Tunnistatko itsesi pakkomielteiseksi urheilijaksi?

[hard as a rock]

Heh. Itse lähinnä kadehdin niitä ihmisiä, jotka pystyvät antamaan 100% lajilleen!

 

[ysikymppinen]

Hulkilta kaksi mahtavaa vastausta. Täysin samaa mieltä. Mutta usein kun panostaa omaan lajiin 100 % niin myös läheiset tuppavaat kärsimään. Riippuen siitä millainen erakko on

 

[Guitar83]

En tunnista. Vaikka raskaasti treenaan, niin raskaat on huvitkin välillä. Tosin alkoholinkäyttöä olen kyllä miettinyt nyt rajoittavani ihan merkittävästi. Treenipäiväkirja kertoo karua kieltään siitä miten maanantain treeni menee jos lauantaina on ollut pilkkuun asti baarissa. Ei siitä tule mitään. Samoin tupakointi saa kohta loppua, jos sen vain pystyy jättämään pois (aikaisemmin jo huomannut sen laskevan vaikutuksen painoon). Perusjuttuja siis. Hienoista optimointia.

 

[Vitamiini]

Heh. Itse lähinnä kadehdin niitä ihmisiä, jotka pystyvät antamaan 100% lajilleen!

No tuota voi nyt käyttää saman vastauksen pohjana missä tahansa mitä elämässä voi saavuttaa. Tottakai täysiä painavat ja sitä kautta tuloksia saavuttavat ovat aina korkeassa arvostuksessa oli se harrastus, työ tai joku muu. Se 100% panostus lajille kuin lajille ei huipullakaan vaadi mitään täysin "tynnyrielämää".:thumbs:

 

[Haddel]

Vois sanoa, että tunnen. Ennen urheileminen oli vapautunutta, innostunuutta jne. Jalkapalloakin pelailin innokkaasti ennen, nykyään vähän turhauttaa mennä peleihin, kun vois olla ''himassakin''. Salillakin tulee käytyä, mut sen jälkeen ei jaksais mennä tekee mitään. Varsinkin, ahdistaa ku kaverit kysyy ulos tai broidi johonki esim. heittelee korist, niin heti tulee ajatus '' voi helvetti, en oo menos'', vaikka keli on mainioin ja himassakaan ei olisi tekemistä. Ei vaan innosta. ''Tuutko pelaa futist?'', EI kiinnosta. Ennen näihin kysymyksiin olisi tullut heti positiivinen vastaus, ja näin olisin mennyt hymysuin sneppailmaan vähän boltsia jne. Sit tulee välil stressailtua, et ehdinkö salille jne.

Asialle olis jo pitänyt tehdä aikoja sitten jotain, mut pääkoppa on käskenyt tekemään näin. Ennen urheilin varmasti kuudesti kerran viikossa, ilman mitään ongelmia. Nyt niinkun stressaa kaikesta tyylii. Kavereitakaan en oo nähnyt aikoihin (yläasteen jälkeen kaikki menivät eri kouluihinkin), mut koulussa tulee sentää käytyä. Koulukin on mennyt hyvin, mut välillä on tullut skippailtua jotain aivan turhia tunteja, et vois mennä salille.

Tän vuoden aikana on tapahtunut niin paljon kaikkea, et vaikeeta on ollut mm. urheilijan anoreksia jne. Noh, onneksi alkaa kesäloma jo 2 viikon kuluttua (vähän aikasemmin kuin muilla, olen kauppiksessa). Ehkä silloin olisi aika tehdä jotain... jotain niin merkittävää. Onko olemassa joitakin psykiatreja, jotka paneutuisivat tämmöisiin asioihin, eli just urheilemiseen?

Joopa joo, tulipahan sopivasti avauduttua juuri ennen kouluun lähtöä. Koulussa tunnit ovat koneluokassa, joten siellä onnistuu spämmäilemään lisää. Toivottavasti joku ymmärtää tästä tekstistä otain, tulipahan väännettyä vähän hätäsesti.

 

[Dippi]

Oikeastaan samankaltaisia "oireita" voidaan tunnistaa missä tahansa oikeasti tavoitteellisessa toiminnassa, oli se sitten urheilun, politiikan, liiketoiminnan, tai esim. taiteen saralla. Kuka tahansa päämäärätietoisesti ja tavoitteellisesti toimiva ihminen voitaisiin noiden "tunnusmerkkien" perusteella diagnosoida "obsessiiviseksi", tms.

Lisätään tuohon vielä tiede, niin olen ihan samaa mieltä. Se nyt vain on niin, että jos haluaa tosissaan ja päämäärätietoisesti edetä jollain kilpaillulla alalla, niin siihen liittyvät asiat menevät väistämättä "elämän" (suhteet, perhe, vapaa-aika,...) edelle useiksi vuosiksi. Elämän voi rakentaa sitten taas kasaan tuon puserruksen jälkeen. Nimim. kokemusta löytyy ja uudisrakennustyö käynnissä.

 

[-Wolf-]

Kuten jo sanoin, meikäläiselle tuollainen normikansan monotoninen ke-pe-la-känniörveltäminen viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen tuntuu todella käsittämättömältä elämän haaskaukselta.

Voi kai sitä edes muutaman kerran vuodessa vapaalle heittää. Ei tarvitse heti mennä ääripäästä toiseen.

 

[Dimmu]

Voi kai sitä edes muutaman kerran vuodessa vapaalle heittää. Ei tarvitse heti mennä ääripäästä toiseen.

Ton viestin pointtina tuskin oli halventaa ihmisiä jotka joskus bilettävätkin, joten sille nyt on ihan sama kuinka paljon kärjistää

Tosta omasta pakkomielteestä, ei nyt sali kaiken edelle mene mutta kyllä sinne on päästävä jos on vähänkin sellanen meno jota voi siirtää. Ja jonkinmoinen morkkis siitä tulee jos on treenit jääny välistä jonkin vähäpätöisen asian vuoksi

 

[Denzel]

Mun mielestä huippu-urheilun ja sairauden erona on se, että sairaudesta kärsivät sekä sairastava että monessa tapauksessa hänen läheisensä. Mielestäni kyseisessä Ilta-sanoman jutussa puhuttiin nimenomaan sairaudesta eikä huippu-urheilusta. Nuo jutut on vaan helppo ymmärtää hyvin väärin ja sit normitallaajat tulee osottelemaan sormella kun ovat sen lukeneet "Luin lehdestä, että se on sairaus jos syö säännöllisesti ja laskee kaloreita"

Mun mielestä tossa jutussa esim. tuo kun joku lähtee juoksemaan ku penska on syntymässä niin on todellakin sairasta jo! Ei varmasti kukaan normaali jamppa tuota tee xD
Ite en ainakaan uskaltais.. Vois emäntä antaa vähä runtua :D

 

[Deleted member 5830]

Ei kaikki miehet halua mukaan synnytystilanteeseen.

Ja jotkut ihmiset käyttävät liikuntaa myös stressin/ahdistuksen hallintaan.

Kaverin isä juoksi ihan hullun paljon edellisen laman aikaan, kun niillä oli velkainen perheyritys ja vienti lakkas vetämästä. Niitten isä sanoi ihan suoraan juoksevansa ahdistukseen. Parempi keino se kai on, kuin alkoholi. Kyseinen firma on nykyisin paikkakunnan menestyvien listalla, ja nykyisestä taantumasta huolimatta niillä menee hyvin. Et ei kai se toimitusjohtajan valitsema stressihoitokeino ihan huonoimmasta päästä ollut.

 

[Viiwi]

Onko olemassa joitakin psykiatreja, jotka paneutuisivat tämmöisiin asioihin, eli just urheilemiseen?

Jos kyseessä on oikeasti riippuvuus ja ahdistus siitä niin ihan tavallisellekin psykiatrille juttelu voisi auttaa. Itse otin ihan arpomalla yhteyttä yhteen psykiatripalvelun psykiatriin ja olen tyytyväinen saamaani hoitoon. Terapeuttini ei ole erikoistunut urheilupsykologiaan, mutta sanoi törmänneensä kymmeniin mun kaltaisiin potilaisiin, joten asia ei suinkaan ollut hänelle vieras.

Aina itselle sopivan terapeutin löytäminen ei käy nopeasti, joten pitää vaan jaksaa hakea, kunnes oikea löytyy.

 

[Cebi]

Lyhyesti: en tunnista itseäni pakkomielteiseksi, niinkuin moni on sanonut, vaan kyseessä on intohimo. Ero tosin on hiuksenhieno..

 

[Sinoli123]

Mä sitten varmaan olen pakkomielteinen urheiluaddikti..
aoitakin negatiivisia puolia mitä treeenaus nykyään aiheuttaa..
- Aikaa ei yksinkertaisesti ole tehdä juurikaan muuta kun treeni lihashuollot ja treenimatkat
vievät suuren osan vuorokaudesta

- Ruokavalio alkaa olemaan kielttämättä aika suppea samoja safkoja vedellään 300 päivää vuodesta..
Ruokavaliosta poikkeaminen aiheuttaa morkkista ja vitutusta, esim: vappuna söin herkkuja munkkeja sun muuta lopputulos-> 50km fillarilenkki illalla..

-Keskittyminen uusiin asioihin esim töissä uuden oppiminen on vaikeutunut kun nupissa ei pyöri muu kun urheilu/ kehittyminen.

- kaverisuhteet hiljentyneet kun esim viikonloppuisin kaikki kaverit vetää viinaa ja itse ei jaksa kun krapula pilaisi koko Vkl:n treenit..
esim: olen hivenen kiinnostunut 1 naisesta joka soitteli mulle vapun aikana hän olisi halunnut tulla kylään jouduin kieltäytymään koska olin menossa treenaamaan..

- pari ihmissuhdetta on kaatunut myöskin treenaamisen takia vaikka sitä aina onkin etsinyt jonkun muun syyn siihen.
Mutta sitten taas kun mietin niin tuo ei ole mitenkään hirveän erikoista jos ihminen haluaa menestyä jossain lajissa ja panostaa siihen kaiken.

 

[Alejandro8]

Mä sitten varmaan olen pakkomielteinen urheiluaddikti..
aoitakin negatiivisia puolia mitä treeenaus nykyään aiheuttaa..
- Aikaa ei yksinkertaisesti ole tehdä juurikaan muuta kun treeni lihashuollot ja treenimatkat
vievät suuren osan vuorokaudesta

- Ruokavalio alkaa olemaan kielttämättä aika suppea samoja safkoja vedellään 300 päivää vuodesta..
Ruokavaliosta poikkeaminen aiheuttaa morkkista ja vitutusta, esim: vappuna söin herkkuja munkkeja sun muuta lopputulos-> 50km fillarilenkki illalla..

-Keskittyminen uusiin asioihin esim töissä uuden oppiminen on vaikeutunut kun nupissa ei pyöri muu kun urheilu/ kehittyminen.

- kaverisuhteet hiljentyneet kun esim viikonloppuisin kaikki kaverit vetää viinaa ja itse ei jaksa kun krapula pilaisi koko Vkl:n treenit..
esim: olen hivenen kiinnostunut 1 naisesta joka soitteli mulle vapun aikana hän olisi halunnut tulla kylään jouduin kieltäytymään koska olin menossa treenaamaan..

- pari ihmissuhdetta on kaatunut myöskin treenaamisen takia vaikka sitä aina onkin etsinyt jonkun muun syyn siihen.
Mutta sitten taas kun mietin niin tuo ei ole mitenkään hirveän erikoista jos ihminen haluaa menestyä jossain lajissa ja panostaa siihen kaiken.

nyt on kyllä jotain pielessä.... :D

 

[Jepu]

Tunnistan ja tunnustan, mutta ei tullut uutena asiana.

 

[jaycool]

mie oon niin huono herääjä, että ei pysty ennen töitä minkäänlaiseen kuntoiluun. Mut töiden jälkeen ja melkein joka päivä.. Eli en ole pakkomielteinen, mutta urheilun kova ystävä. Mutta tajuan kyllä pitää taukoa.

 

[puupekka]

Iso osa elämää, muttei koko elämä.

 

[Tompsu18]

Mjaa en ole addikti, pidän siitä vaan paljon. Mun mielestä on älytöntä sanoa, että on jotain pielessä jos joku sanoo esim "bodaus vie kaiken vapaa ajan jne" jos joku pitää siitä tai haluaa saavuttaa tavotteensa niin mitä muut on siihen sanomaan? Itse en bilettänyt tai kavereiden kanssa riehunut edes sillon kun en urheillut. Viihdyn omissa oloissa ja puuhissa vallan hyvin vapaa ajalla. :dance: ei vaan sovi mun tyyliin joka viikonloppu baareissa notkua tai pippaloissa. Mielummin salille

 

[Peeveli]

Mielellää oisin reenaamatta, eläisin silti loppuelämäni vahvana, lihaksiikkaana ja terveenä. Mutta kun ton eteen joutuu tekee duunii :(.

 

[Haddel]

Mä sitten varmaan olen pakkomielteinen urheiluaddikti..
aoitakin negatiivisia puolia mitä treeenaus nykyään aiheuttaa..
- Aikaa ei yksinkertaisesti ole tehdä juurikaan muuta kun treeni lihashuollot ja treenimatkat
vievät suuren osan vuorokaudesta

- Ruokavalio alkaa olemaan kielttämättä aika suppea samoja safkoja vedellään 300 päivää vuodesta..
Ruokavaliosta poikkeaminen aiheuttaa morkkista ja vitutusta, esim: vappuna söin herkkuja munkkeja sun muuta lopputulos-> 50km fillarilenkki illalla..

-Keskittyminen uusiin asioihin esim töissä uuden oppiminen on vaikeutunut kun nupissa ei pyöri muu kun urheilu/ kehittyminen.

- kaverisuhteet hiljentyneet kun esim viikonloppuisin kaikki kaverit vetää viinaa ja itse ei jaksa kun krapula pilaisi koko Vkl:n treenit..
esim: olen hivenen kiinnostunut 1 naisesta joka soitteli mulle vapun aikana hän olisi halunnut tulla kylään jouduin kieltäytymään koska olin menossa treenaamaan..

- pari ihmissuhdetta on kaatunut myöskin treenaamisen takia vaikka sitä aina onkin etsinyt jonkun muun syyn siihen.
Mutta sitten taas kun mietin niin tuo ei ole mitenkään hirveän erikoista jos ihminen haluaa menestyä jossain lajissa ja panostaa siihen kaiken.

Siis, mulla on aivan sama ongelma. Nyt päätin, et tälle on tehtävä viimeistään jotain. Hyvä kun nyt älysin. Kuitenkin, se on v-mäinen fiilis ku pääkopassa ei ole muuta mielessä kuin sali, sali, sali ja sali. ''Nyt meen suoraan koulust salille, et saa tehtyy treenit'', '' joo en jaksa mennä tekee mitään, olin jo salilla''. Näin ainakin minulla.

En tiedä sitten, auttaako tähän ihan ns. pakkolepo. Kiva, kun tän takia kaverisuhteet kusee ja futiksen pelaaminenkaa ei kiinnosta yhtään, eikä mikään muu urheileminen. Kumminkin, voin vaan kuvitella, jos into ei palaa futiksen pelaamiseen, niin kesästä tulisi melko tuskainen ja pitkä taival. Sitähän en halua.