Putinin invaasion uskonnollinen tausta
Eija-Riitta Korhola5.3.2022 19:20päivitetty 5.3.2022 19:4718
40
Kun nyt itse kukin yritämme ymmärtää, mitä Venäjällä ja Ukrainassa tapahtuu ja mitä erityisesti
Vladimir Putinin korvien välissä liikkuu, toiset lähteet ovat hyödyllisempiä kuin toiset. Professori
Timo Vihavaisen blogia on aina hyödyllistä seurata. Minulle oli myös hyvin valaisevaa kuunnella entisen tiedustelu-upseerin FT
Martti J. Karin luentoa venäläisestä strategisesta ajattelusta – opin uusia asioita. Mara Kari mainitsi hänkin esitelmässään erään keskeisen uskonnollisen taustatekijän,
Vladimir Suuren eli
Pyhän Vladimir Kiovalaisen, joka oli Kiovan Venäjän hallitsija vuosina 980–1015. Putinin nykyistä missiota ei voi erottaa tästä uskonnollisesta taustasta.
Seurasin samaa aluetta europarlamentista käsin, sillä se tuli vastaamme EU:n laajentumisneuvottelujen yhteydessä. Itäeurooppalaisten maiden liittyessä EU:hun ravisteltiin myös kirkkopoliittista maantiedettä, kun jotkut ortodoksiset kirkot siirtyivät Moskovan patriarkaatin alta Konstantinopolin patriarkaatin piiriin. EPP-ryhmämme kävi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä säännöllisesti ekumeenisia dialogeja lähinnä ortodoksisten mutta myös muiden kirkkojen kanssa EU:n laajentumisen yhteydessä. Osallistuin systemaattisesti näihin dialogeihin. Saman tyyppistä dialogia olen jatkanut myös uskonnollisiin jännitteisiin keskittyvän ihmisoikeusjärjestön puheenjohtajana.
Uskonnollisten muutosten heijastuksista päivänpolitiikkaan vain harva on tietoinen. Kirkkopolitiikka vaikuttaa vahvasti siihen, mikä Putinia tänään motivoi. Monet pitävät Putinia yksinkertaisesti sotahulluna, ja heiltä jää käsittämättä, missä määrin Ukrainan invaasio on hänelle luonteeltaan uskonnollinen ristiretki. Sen taustalla on yli tuhatvuotinen historia. En yritä hakea hänen teoilleen ymmärrystä vaan kuvata, millaista uskonnollisen ja poliittisen vallan vaarallista sulautumista taustalla on. Länsimainen maallistunut mielikuvitus ei tätä cocktailia helposti ymmärrä. Emme kuitenkaan voi pärjätä viholliselle, jos emme ymmärrä hänen ajatteluaan, ja uskallan veikata, että ainakin tässä tapauksessa talouspakotteiden kielellä kommunikointi jää vajavaiseksi.
Kiova on venäläisen ortodoksisuuden syntysija
Pakanallinen Vladimir Svjatoslavich teki sotaretkellä vuonna 988 sopimuksen Bysantin keisarin
Basileios II:n kanssa. Jos tämä auttaisi keisaria kukistamaan kapinalliset, Vladimir saisi vaimokseen Basileioksen sisaren Annan, keisarillista sukua olevan puolison. Sopimus edellytti pakanan kääntymistä ja kristillistä kastetta.
Palattuaan Kiovaan Vladimir kutsui kaikki kaupunkilaiset Dnepr-joen rannoille joukkokasteelle. Tätä pidetään Venäjän ortodoksisen kristinuskon ikonisena perustana – oli kuin koko venäläinen kansa olisi kastettu. Vladimir julistettiin Suureksi ja pyhimykseksi, ja kun Bysantin valtakunta kaatui, ensin Kiova ja myöhemmin Moskova näkivät itsensä sen luonnollisena seuraajana. He olivat ”kolmas Rooma”.
Neuvostokommunismi yritti tuhota tämän perinnön mutta epäonnistui. Tuhansia kirkkoja on sen jälkeen rakennettu ja restauroitu. Putinille, jonka sanotaan olleen lapsena salaa kastettu, kirkosta on tullut keskeinen hallinnan väline armeijan rinnalle. Vuonna 2020 avattiin Venäjän asevoimien
katedraali tunnin ajomatkan päässä Moskovasta. (Kannattaa katsoa tuo linkitetty
video, joka myös arvostelee terävästi Putinin hallinnon tulkintaa kristinuskosta.) Uskonnolliset symbolit yhdistyvät sotilaalliseen mahtiin. Sotamitalit on asetettu lasikehyksiin ja muistuttavat kävijöitä venäläisistä marttyyrikuolemista. Suuressa lasimosaiikkityössä juhlitaan uudempia voittoja, mukaan lukien vuoden 2014 ”Krimin paluu”.
Putinille Venäjän uskonnollisen psyyken juuret ja kirkon perintö ovat nimenomaan Kiovassa. Presidentiksi tultuaan hän on mieltänyt itsensä kristinuskon puolustajaksi ja pelastajaksi, ja tuonut sen puheissaan esille. Tällekin asenteelle venäläisessä ajattelussa löytyy perintö: myös
Tolstoin ja
Dostojevskin teksteissä näkyy, että he pitivät Venäjän kansan erityistehtävänä kristinuskon pelastamista jälkimaailmalle – tosin täysin vastakkaisin keinoin kuin Putin. Putinin ase on väkivalta ja pakko, Tolstoilla ja Dostojevskilla väkivallattomuus ja vapaus.
Puhuessaan Vladimir Suuren joukkokasteesta Putin selitti: ”Hänen hengellinen urotekonsa omaksua ortodoksisuus määritti koko sen kulttuurisen ja sivistyksellisen arvoperustan, joka yhdistää Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän kansoja.” Putin haluaa tehdä saman uudelleen, ja siihen hän tarvitsee Kiovan, Venäjän äitikirkon syntysijan. Hän kuvaa logiikkaansa seikkaperäisesti viime kesäkuussa esittämällään historian
sepitteellä, jossa hän katsoo Venäjän tulleen pahasti historian tapahtumien ryöstämäksi. Putinin mukaan Ukraina kuuluu yksiselitteisesti Venäjälle.
Ukrainan kirkko itsenäistyi
Vuonna 2018-19 Ukrainan ortodoksinen kirkko suututti Putinin ja Venäjän ortodoksit julistautuessaan
autokefaliseksi eli itsenäiseksi ja erottuaan Moskovan patriarkaatista. Venäjän ortodoksinen kirkko torjui raivokkaasti tämän itsenäisyysvaatimuksen ja väitti Ukrainan kuuluvan peruuttamattomasti ”kanoniseen alueeseensa”. Konstantinopolin patriarkka
Bartholomeus tunnusti vuonna 2019 tämän autokefalian, mikä johti historialliseen jakautumiseen ortodoksisen perheen sisällä. Venäjän ulkoministeri
Sergei Lavrov tuomitsi tuolloin Bartholomeuksen amerikkalaisena käsikassarana. Tämän jälkeen Venäjän kirkko ryhtyi perustamaan omia hiippakuntiaan ympäri maailmaa, erityisesti Afrikkaan. Ukrainassa taistellaan siis myös sen ortodoksisen kirkon kohtalosta. On selvää, että jos hallinto vaihtuu, myös kirkko pakotetaan vaihtamaan ilmansuuntaansa. Kirkon johtaja, patriarkka
Filaret, joka antaa kannustavia viestejä kansalle maan presidentin tavoin, joutuu piileskelemään venäläisiä. On selvää, että hänet halutaan tappaa siinä missä presidenttikin.
Venäjän ortodoksisen kirkon kritiikitön suostuminen vallanpitäjän tarkoitusperiin on kiusallista seurattavaa, ja sillä on pitkät perinteet – eikä neuvostoaika suinkaan ollut poikkeus. Teoriassa kirkko korostaa politiikan ulkopuolella pysyttelyä, mutta se ei ole ollut koskaan totta. Patriarkka
Kirill on jopa kutsunut Putinia ”Jumalan ihmeeksi”. Kirkko sitouttaa kansalaisia uskollisuuteen isänmaalle ja armeijalle.
Varo vaistomaisia ajatteluvirheitä
Putin katsoo lännen luopuneen kristillisestä arvoperustastaan ja näkee itsensä sen palauttajana. Tämä ilmeisesti tarjoaa hänelle itselleen moraalisen oikeutuksen. Tietenkin se, että kristillisten arvojen edistämisen välineeksi hän on valinnut väkivallan ja pakkokeinot, on räikeässä ristiriidassa uskon kanssa, jonka ytimessä on ajatus: ”autuaita ovat rauhantekijät”. Ei kukaan kristitty voi kuin toivoa hänen aikeidensa haaksirikkoa – sitä hyvää mitä Jumala ihmiskunnassa tavoittelee, ei voi väkivalloin edistää. Sen hyvän täytyy kasvaa sisältäpäin ja vapaudessa, eikä sitä voi ulkoapäin ihmiseen kaataa.
Näinä dramaattisina aikoina vaaranamme ovat helposti vaistomaiset ajatteluvirheet, kuten vaisto ajatella mustavalkoisesti ja yleistäen. Ne ovat erittäin huono lääke juuri nyt. Saatamme ajatella, että kaikki mitä Putin ajaa ja ajattelee, on läpeensä pahaa ja valheellista, ja me hänen vastustajinaan sitä myöten virheettömiä. Tämä polarisoisi maailmaa entisestään. Meidän pitää vaatia itseltämme parempaa ja huolellisempaa ajattelua. Samalla kun nousemme tyranniaa vastaan, on hyvä katsoa itsekriittisesti peiliin. Missä määrin olemme itse itseämme heikentäneet ja antaneet arvomaailmastamme pois jotakin sellaista, jonka menettämisestä maksamme vielä kovan hinnan?
