Näin lenkkipolun varressa ilmoituksen kadonneesta kissasta. Vähän matkan päässä tämä kissa sitten istua nökötti kalliolla. Backtrackasin takaisin ilmoituksen luo ja otin puhelinnumeron ylös. Tulin takaisin kissahavainnon luo. Onneksi oli vielä aloillaan. Soitin omistajalle, joka tietenkään ei vastannut. Soitin monta kertaa. Välillä tuuttasi varattuakin. Mitäs helvettiä? Eikö kissahavainnot kelpaa?? Noh, laitoin tekstaria, että paree vastailla ja soitella tännepäin, koska kisulimisuli on havaintielimieni toiminnallisessa kentässä, mutta tuskin koko päivää. Viimein omistaja soitti, ja selitin tilanteen. Omistajan mukaan hän pääsee paikalle n. puolen tunnin päästä. Pienen vatvonnan jälkeen sanoin että voin koittaa ottaa kisulin kiikkiin ja viedä sen kotiini, tekstaten homman onnistumisesta sitten. Nnoh, asiahan ei ole tietenkään näin yksinkertainen, kun tuntematon ihminen alkaa lähestymään kissaa. Ne ovat nimittäin aika veitikoita köpöttelemään karkuun. Tämä oli vielä oikein pikimustaa sorttia, eli kuin paraskin ninja piiloutumaan pöheikköön.
Ja sitähän alueella riitti enemmän kuin EU-standardit sallivat. Jooh. Ei siinä mitään. Kun lähestyin gisulia, niin tämähän tietenkin alkoi kirimään vauhtia mitä lähemmäs pääsin. Vastatuottoisaa siis tilannekohtaisten pyrkimyksieni kannalta, tokikin.
Jees. Sitten tämä söpöliini kekkasi mennä ihmisten takapihoille. Nämä "takapihat" täälläpäin kun ovat sellaista kallioista tiheää aarniometsää ettei toisesta väliä, niin takaa-ajo sai viimeinkin arvoisensa mittasuhteet ja vitutuskäyrän. Toisaalta vaakakupissa oli tunkeutuminen muiden ihmisten alueille, mikä on ikävää. Toisaalta taasen ei tekisi myydä omistajalle eioota kun on lupaillut oota. Tjooh. Siinä sitten joku jo hieman hermostui ja partsiltaan alkoikin sitten ristikuulustelemaan minua gestapo-tyyliin että mitäs hele-wettiä siellä oikein hiippailen ryteikössä niinkuin joku stalkeri. Onneksi liioittelin vain äskeistä lausumaa, kaveri oli leppoisa ja tulikin auttamaan minua jahdissa. Hänellä oli näköetäisyys gifuun, minulla pololla taasen tarjolla vain tätä kuuluisaa eioota okuläärikontaktin termein. Kissa oli asukkaan kanssa kommunikoinnin välissä kuitenkin ennättänyt johonkin mäyränkoloon piiloon sillä välin kun kumpikin oli sattumoisin kääntänyt päätään samaan aikaan. However, itsehän patsastelin mahtavan kallion päällä, mistä oli majesteetillinen visuaalinen havainnointipotentiaali alueelle, joten pystyin ainakin olemaan varma kuin vanginvartija siitä että karvaninja ei ollut poistunut kyseiseltä alueelta aineskaan. Mutta, kun puhelusta omistajan kanssa alkoi olemaan kulunut yhteensä n. 40 minuuttia nousi v-käyräni hommaan tarpeeksi ylös että rohkenin sen turvin lähteä tekemään muita hommia, vaikka olisihan sitä omistajaa jonkin hyväntekeväisyysperiaatteen mukaan pitänyt vielä pikku hetki bostailla. Mutta. Se siitä. Haikein mielin lähdin pois paikalta, mutta kommunikoin vielä viimeiset koordinaatit omistajalle.
Kotona sain kuitenkin lopulta viestin iloiselta omistajalta, että näköhavaintoni ja sijaintineuvoni avulla karvakorva oli lopulta löydetty. Jee!
Päivän hyvä työ tehty.
Odotin lähinnä suklaata!!
