaan niin pirun myöhään kamppailu-urheilu, hyvin harva alle 10v harrastaa mitään potku/lyönti lajia ja monilla seuroilla on vielä ikärajat.. Kun taas vaikkapa Thaimaassa missä on hivenen pysty osaamista jannut alkaa harjoittelemaan potkimista suunnilleen silloin kun oppiivat kävelemään. Toinen kova potkis maa Hollanti, sama juttu sieltä löytyy lapsille suunnattua vaparia ja pystyä. On aivan järjetön ero onko kakarana opetettu selkärankaan tekniikat vs perus Suomalaiseen aloitin 20vuotiaana.

Yksi mikä heikentää suomen tasoa entisestään on se että täällä on miljoona kamppailulajia joista 99% ei anna mitään hyötyä kamppailu-urheilussa pärjäämiseen.
 
Vensku123 sanoi:
Yleensäkkin suomen heikohko taso pystyottelussa johtuu minun mielestäni siitä että suomessa aloitetaan niin pirun myöhään kamppailu-urheilu, hyvin harva alle 10v harrastaa mitään potku/lyönti lajia ja monilla seuroilla on vielä ikärajat.. Kun taas vaikkapa Thaimaassa missä on hivenen pysty osaamista jannut alkaa harjoittelemaan potkimista suunnilleen silloin kun oppiivat kävelemään.
Click to expand...
Pystyottelemisen aloittaminen ei yleensä ole järkevää alle 10-vuotiaana. Keskittymiskyky ei nuoremmilla vain riitä, ja homma on kaikille ajanhaaskuuta. Painilajit sopivat lapsille paljon paremmin, koska vääntäminen on luontevaa ja helppoa verrattuna lyömiseen ja potkimiseen. Esim. nyrkkeilyssä kilpasarjat alkavat vasta n. kymmenvuotiaista. Jos oikeasti vertaa Thaimaan ja Suomen lasten kamppailukuvioita suoraan toisiinsa, niin se kertoo ettei oikein tajua kummankaan maan kamppailutouhuista mitään.
 
Back
Ylös Bottom