Turun Sanomien pääkirjoitus aiheesta 23.7.2004
Miinakärpäsestä härkänen
Jalkaväkimiinojen kohtaloa selvitellyt virkamiestyöryhmä suoriutui tehtävässään juuri niin kehnosti kuin odottaa saattoi. Ennakkoon tiedettiin, että ulko- ja puolustusministeriön edustajilla on miinoista luopumisen aikataulusta ja kustannuksista tyystin eriävät käsitykset. Näkemyserot lyövät läpi myös työryhmän loppuraportissa, joka jättää olennaiset kysymykset poliittisten päättäjien riideltäväksi.
Ryhmän piti antaa päätössuosituksensa syksyn puolustusselontekoa varten. Nyt maamiinoista uhkaa äityä hallituksessa ja eduskunnassa kiivas poliittinen vääntö, joka jättää puolustus- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa varjoonsa muut, paljon tärkeämmät linjaukset.
Vuosikausia vatvotussa miinakiistassa vastakkain on pantu Suomen kansainvälisen maineen ja maanpuolustuksen uskottavuus. Yhtä hyvin voisi puhua idealismin ja realismin tai naivismin ja pragmaattisuuden mittelöstä.
Ulkopolitiikan johto tasavallan presidenttiä myöten ajaa ratkaisua, jolla jalkaväkimiinoista luovuttaisiin mahdollisimman nopeasti. Näin Suomi pääsisi irti kiusalliseksi väitetystä leimastaan valtiona, joka ei ole liittynyt miinat kieltävään Ottawan sopimukseen.
Jos kauneus on katsojan silmissä, eivät maine tai imago ole valtion kannalta paljon objektiivisempia mittareita. Silti ne näyttävät kelpaavan perusteluiksi, kun nyt vallankahvassa oleva 1970-luvun rauhanpuolustajien sukupolvi toteuttaa ihanteitaan.
On totta, että maastoon jääneet tai jätetyt miinat surmaavat joka vuosi arviolta 10 000 ihmistä. Uutiskuvat sakaramiinojen silpomista siviiliuhreista Bosnian, Mosambikin ja Kambodzhan taistelukentillä edustavat kuitenkin todellisuutta, jolla ei ole mitään tekemistä Suomen kanssa.
Jalkaväkimiinat ovat täällä puhtaasti puolustuksellinen, maantieteellisten olosuhteiden vaatima asejärjestelmä. Suomen maankamarasta ei ole rauhan aikana miinoitettu harjoitustarkoituksia lukuunottamatta neliömetriäkään. Jokainen sytytin ja räjähde on visusti varastoituna vain kriisitilanteen tarpeita varten.
Voi kysyä, millaista logiikka noudattaa moraalisuus, joka vaatii nykyisten jalkaväkimiinojen hävittämistä, mutta hyväksyy korvaavien menetelmien hankkimisen. Eihän vihollisen torjunnan ja tuhoamisen tarkoitus siitä muutu, että asejärjestelmä vaihdetaan modernimpaan - ja monin verroin kalliimpaan.
Korvaavan jalkaväkiaseen hankinta ennen aikojaan eli nopeammin kuin nykyiset miinat ikääntyvät käyttökelvottomiksi, edellyttää lisärahoitusta, jonka suuruudeksi puolustusministeriö arvioi 311 ja ulkoministeriö 200 miljoonaa euroa. Oli kumpi tahansa luku oikea, summat ovat suunnattomia. Ja pois kaikesta siitä tarpeellisesta, mihin hyvinvointivaltiota puolustavat hallituspuolueet ovat luvanneet verovaroja kohdentaa.
Puolustusministeri Seppo Kääriäisen mukaan korvaushankinnan rahoitus johtaisi vääjäämättä radikaaleihin supistuksiin joukko-osastoissa, varikoilla ja varuskunnissa. Näin uudistuksen vaikutukset ulottuisivat paljon armeijaa ja puolustushallintoa laajemmalle, mikä ei ainakaan helpottaisi päätösten läpivientiä poliittisella tasolla.
Olen samaa mieltä, että suomen on turhaa alkaa kylvämään vähäisiä rahoja turhan monimutkaisiin ja kalliisiin asejärjestelmiin. Miinat ovat halpa ja tehokas ase, sekä tehoavat pelotteena erittäin hyvin.
:D
