Ei koiraviha johdu aina pelkästään tai lainkaan huonoista kokemuksista. Ihan tavallisissakin roduissa on niitä "synnynnäisesti" toisille koirille rähiseviä. Sitä sanotaan heikkohermoisuudeksi. Hiukan parempi hermoinen alkaa vihata vasta joutuessaan hyökkäyksen kohteeksi. Rautahermoinen kaveri ei ala räyhätä toisille koirille vaikka joutuisi useankin hyökkäyksen kohteeksi. Näin rautaisilla hermoilla varustettuja koiria on todella harvassa. Sellaista ei hätkäytä mikään. Se on sitä vahvuutta parhaimmillaan. Tällainen koira on yleensä muutenkin kova ja siksi usein vaikeasti koulutettava. Heikkohermoisuudesta esimerkiksi staffeilla kertoo tässäkin monen mainitsema alleen pissiminen ilostuessaan. Pehmeä koira osoittaa siten alistumista ja pentumaista iloa.
Minä nyt en koirista paljoa tajua, mutta tuo heikkohermoisuus on huono termi mielestäni tuohon kuseksimiseen. Onhan se tiettyä maltin menettämistä, mutta juurikin tuon pentumaisen ilon kaltaista sellaista.. Tajusitkohan sekavan selityksen
Meinaan vaan, että ainakin omaan korvaan heikkohermoinen kuulostaa äkkiä sekopäiseltä tai arvaamattomalta. Sitähän ei hyvin koulutettu staffi ole, ellei ole synnynnäistä vikaa nupissa.
Mitä minä olen noita näyttelyjä mamman kanssa kiertänyt, niin yhtä paljon rähinää tuntuu olevan monella muullakin rodulla, jopa enemmänkin joillain. Staffien mekastus vaan jää mieleen herkästi ja toki siinä on usein "tosi" kyseessä. Lenkkipoluilla olen huomannut samaa. Nykyään on todella harvinaista, että meidän koira alkaa rähistä toiselle, vaikka se vastapuoli alkaisikin äristä. Itse uskon siihen, että omalla koiralla on itseluottamus kohdillaan eikä sillä ole tarvetta näyttää tai pelätä.. Eli taas tullaan siihen kasvatukseen. Ja onhan staffeista karsittu paljon tappelualttiutta pois ja toivottavasti sama linja jatkuu, vaikka lajin suosio kasvaa. Eli ei mitään pentutehtailua.
Itse ymmärrän kyllä hyvin sellaisia ihmisiä, joilla on ennakkoluuloja vaikka nyt staffia kohtaan. Niin oli varmasti itsellänikin joku kolme vuotta sitten sen näköisiä "hirmuja" kohtaan. Niihin aikoihin avopuoliso alkoi puhumaan koiran, staffin, hankkimisesta. Hän oli perillä koirista ja piti staffia sopivana meille. Ise tietysti tyrmäsin koko koira-hankkeen, mutta pikkuhiljaa aivopesu teki tehtävänsä ja asenteet koiriin on muuttunut täysin. Meidän hurtta on tietty hommattu luotettavalta kasvattajalta, joka myös oli aina tarvittaessa apuna koulutuksessa ja muissa probleemissa.
Taitaa olla niin, että vika löytyy lähes aina ihmisistä eikä koirista. Oikea koulutus ja jos ei riitä, niin sekopäinen tapaus piikille.
edit: lisäys. Meillä kasvattaminen hoidettiin ihan maalaisjärjellä. Ei tarvinnut mitään väkivaltaa vaan sinnikäs kieltäminen ja "väärän opettaminen" toimi. Välillä kyllä oli aika epätoivoista, mutta se kai on ihan normaalia. Pointtina tässä se, että ei huoli olla mikään mestari koirien kanssa, että kasvatus onnistuu. Näitä "mestareita" kun aina ilmestyy kertomaan, että et sinä osaa ja motiivit on väärät ja vain minä osaan kun olen niiiiin vitun koiraihminen. Normaalilla järjellä ja fiksun kasvattajan neuvoin selvitään takuuvarmasti, jos ei koiralla viiraa päässä eikä satu mitään ihmeitä..
