Terveelliset elämäntavat ja tavoitteellisuus elämisen rajoittajana

[Sami81]

Tässä ensimmäisen humalahakuisuudettoman uuden vuoden (täysi-ikäisenä) jälkitunnelmissa heräsi kysymys eräänlaisesta elämättömyydestä. Vietin uuden vuoden yksin kämpälläni, hieman maistellessa. Omasta valinnasta. Jos olisin halunnut, olisin varmaankin löytänyt paikan viettää tätä paljon puhuttua riitaisaa ryyppyjuhlaa. Ei napannut. Päivä muiden joukossa. Kuitenkin herätti kysymyksiä, että missä menee sen raja että pitää pyrkiä johonkin ilman haluakin. Ymmärrän asioita monelta kantilta. Tajuan että uusi vuosi on juhla jolloin pääsee nollaamaan kaverien kanssa. Ymmärrän myös, että tuntuu aivan älyttömältä tuo kansallinen örveltäminen. Koska elää pitää, nämä kaksi vastakkainasettelua on herättänyt myös muissa threadeissa jonkinnäköistä eripuraa. Mielestäni ymmärrettävästikin. Vastakkaisasettelut aiheuttaa aina näkemyseroja.

On paljon aihetta sivuavia threadejä ollut. On puhuttu Hulkista ja hänen omistautumisestaan opinnoille ja kehonrakennukselle. On puhuttu ylläpidon tavasta hoitaa asioita periksiantamattomasti. On ollu tapa-absolutismia, joka yleensä on syntynyt kehonrakennukselle omistautuneiden sivutuotteena. Toisilla tämä toimii. Jos elää elämäänsä onnellisena ilman viinaa, ilman juhlimista - oli se sitten alkoholilla tai ilman - mikäs sen hienompaa. Mutta mitä kun tämä elämäntapa muuttuu rajoittavaksi tekijäksi? Kaikissa asioissa on monta näkökantaa. Näkökannat riippuvat henkilöiden arvoista ja muutenkin luonteesta ja tiedä vielä mistä.

Mielestäni vahvat persoonat, jotka toteuttavat elämäänsä näkemystensä mukaan peräänantamattomasti, herättävät väkisinkin ristiriitaisia tunteita. Minun näkökulmasta edellämainitut (pahoittelen, jos ette olisi halunnut olla esimerkkeinä pointtini esittämisessä - ylläpito varman voi jälkikäteen modata viestiä, jos ette halua olla esimerkkejä) henkilöt herättävät minussa suurta kunnioitusta. Tehdä asioita oman visionsa mukaan peräänantamattomaksi. Ja uskoisin, että henkilöt jotka omistautuvat asioilleen, saavat siitä sen tyydytyksen, että heille se on sen arvoista. Elävät itseään varten. Voin olla väärässä, vaikka en sitä uskokaan. Vaikka minulla olisikin asiasta kuin asiasta visio, en pystyisi sitä yhtä rohkeasti toteuttaa. Sitä kadun.

Tässä tajunnanvirrassa laitetaan itseä hieman esimerkiksi likoon. Uusi elämäntilanne. Opiskelua pitkästä aikaa. Periaatteessa lukion suorittamisen keväällä 2000 jälkeen ei tullut muuta kuin itsetutkisteltua, kunnes kompromissasin. Lähdin opiskelemaan alaa, josta en ollut varma. Lähdin paikkakunnalle, jonne pääsin papereillani, kyseessä ei ollut ensisijainen toive - lähempänä viimeistä. Syysosuus opiskeltu. Paikassa ei mitään vikaa, silti elämää en täältä ole juuri löytänyt. Enkä ole vieläkään varma alasta. Se mikä tekee minut jossain mielessä onnettomaksi ja liittyy jopa topikkiin, on se että ensimmäistä kertaa tuntuu alkoholittomuus (en ole absolutisti, mutta käyn todella harvoin missään, enkä elä elämääni tavalla jolla haluaisin) ja omistautuminen terveelliselle elämäntavalle, johon kuuluu urheileminen, estää jossain mielessä minua saavuttamaan sen elämän mitä haluaisin. Tekee asiat uskomattoman vaikeaksi kun koulutus (joka on niin ja näin pohjalla), treeni (joka ei kulje hyvin vaikka haluaisi) sekä muu sosiaalinen elämä (joka on täysin kadonnut, kun se vähäinen sosiaalinen elämä mitä oli, jäi toiselle paikkakunnalle) repivät toisiaan täysin eri suuntiin. Kaikissa haluaisi menestystä joka tekisi edes onnelliseksi.
Silti, kaikki kärsivät toisistaan. Sanotaan että on tietty määrä potentiaalia. Potentiaali jaetaan kolmeen osaan. Kun otetaan yhdestä osasta pois potentiaalia ja lisätään toiseen, tuntuu ettei silti saavutettu menestys korvaamaan niitä vähäisemmän panostuksen kohteena olevien huonompaa menestystä. Mitä tehdä? Miten priorisoida jotta tyytyväisyys saapuisi, siinä kysymys johon en oikeasti pysty vastaamaan.

Ja fiksuimmat lukijat (ne jotka ovat vielä hereillä tuon raskaan tekstin jälkeen), ovat varmasti huomannut että tämä kirjoitus on hajonnut täysin. Liian laaja topic? Punainen viiva kadonnut? Hyvin mahdollista. Jos löydätte kolmen kappaleen yhdistävän punaisen lankan, bravo.

En tiedä koskeeko tämä threadi minua vai omistautumista ja sen jakamista eri asioiden kesken yleisesti. Haluaisin herättää keskustelua koska kaipaan itse neuvoja. Haluaisin herättää keskustelua koska jo edellä mainitut omistautujat saavat paljon henkisiä luoteja minun mielestäni turhaan. Ehkä syynä juuri ettei heitä tunneta henkilöinä sanojen takana.

Eiköhän siinä ollut tekstiä ihan riittävästi itse kunkin makuun. Heittäkää ajatuksia ilmaan. En haluaisi tästä riitaisaa threadiä, jossa nämä vastakkaiset asiat kiistelevät henkilöiden sijaan. Haluaisin että asioista puhuttaisiin kerrankin sillä tavalla, että kaikki näkisivät toisensa näkökulmat. Mahdotonta? Katsotaanko miten käy.

Eiköhän tämä mies ole tyhjennetty aika hyvin, teidän vuoronne. Jatkakaa, olkaat hyvät. :D

 

[makew]

Vaikea sanoa, mikä on se kultainen keskitie. Jokainen etsii balanssia elämässään, harva löytää.
Urheilu tuo aina itsekuria, kun halutaan kunnolla menestyä.
Menetys työelämässä on myöskin itsekurista kiinni mutta tottakai tuuria pitää olla matkassa...:D.
Vaikea sanoa, miten kenenkin pitää elämänsä elää... jokainen tavallaan.
Tyhmä sanoa näin...
mutta pitää tehdä oikeita ratkaisuja, oikeaan aikaan ja pyrkiä parempaan.

BTW Itse en juonnut kännejä uutena vuotena, pienen paukun viskiä join(dogille terkkuja:D).
Absolutisti en ole, enkä tule.
Totaalikieltäytyminen on aina rajoittavaa(oli asia mikä hyvänsä).
Juttelin uuden vuoden vaihtumisen aikana, yhden kaverin kanssa messengerissä, läpi yön ja hauskaa kyllä oli.
Kyllä se noinkin uusi vuosi vietettiin vallan mainiosti.

 

[Hulkki]

Tekee asiat uskomattoman vaikeaksi kun koulutus (joka on niin ja näin pohjalla), treeni (joka ei kulje hyvin vaikka haluaisi) sekä muu sosiaalinen elämä (joka on täysin kadonnut, kun se vähäinen sosiaalinen elämä mitä oli, jäi toiselle paikkakunnalle) repivät toisiaan täysin eri suuntiin. Kaikissa haluaisi menestystä joka tekisi edes onnelliseksi.

Hmm. Näkisin asian niin, että vaikka kuinka haluaisi, kaikkea ei voi saada. On vain päätettävä mitä haluaa enemmän kuin jotain muuta, ja tehtävä sen perusteella kompromisseja.

Itse kärsin jossain määrissä samasta ongelmasta: esimerkiksi se, etten yksinkertaisesti edes halua rällästää kännissä kaiken maailman opiskelijapippaloissa on vaikeuttanut työnsaantimahdollisuuksiani selvästi. Opintolinjallani nimittäin on kaksi tapaa saada harjoittelupaikka:
1) Lähes täydellisen keskiarvon avulla
2) Suhteiden avulla.

Keskiarvoni ei ole lähelläkään täydellistä, kaukana siitä. Suhdeverkostoa en ole myöskään ikinä onnistunut luomaan, koska en ole heilunut opiskelijabileissä ja tapahtumissa oikeastaan lainkaan.

Yltäisin siis opintojen ja työelämän saralla todennäköisesti huomattavasti pidemmälle, mikäli en olisi lainkaan kiinnostunut siitä, kuinka treenit kulkevat tai syönkö oikein. Eli tavallaan olisi urakehitykseni kannalta paljon parempi, mikäli en olisi ikinä edes ryhtynyt treenaamaan salilla. Silti olen äärimmäisen iloinen siitä, että ryhdyin.

Haluaisin herättää keskustelua koska jo edellä mainitut omistautujat saavat paljon henkisiä luoteja minun mielestäni turhaan.

Hehe. Itse olen saanut jo ala-asteelta saakka kuulla sitä samaa vittuilua, ja vuosien varrella sille on tullut jossain määrin immuuniksi. Joten haukkukaa niin paljon kuin huvittaa. :piis::D:piis:

 

[Karpaasi85]

Tuntuu siltä, että joka kerta kun minulla on ongelma, pakkikselta löytyy aihe asian tiimoilta. Hyvä pakkis!

Itse olen sosiaalinen kaveri, joka tulee juttuun kaikkien kanssa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että oma sosiaalinen elämä rajoittuu treenikavereiden kanssa jutteluun ja messenger -keskusteluihin. Muistan kun olin viime kerran baarissa, eli vajaa vuosi sitten(ja sekin toinen kerta elämässä), etten vain pysty vajoamaan älyvapaiden kanssajuhlijoiden joukkoon. Muutenkin maine "tosi bodarina" loi heille mielikuvan ylimielisestä kusipäästä, jolla ajatukset pyörivät lihasten ympärillä. Yritän aina korjailla ihmisten mielikuvia ja selittää kehonrakennusmaailman asioita, mutta olen huomannut ettei se vie minnekkään. Mielikuvat pysyvät samoina, kuten myös ihmiset.

Vaikea kysymys on, että rajoittaako treenaaminen negatiivisessa mielessä elämää ja onko olemassa kultaista keskitietä, johon tosissaan treenaaminen kuuluisi osana? Fakta on, että punttisaliharrastus vaatii erittäin paljon panostusta ja voimia, mutta se myös antaa paljon. Kehonrakennus vie ison osan omaa aikaani, mutta tunnen että se kannattaa. Jokainen päättää miten oman aikansa käyttää. Itse tykkään treenata, laiskotella ja soittaa musiikkia vapaa-ajallani ja enkä tunne menettäväni mitään elämää suurempaa jättämällä asioita pois. Hyviä treenejä, hauskoja aikoja ja hyvää uutta vuotta Karpaasilta!

 

[makew]

Itse olen sosiaalinen kaveri, joka tulee juttuun kaikkien kanssa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että oma sosiaalinen elämä rajoittuu treenikavereiden kanssa jutteluun ja messenger -keskusteluihin.

Vaikea kysymys on, että rajoittaako treenaaminen negatiivisessa mielessä elämää ja onko olemassa kultaista keskitietä, johon tosissaan treenaaminen kuuluisi osana?

Perkele... Mulla on vähän samaa ongelmaa...
Näen itseni sosiaalisena ja erilaisten ihmisten kanssa hyvin toimeentulevana.
Ja pidän ylipäätänsä hyvästä keskustelusta paljon, ihan in real life tai messengerin kautta, oli vastapuolena keskustelemassa sitten mies tai nainen.

Tämä sun viesti vaan pisti ajattelemaan.

Kultainen keskitie, missä lie?

 

[Uber-Gott]

Kuitenkin herätti kysymyksiä, että missä menee sen raja että pitää pyrkiä johonkin ilman haluakin. Ymmärrän asioita monelta kantilta. Tajuan että uusi vuosi on juhla jolloin pääsee nollaamaan kaverien kanssa. Ymmärrän myös, että tuntuu aivan älyttömältä tuo kansallinen örveltäminen. Koska elää pitää, nämä kaksi vastakkainasettelua on herättänyt myös muissa threadeissa jonkinnäköistä eripuraa.

Tässä ei auta muu kuin priorisointi (mikä on oikeasti tärkeintä?) ja pienien kompromissien (varata aikaa edelliselle) ja riskienkin ottaminen.
Vaikka kuinka tiukasti reenaisi, silloin tällöin on hyvä "uhrata" viikonloppu tai kaksi vaikka sitten alkoholin kera sosialisointiin. Kerran kuussakin ei vielä kenenkään tuloksia romuta.

Eli mikäli mieli halajaa muutakin seuraa kuin kylmän raudan, sitä täytyy yrittää etsiä. Yleensä oma avoimuus ja yrittäminen riittää ja varsinkin opiskelupaikoista saa usein näillä asetuksilla kavereita.

 

[Hippa]

Tässä on aihepiiri, jota olen miettinyt paljon, koska se koskettaa paljon omaa elämääni.

Tärkeintä olisi oppia ja tajuta, että kaikkea ei voi saada. Täytyy tehdä valintoja. Siinä tulee vastaan se todellinen ongelma. Mistä on valmis luopumaan?

Esimerkkejä omasta elämästä ja mitä siltä haluaisin tällä hetkellä jätän pois uranluomisen ja omien lasten tekemisen, koska ne eivät ole ajankohtaisia.

Haluaisin..

-Päästä opiskelemaan taidealaa (vaatii paljon harjoittelua)
-Olla opettaja (vaatii paljon lukemista, jotta pääsee opiskelemaan)
-Päästä fitnesskilpailuihin hyvässä kunnossa (vaatii paljon harjoittelua ja kurinalaista elämää)
-Olla hyvä tanssija (vaatii paljon harjoittelua)
-Olla akrobatiantaitoinen (vaatii paljon harjoittelua)
-Viettää paljon aikaa perheen kanssa (vaatii aikaa)
-Viettää aikaa ystävien kanssa ja ehkä saada uusia ystäviä (vaatii aikaa)
-Kirjoittaa kirjan (vaatii harjoittelua ja aikaa)
-Asua ulkomailla (poissulkee monta kotimaista vaihtoehtoa)
-Oppia laulamaan (vaatii paljon harjoittelua)

On sanomattakin selvää, ettei noita kaikkia voi toteuttaa. Ei ainakaan kerralla. Kuitenkaan en pysty priorisoimaan, vaan on taas hurjasti suunnitelmia ja tavoitteita.

Viime kesänä fitnessleirillä yhtenä aiheena oli tuo valinta. Jos valitsee fitneksen, on pakko luopua jostain muusta. Kaikkea ei voi saada. Silloin itse valitsin fitneksen ja motivaatio oli huipussaan. Pieni ääni sisällä huusi, että MINÄ VALITSEN FITNEKSEN!

En ole käynyt salilla puoleen vuoteen.

Uusi vuosi, uudet kujeet. Salille aamuisin ennen duunia. Sitten on baletti, breandance, akrobatiakurssi, pilates, vierailut perheen luona 2-3 kertaa viikossa. Innolla odotan taideteollisen ennakkotehtävien julkistamista. Keväällä on kolme kirjatenttiä, jotta saan erityispedagogiikan appron valmiiksi. Kirjoituskurssi huhtikuussa. Pääsykokeisiin lukeminen.

Mistä löytyy aika? Vuorokaudessa on vaan 24 tuntia, viikossa on vaan 7 päivää!

Luonteeltani olen aika lyhytjänteinen ja keskittymiskyky on huono. On vaikea vaan tehdä yhtä asiaa ja syventyä siihen täysillä. Ei jaksa olla paikallaan. Innostun helposti uusista asioista ja taas uusista, jolloin vanhat jää vähemmälle huomiolle.

Asiaa ei auta äärimmäisen huono itsetunto ja itseluottamus. Mistä voimaa? Mistä energiaa? Miten priorisoida? Minä haluan kaiken!

 

[Uber-Gott]

Tärkeintä olisi oppia ja tajuta, että kaikkea ei voi saada. Täytyy tehdä valintoja. Siinä tulee vastaan se todellinen ongelma. Mistä on valmis luopumaan?

Tässä tulee mielestäni käyttöön itsekuri. On vain valittava näistä luetelluista ne jotka voi keskenään viikkoonsa mahduttaa ja pitää niistä kiinni.
Vaikka aikaa näyttää viikkotasolla olevan vähän, täytyy muistaa että tässä on koko elämä vielä aikaa ja ehkä seuraavatkin ;)

 

[Uber-Gott]

Haluaisin..

-Päästä opiskelemaan taidealaa (vaatii paljon harjoittelua)
-Olla opettaja (vaatii paljon lukemista, jotta pääsee opiskelemaan)
-Päästä fitnesskilpailuihin hyvässä kunnossa (vaatii paljon harjoittelua ja kurinalaista elämää)
-Olla hyvä tanssija (vaatii paljon harjoittelua)
-Olla akrobatiantaitoinen (vaatii paljon harjoittelua)
-Viettää paljon aikaa perheen kanssa (vaatii aikaa)
-Viettää aikaa ystävien kanssa ja ehkä saada uusia ystäviä (vaatii aikaa)
-Kirjoittaa kirjan (vaatii harjoittelua ja aikaa)
-Asua ulkomailla (poissulkee monta kotimaista vaihtoehtoa)
-Oppia laulamaan (vaatii paljon harjoittelua)

On sanomattakin selvää, ettei noita kaikkia voi toteuttaa. Ei ainakaan kerralla. Kuitenkaan en pysty priorisoimaan, vaan on taas hurjasti suunnitelmia ja tavoitteita.

Tässä kannattaa muuten huomioida että esim. Opettajan hommat tulevat vasta kun opiskelu on ohi -> yksi vähemmän.

Akrobatia ja fitness, molemmat kuntoilua. Saisiko fitness harjoittelun ohella toista?

Kirja ja ulkomailla asuminen. 20 vuoden päästä kun on kiireisimmät saanut pois alta? Paras kirjailija on sellainen jolla on myös reilusti elämänkokemusta.

Ihmissuhteille täytyy vain yrittää saada aikaa silloin kun voi. Tässä täytyy joskus luopua jostain hetkellisesti.

Pahoittelen jos neuvon liian tungettelevasti, mutta näin itse toimisin tässä tilanteessa

 

[Hippa]

Kiitos neuvoista Uber-Gott

En minä täältä neuvoa etsi, lähinnä pohdiskelin tuota aihetta. Olen pohtinut tota asiaa aika paljon viime aikoina.

 

[lej]

Itse kärsin jossain määrissä samasta ongelmasta: esimerkiksi se, etten yksinkertaisesti edes halua rällästää kännissä kaiken maailman opiskelijapippaloissa on vaikeuttanut työnsaantimahdollisuuksiani selvästi. Opintolinjallani nimittäin on kaksi tapaa saada harjoittelupaikka:
1) Lähes täydellisen keskiarvon avulla
2) Suhteiden avulla.

Keskiarvoni ei ole lähelläkään täydellistä, kaukana siitä. Suhdeverkostoa en ole myöskään ikinä onnistunut luomaan, koska en ole heilunut opiskelijabileissä ja tapahtumissa oikeastaan lainkaan.

Mulla lähes sama juttu. Kohdan 1 voi tosin vaihtaa, että pitäisi olla "oikea" pääaine eli laskentatoimi. johtaminen ja organisointihan on hyödytöntä, ainakin laskiksen opiskelijoiden mielestä.

Mulla on kyllä elämää ja kavereita koulun ulkopuolella, mutta omalta osalta on myös jäänyt noi koulun bileet ekan vuoden pariin "pakolliseen" kertaan. Ja sitä kautta kanssa se suhdeverkoston rakentaminen. Niillä ihmisillä on vaan niin erilaiset arvot ja tavoitteet. Eli raha, raha ja raha. Enkä kestä sitä, kun lähes 30-vuotiaatkin kovaan ääneen selittää, "Vittu mä olin kännissä"! Ja on muutenkin säälittävää jos ei edes 8 vuodessa valmistu koulusta josta valmistuu 20 h/viikko työmäärällä 3- 4 vuodessa jos haluaa. Ja muutenkin käyttäytyy kuin 16-vuotiaat. Itsekin vedän joskus hirveät perseet, mutta en vaan sen takia, kun opiskelijan kuuluu niin tehdä.

Jos olisin 100% kauppakorkealainen, niin olisin aloittanut golfin peluun, sikarien polttamisen, sijoittamisen, viinien maistelun jne. jo opiskelu aikana (en tule IKINÄ aloittamaan mitään noista, poislukien sijoittaminen jos on joskus jotain sijoitettavaa). Ja uskokaa pois, jotkut tekevätkin, niin vaikka eivät edes yhtään tykkää, koska se parantaa uramahdollisuuksia.

Itse olen vaihtamassa alaa heti, kun valmistun ja jos vaan pääsen haluamaani kouluun. Pahin virhe on jatkaa opsikelua jos ala ei kiinnosta. Jos ala kiinnostaa, niin sitten koulu kannattaa kärsiä loppuun, tai jos tajuaa virheensä vasta niin myöhään, että pääsee helpommalla valmistumalla. Loppujen lopuksi sitä vielä tappaa itsensä.

 

[Angelos]

En oikeastaan laske itseäni kehonrakentajaksi, vaan urheilijaksi, jolloin tuota punttisalilla käymistä pidetään huomattavasti hyväksyttävämpänä. Kultaisen keskitien olen mielestäni jo löytänyt, sillä aikaa riittää tarpeeksi kaikkeen.

Kehonrakennuksessa menestyminen vaatii äärettömän suurta itsekuria, ja saattaa olla toisinaan stressaavaakin (dieettien aikana varsinkin). En halua omistautua niin täydellisesti yhdelle asialle, vaikka ymmärrän joidenkin saavan nautintoa myös tämän tyylisestä elämäntavasta.

 

[iivili]

Miksi aina niputetaan yhteen alkoholi ja sosiaalinen elämä? Eikö pysty olemaan sosiaalinen ja olla ystäviä ja kavereita joko vähäisellä alkoholin määrällä tai kokonaan ilman alkoholia? Väitän, että ihan hyvin pystyy tekemään yhtä sun toista sosiaalista ilman alkoholia. Jos joku enemmän alkoholia käyttävä vittuilee minun vähemmästä alkoholin käytöstä, ongelma on hänen, ei minun. Hankkikoon elämän.

Hippa, tulee väkisin mieleen, että kompensoitkohan paljolla tekemisellä, sinne tänne viuhtomisella ja alati vaihtuvilla kiinnostuksen kohteilla huonoa itseluottamustasi? Voisiko olla paikallaan todellakin toimia, niinkuin sanot: Tärkeintä olisi oppia ja tajuta, että kaikkea ei voi saada. Täytyy tehdä valintoja. Siinä tulee vastaan se todellinen ongelma. Mistä on valmis luopumaan?.

Tuntuisi, että hirveän monella ns. kiltillä tytöllä on samanlaista meininkiä, kuin sinulla Hippa. Koko ajan on riittämätön olotila ja huono itseluottamus vain kasautuu, kun valtavasta suorittamisesta ja kiireestä huolimatta tuntuu ikuisesti, ettei sittenkään saa tarpeeksi aikaiseksi ja sitten alvariinsa moitiskelee itteensä turhaan. Entä voisiko lykätä jonkun asian suorittamista, päättää, että "Ei mun tarvitse saada tätä asiaa aikaiseksi vuodessa eikä edes viidessä. Kerkeen ihan hyvin eläkkeelläkin!"? Ite olen suosiolla lykännyt ns. ittensä sivistämisen (=aktiivisen kirjojen ja runojen lukemisen sekä aktiivisen teatterissa ja elokuvissa käymisen ja mahd. pöytälaatikkokirjoittamisen) vanhemmalle iälle, ehkä jopa eläkeikään. Sitä ennen touhuilen kaikkea muuta, jonka sitten vanhemmiten jätän vähemmälle, koska en kerkiä, koska pitää sivistää itteeni. :D

Ketjun aloittajalle sanoisin, että omaa asennettaankin voi muuttaa. Se vie aikaa ja vaivaa, mutta on täysin mahdollista. Voi oppia pitämään siitä, mitä tekee juuri nyt ja missä on nyt ja samalla vähentää tai lopettaa semmoisen perään haikailun, mitä ei tee ja missä ei ole. Otetaanpa taas esimerkiksi sosiaalinen elämä ja alkoholi. Jos aiemmin kaikki kaverinsa ovat käyttäneet alkoholia ja kaikki ns. syvälliset keskustelut ovat tapahtuneet päissään, niin tilanne muuttuu, kun aktiivisesti etsii ihmisiä, keiden kanssa voi touhuta ja jutella selvin päin tai erittäin vähäisesti alkoholia käyttäen (esim. ruoan kanssa pari lasia viiniä tai saunakalja silloin tällöin).

Mulle sanoi aika nuorena muuan viksu aikuinen raa'an elämän totuuden, että kavereita tulee ja menee, mutta ite pitää jatkaa etiäpäin omaa elämäänsä ja olen huomannut, että oli oikeassa. Liikaa ihannoidaan myyttiä elämän läpi kestävästä ystävyydestä eikä haluta tunnustaa tosiasioita, eli sitä, että esim. etäisyys, perhesuhteiden muutokset ja harrastusten muutokset todellakin muuttavat myös ystävyyssuhteita, vaikka kuinka rimpuilisi vastaan. Sama koskee parisuhteita. Joitakin parisuhteita ei vaan ole ns. tarkoitettu kestämään. Mitä järkeä on pitää itteensä kovin epäonnistuneena, jos esim. teininä alkanut suhde loppuukin vähän päälle parikymppisenä, kun muutetaan yhteen, aletaan vasta kasvaa aikuisemmiksi ja sitten vasta TODELLA opitaan toistakin tuntemaan. Loppuneistakin parisuhteista kumminkin oppii aina jotain. Jos ei muuta, niin sen, millaisen ihmisen kanssa ei pysty pitkään parisuhteeseen.

 

[Sami81]

Luonteeltani olen aika lyhytjänteinen ja keskittymiskyky on huono. On vaikea vaan tehdä yhtä asiaa ja syventyä siihen täysillä. Ei jaksa olla paikallaan. Innostun helposti uusista asioista ja taas uusista, jolloin vanhat jää vähemmälle huomiolle.

Asiaa ei auta äärimmäisen huono itsetunto ja itseluottamus. Mistä voimaa? Mistä energiaa? Miten priorisoida? Minä haluan kaiken!

Sinäpä sen sanoit. Tilanne on itselläni aivan sama. Tekstisi voisi olla minun kirjoittamaa sanasta sanaan. Keskittymiskysyvstä itsetuntoon.

Muutenkin vaikka ehkä kiinnostuksen kohteesi ovat hieman eri asioita kuin minulla, pystyn samaistumaan enemmän kuin hyvin. Ratkaisuja ongelmiin ehkä ei ole vielä, mutta kyllähän se aina mukava on löytää kohtalotovereita.

 

[Sami81]

Pahin virhe on jatkaa opiskelua jos ala ei kiinnosta. Jos ala kiinnostaa, niin sitten koulu kannattaa kärsiä loppuun, tai jos tajuaa virheensä vasta niin myöhään, että pääsee helpommalla valmistumalla. Loppujen lopuksi sitä vielä tappaa itsensä.

Tässä lisää problematiikkaa kantiltani. Tuntuu ettei ala (tietotekniikka) välttämättä ole sitä mitä haluaisin elämältäni. Hieman kiinnostus on lisääntynyt, mutta väistämättä takaraivossa puskuttaa epäileviä ajatuksia.
Jos vaihtaisi alaa, tulisi ensimmäisenä kysymys mieleen, että mikä sitten kiinnostaisi.
Taas kysymys johon on hyvin vaikea, ellei mahdoton vastata. Ojasta allikkoon efekti pelottaa niin perkuleesti. Vaikkakin varmaan tässä ehtisi vaikka mitä, niin 23-vuotiaana alkaa hieman jo ahdistaa ettei enää pysy muiden vauhdissa. Toiset ikäiseni ovat jo siirtymässä työelämään, tietävät mitä elämältä haluavat. Eikä muihin välttämättä pitäisi verrata, kun itseä varten täällä kuitenkin eletään. Mutta silti, en voi sille mitään...

Opiskelu kyllä kiinnostaa, mutta jos ei ole varma alasta, on vaikea panna kaikkensa peliin.

 

[Francine]

Miksi aina niputetaan yhteen alkoholi ja sosiaalinen elämä? Eikö pysty olemaan sosiaalinen ja olla ystäviä ja kavereita joko vähäisellä alkoholin määrällä tai kokonaan ilman alkoholia?

Minä niputtaisin yhteen lähinnä opiskelijaelämän ja alkoholin. Minä en myöskään ole paljoakaan kehenkään tutustunu kun en noihin bileisiin oo menny. Aina on tuntunu kivemmalta lähteä salille ku niihin. Niissä bileissä ihan oikeesti on ainoana tarkoituksena vetää perseet ja seuraavana päivänä ihastella sitä. Räikein esimerkki oli ainejärjestön pikkujoulut, joihin oli 10 euron sisäänpääsymaksu ja sillä sai sitte juoda NIIN PALJO KU HALUAA! Tyypit oli ihan onnessaan siitä ja seuraavana maanantaina porukalla ihasteltiin oksennuskuvia netistä. Ei voi ku todeta, ettei oo mun juttu. Vituttaa vaan, kun se koko systeemi tuntuu pyörivän tollai. Ehkä pitää vielä lisätä, etten todellakaa oo mikää absolutisti, tykkään juoda viiniä sopivasti mutten vetää kännejä.

Mä oon nyt päättäny, että opiskelu ja jonku tutkinnon loppuun saaminen on ainaki jollain tasolla etusijalla. Etten alkaa hirveesti siirteleen tenttejä ja kursseja, jotta ehtis treenata täydellisesti. Tääki on sellasta tasapainoilua tapauskohtaisesti, että esim. riittääkö johonki tenttiin yks lukupäivä (ilman salia) vai tarvitaanko kaks ja siinä voi tietenki sali voittaa ton kakkospäivän kohdalla... Ja pysyn nyt tällä nykyisellä alalla enkä enää vaihda!

Haluaisin neuvoa vielä niitä, jotka ei oo varmoja onko se opiskeluala SE OIKEA, niin kannattaa miettiä minkälaisia töitä sillä tutkinnolla tai ammatilla saa. Ottaa selvää esim. työllisyystilanteesta ja kaikesta. Oon nyt seurannu monia, jotka neljäntenä yliopistovuotena huomaa että tulevaisuuden työt on jotain ihan muuta ku mitä ne on odottanu. Palkka surkea, vakituisesta työpaikasta ei tietoakaa ja lähes ainoana suuntana on lukea tohtoriksi ja lähteä mahdollisesti ulkomaille töihin, ku Suomes ei noille tohtoreille oo juurikaa töitä. Eli kannattaa ottaa ajoissa selville, mitä ks. tutkinnolla saa ja päättää että sitäkö oikeesti haluaa vaikka se ala tai aihe muuten olis miten mielenkiintoinen tahansa.

 

[lej]

Mulla tilanne onkin ehkä parempi, kun on kesällä paperit taskussa, niin voin aika riskittömästi vaihtaa alaa. Itse aion hakea maanpuolustukorkeakouluun, vaikka olen san alkaessa jo 24, jos sinne pääsen. Ja porukka on siellä varmaan jotain 20-vuotiasta. Ja keskimääräinen elinikä lähentelee kuitenkin 80, joten pari vuotta nuoruudessa ei kuitenkaan niin paljon ole. Vaihtaa ei ehkä kannata vaihtamisen vuoksi, jos ei mitään varmasti kiinostavaa ole. Itsellä on koko ajan ollut tuo Mpkk, mutta en vain uskaltanut aikaisemmin edes kunnolla miettiä sitä vaihtoehtona, koska oli paikka kauppakorkeassa valmiina.

Kyllähän se hieman mietityttä jos sinne pääsee, että palkka on paljon paskempi, ja sen neljän vuoden aikana, mitä opsikelee ehtisi tienaamaan aika paljon, mutta en tiedä olisinko silti onnellinen tehden työtä joka ei kiinnostaisi, ja joka aamu tuntuisi vastenmieliseltä raahautua töihin.

Mutta kannattaa ajatella niinkin, että mikään koulutus ei ole turhaa. Pitää vaan osata markkinoida se työnhaussa. Ja vaikka tutkinto oliskin suoritettu vain yhdellä alalla, niin ei se tarkoita, että siitä keskenjääneestä opiskelusta ei olisi mitään taitoa/tietoa karttunut.

Ja se, että 23-vuotias olisi liian vanha kannattaa suhteuttaa siihen, että ihmiset opiskelevat tässä maassa muistaakseni 6-7 vuotta (yliopistoissa). Ja 20-vuotiaina, kun ne kouluun pääsee niin ne valmistuu siinä 27-vuotiaina. Itse olen siinä ajassa, jos hyvin käy, suorittanut kaksi tutkintoa.

 

[lej]

Räikein esimerkki oli ainejärjestön pikkujoulut, joihin oli 10 euron sisäänpääsymaksu ja sillä sai sitte juoda NIIN PALJO KU HALUAA! Tyypit oli ihan onnessaan siitä ja seuraavana maanantaina porukalla ihasteltiin oksennuskuvia netistä.

Hauskinta on siten se, että esim. ainejärjestöissä mukan olemista pidetään positiivisena asiana, ja se on helvetin hyvä bonus esim. cv:ssä.

Niinkuin ei vittu ihmiset muuten osais ryyppäjäisiä järjestää, kuin olemalla mukana jossain ainejärjestössä. Ne hommat, kun kuulemma opettaa organisointikykyä ja ihmisuhdetaitoja. Ja paskan vitut.

 

[Francine]

Ja se, että 23-vuotias olisi liian vanha kannattaa suhteuttaa siihen, että ihmiset opiskelevat tässä maassa muistaakseni 6-7 vuotta (yliopistoissa). Ja 20-vuotiaina, kun ne kouluun pääsee niin ne valmistuu siinä 27-vuotiaina. Itse olen siinä ajassa, jos hyvin käy, suorittanut kaksi tutkintoa.

Hee, näin mäki yritän ajatella että jaksaisin opiskella! Ei toi ikä mun mielestä mitää merkkaa, pitää vaan osata varautua siihen että ne muut voi olla 19-vee ja suoraa lukiosta tulleita sielä uudes paikas... Siis se ajatusmaailma on ehkä vähän erilainen. Varsinki yliopistos on kuitenki tosi monen ikäisiä opiskelijoita, jotkut suorittaa ehkä toista tutkintoa tai on vaihtanu alaa tai haluaa opettajan pätevyyden tms. tms.

Kannattaa kuitenki muistaa miettiä sitäki, millä elää sen "ekstra-opiskelun" ajan. Opintotukea ei kuitenkaa saa kun sen tietyn määrän kuukausia ja ittelläni ainaki se todennäköisesti tulee vastaan ennen ku valmistun. Alaa vaihtaessa ei saa uusia tukikuukausia kuitenkaa tarpeeksi.

 

[Hulkki]

Kohdan 1 voi tosin vaihtaa, että pitäisi olla "oikea" pääaine eli laskentatoimi. johtaminen ja organisointihan on hyödytöntä, ainakin laskiksen opiskelijoiden mielestä.

Meillä tutalla ei edes ole mitään "oikeaa" pääainetta tuossa mielessä. Itse luen yritysstrategiaa pääaineena ja sitä mielestäni hyvin tukevaa sovellettua matematiikkaa teknisenä sivuaineena. Molemmat kyllä kiinnostavat vähintään jonkin verran, mutta harjoittelupaikat ovat kiven alla.

Jos olisin lähtenyt opiskelemaan tasan tarkkaan sitä, mikä kiinnostaa minua eniten, olisin nyt jossain hornan kuusessa pänttäämässä ravintotiedettä. Kyseiseltä alalta vain ei kauheasti töitä löydy, joten valitsin itseäni vähemmän kiinnostavan, mutta parempia uramahdollisuuksia (?) tarjoavan vaihtoehdon.