Tänään Hesarin D5 sivulla juttu Ohjaaja Pirjo Honkasalon tekemästä elokuvasta. Dokumentti kertoo Venäjän ja Tshetseenian lapsista. Se kertoo siitä, miten sota murtaa ihmisen mielen. Jutussa viitataan kahteen mielenterveytensä menettäneeseen ihmiseen. Haluan palata tähän yksilöpsykologiaan vielä hetkeksi. Mitenkään väheksymättä ulkopoliittista tasoa, siitä kaikille keskustelijoille propsit.
Alkuperäinen ajatukseni oli, että itsensä/lasten räjäyttäjät ovat mielisairaita. Ja he ovat ensisijaisesti mielisairaita, koska he ovat kokeneet mielisairaaksi tuottavia kokemuksia. Ei siksi, että heillä on päässä rätti tai he uskovat islamiin.
11 vuotiaan Ibrahimin isä murhattiin. Poika pakeni Tshetseniasta, mutta he palasivat isän hautajaisiin. Hautajaisiin ilmestyi joukko venäläisiä sotilaita, jotka ampuivat kaikki miespuoliset hautajaisvieraat. Äidin päässä napsahti, ja hän nousi bussiin, hyläten poikansa.
Nyt on varmaankin niin, että jos Ibrahimista tulee isona terroristi, niin tämä ei johdu siitä, että nämä kokemukset ovat tehneet hänestä mielisairaan. Tämä johtuu siitä, että hän on islamin uskoinen.
Yliopiston opettajan mies tapettiin. Pommitukset jatkuivat ja jatkuivat. Naisen päässä napsahti, ja hän yritti heittää poikansa, Adamin 11 vee, parvekkeelta.
Nyt on sitten Adamin päässä napsahtanut.
Eli tämä mun (ja ymmärtääkseni Kimplen, Eugenin ja Nat Uralin, korjatkaa jos muistan väärin) ajatus on: "Kenestä tahansa voi tulla itsensäräjäyttäjä". Emme tiedä, miten meihin vaikuttavat kokemukset, joita emme ole kokeneet.
Vastakkainen ajattelutapa oli kutakuinkin: "On olemassa terroristivaltioita, joista tulee itsensäräjäyttäjiä. Yhdistävä tekijä on islam, joten islam on varmaankin terrorismin syy."
Tässä ajattelumallissa on mun mielestä rivien välissä väite: "Minusta ei voisi tulla terroristia, koska tiedän, miten sellaiset kokemukset, joita en ole kokenut, vaikuttavat psyykeeseeni".
Tossa Hesarin jutussa on iso kuva tshetseenilapsesta. Mä uskon hyvin vahvasti, että lapset on kaikkialla ihan samanlaisia. Jotenkin mä koen, että ajatus siitä, että toi jätkä on "terroristivaltiosta tuleva rättipää", tuotta mulle voimakkaan emotionaalisen pahan olon tunteen. Jotenkin mä koen, että kun väkivaltaa selitetään islamilla, kulttuurilla ja kansanluonteella, niin se vie noilta lapsilta arvon.
Mä olen täysin varma, että sota tuottaa kaikille osapuolille mielisairautta. Mä en usko, että ne venäläiset sotilaat (varmaan jotain kakskymppisiä jannuja), jotka sieppaa ja murhaa näiden lasten isiä, tekee sitä siksi, koska ne on venäläisiä. Ne tekee sitä siksi, koska sota on pistänyt niiden psyykeen napsahtamaan.
Mä olen myöskin täysin varma siitä, että mä voisin teoriassa tehdä kaiken sen, mitä venäläinen ja tshetseeni. Mulla ei ole niin kaikkivoipainen olo, että mä voisin luottaa siihen, että mun päässä ei koskaan napsahtaisi.
Toi väkivalta on lähtenyt tuolla jo ihan handusta. Täytyy toivoa, että seuraava presidentti ei kuvittele voivansa nujertaa tshetseenejä. Toi on ajattelumalli, joka on psykologisesti ihan umpihölmöä. Mä voin entisenä lastensuojelutyöntekijänä vannoa, että mitä enemmän ihmistä "kuristetaan", sitä vähemmän se "kesyyntyy". Päinvastoin - susta tulee vaan hullumpi. Mä en tiedä miten jengi keskimäärin, mutta mä olen pari kertaa nuorempana kokenut voimakkaan "uhman" tunteen. Mulla se ilmeni niin, että lakkasi auktoriteetti "kiinnostamasta". Se on pelottavalla tavalla nasta tunne, kun tajuaa, että mikään mitä se toinen tekee tai sanoo, ei mene sun "pään sisälle". Uhma on varmaan joku psykoosin esiaste...
