SS:n historiaa (painotus Waffen-SS-joukoissa)
Tuolla Breivik-ketjussa tuli puheeksi SS, joten tässä tiiviisti hieman ko. organisaation historiasta. Epäiljöille tiedoksi, että kirjoitus on peräsin kandidaatintutkielmastani eli copypaste'aan itse itseäni. Valitettavasti lähdeviitteet eivät näy tässä. Tämä ei todellakaan ole kaiken kattatava paketti SS:n historiasta
Taustaa Waffen-SS:n kehitykselle
Ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen Weimarin tasavallassa oli lukuisia aseellisia ryhmiä eli vapaajoukkoja (Freikorps). Monet näistä olivat ensimmäisessä maailmansodassa taistelleiden rintamamiesten muodostamia ja aatteellisesti ne olivat yleensä oikeistolais-konservatiivisia. 1920-luvun alussa Saksa oli lisäksi täynnä pieniä nationalistisia ryhmittymiä, jotka halusivat päästä eroon Versailles’n rauhansopimuksesta ja palauttaa Saksan suurvalta-aseman. Yksi näistä pienistä puolueista oli Adolf Hitlerin johtama Saksan Kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP), jonka yhteyteen kuului tiiviisti puolisotilaallinen, tuohon aikaan 70 000 jäsenen Sturmabteilung (SA). Puolueen epäonnistuneessa Münchenin vallankaappausyrityksessä marraskuussa 1923 mukana oli SA:n ja muutamien muiden puolisotilaallisten joukkojen lisäksi Stosstrupp Hitler, jonka perustanan oli Hitlerin muutaman miehen henkivartiosto. Stosstruppia (iskujoukko) pidetään SS:n alkuna.
Kansallissosialistien kannatus kasvoi 1920-luvun loppua kohden ja SA:n jäsenmäärä kasvoi. SA:n jäsenten ei tarvinnut olla kuitenkaan NSDAP:n jäseniä, joten järjestön poliittinen luotettavuus oli Hitlerin silmissä kyseenalainen. Hitlerin omasta henkivartiostosta kehittyi edelleen eri paikkakunnille luotettavista puolueen jäsenistä koottuja ryhmiä, joiden nimeksi tuli vuonna 1925 Schutzstaffeln eli SS. SS:n pääasiallinen tehtävä oli Hitlerin suojaaminen julkisissa tilaisuuksissa. SS pysyi 1930-luvun alkuun saakka pienenä, 200–300 miehen tarkasti valittuna joukkona. SS:n kasvun katsotaan alkaneen, kun Hitler nimitti Heinrich Himmlerin SS-valtakunnanjohtajaksi (Reichsführer-SS). Himmlerin johdolla SS-järjestö alkoi kasvattaa sekä jäsenmääräänsä että poliittista vaikutusvaltaansa. Muodollisesti SS oli kuitenkin edelleen osa SA:ta.
Vuoden 1933 tammikuussa kansallissosialistien saavuttamaan vaalivoiton jälkeen Hitler vankisti otettaan vallasta uusilla vaaleilla ja lakimuutoksin. Kansallissosialistinen sisällä Hitlerillä oli kuitenkin kilpailijoita sekä oppositiota. Kesällä 1934 Hitler päätti likvidoida vastustajansa ja puolueen sisäisen puhdistuksen tunnetuin uhri oli SA:n johtaja Ernst Röhm. Tämän jälkeen SS sai itsenäisen aseman puolueen sisällä, sen osoitettua uskollisuutta Hitlerille. SS-järjestö laajeni käsittäen nyt kansalaisjärjestö Allgemeine-SS:n (yleinen SS) ja keskitysleirejä vartioivat Totenkopfverbändet (pääkallojoukot). Himmlerin henkilökohtainen valta kasvoi hänen saatuaan Kolmannen valtakunnan poliisi- ja turvallisuusorganisaatiot hallintaansa. Nämä yhdistettiin myöhemmin Valtakunnan turvallisuuden keskusvirastoksi eli Reichssicherheitshauptamtiksi (RSHA), jonka toimistoista mainittakoon pahamaineinen toimisto IV eli Gestapo (salainen valtionpoliisi). SS:n aseistettuja joukkoja kehitettiin samaan aikaan ahkerasti.
SS:n aseistettujen joukkojen synty alkoi melko pian Hitlerin valtaannousun jälkeen. Jo maaliskuussa 1933 120 SS:n jäsentä muodostivat Hitlerin henkivartio-osaston Berliiniin. Saman vuoden marraskuussa tämä tarkkaan valittu joukko sai nimen Leibstandarte Adolf Hitler. Vaikka tämä joukko oli aseistettu, ei se kuulunut vakinaiseen armeijaan eikä poliisiin. Saksa mitätöi vuonna 1935 Versailles’n rauhansopimuksen ehdot ja palautti yleisen asevelvollisuuden. Nyt muodostetun Wehrmachtin (asevoimat) perustamisen yhteydessä Hitler antoi käskyn uuden täysin sotilaallisesti organisoidun SS-joukon perustamisesta. Armeijan kenraalit eivät katsoneet hyvällä SS-Verfügungstruppen (SS-VT, SS-käyttöjoukot) muodostamista, sillä he eivät halunneet antaa Himmlerin alaisuuteen asevoimista erillistä ”yksityisarmeijaa”. Wehrmacht ei kuitenkaan kyennyt estämään SS:n sotilaallisten muodostelmien maltillista kasvua.
SS:n riveissä ei ollut tarpeeksi ammattisotilaita, joten korkeampia upseereita värvättiin ensimmäisessä maailmansodassa keisarillisen Saksan armeijassa ja sen sodan jälkeisessä Reichswehrissa palvelleiden joukosta. SS-VT:n tarkastajaksi nimitettiin Paul Hausser, jonka johdolla SS-VT kehittyi sotilaallisesti korkeatasoiseksi joukoksi. SS-VT:n sisällä radikaaleimpia uudistuksia ajanut upseeri oli Deutschland-rykmentin komentaja Felix Steiner, myöhemmin suomalaisten SS-miesten divisioonankomentaja. ”Steinerin mallin” mukaan koulutuksessa korostettiin maastoharjoitusten ja urheilun merkitystä. Sen sijaan sulkeisharjoittelulle annettiin vähemmän arvoa ja upseerien "herroittelusta" luovuttiin. Uutta oli myös maastopukujen käyttö. Lisäksi Steinerin ihanteena oli sotilaiden vahva toverillisuus ja yhteistyö.
SS-VT:n ja siihen rinnastetun Leibstandarten asema selkiytyi Hitlerin elokuussa 1938 antamalla käskyllä: SS-VT erotettiin selkeästi Hitlerin käyttöön alistetuksi joukoksi, joka ei ollut armeijaa eikä poliisia. Myös Totenkopfverbändet tultaisiin liikekannallepanon yhteydessä aseistamaan. Molemmat olivat periaatteessa edelleen NSDAP:n osia, vaikka Jokipiin mukaan puolue-elimillä ei enää ollut valtaa näiden joukkojen suhteen. Palvelus eliittijoukkona SS-VT:ssa houkutteli tiukoista pääsyvaatimuksista huolimatta monia nuoria miehiä. Mainittakoon, että SS-VT:n palveluksen haluavan täytyi olla hyväkuntoinen ja jopa riittävän pitkä päästäkseen tähän ”rotupuhtaaseen” joukkoon.
Toisen maailmansodan alettua sotilaalliset SS-joukot ottivat osaa Puolan sotaretkeen, mutta niiden rooli jäi tässä vaiheessa vielä vähäiseksi. Waffen-SS-nimityksestä tuli virallinen keväällä 1940, ennen Saksan hyökkäystä länteen. Voitokkaan lännen sotaretken jälkeen Waffen-SS kasvoi sodan loppua kohti oikeastaan neljänneksi Wehrmachtin haaraksi maa-, meri- ja ilmavoimien rinnalle, vahvuuden ollessa korkeimmillaan noin 900 000 miestä. Pohjois-Afrikkaa lukuun ottamatta SS-divisioonat taistelivat kaikilla rintamilla. Waffen-SS osoitti taisteluarvonsa useaan otteeseen, mutta toisaalta sen jälkimaineeseen fanaattisena ja häikäilemättömänä joukkona vaikuttaa sen osallisuus monissa sotarikoksissa. Esimerkiksi Stein on paneutunut tutkimuksessaan sotarikoksiin laajasti.
Ulkomaalaiset vapaaehtoiset Waffen-SS:n palveluksessa
Waffen-SS:n suurin ongelma sodan alkuvaiheessa oli riittävän miesmäärän saaminen riveihin, sillä Wehrmacht rajoitti aluksi SS:n saamien asevelvollisten määrän kahteen prosenttiin ikäluokista. Näin vapaaehtoisia alettiin värvätä Itä-Euroopan etnisten saksalaisten (Volksdeutsche) keskuudesta. Heille luvattiin palkkioksi palveluksestaan Saksan kansalaisuus. Saksan miehitettyä keväällä 1940 Tanskan ja Norjan sekä myöhemmin Alankomaat ja Belgian, alettiin vapaaehtoisia värvätä näistä. Rodullisesti kyseisten kansojen katsottiin olevan lähellä saksalaisia (Belgiassa flaamit), joten heidät hyväksyttiin vielä tässä vaiheessa tiukkoja rodullisia kriteereitä vaalineen Waffen-SS:n palvelukseen. Lisäksi näistä valtioista tulleista vapaaehtoisista monet olivat poliittiselta kannalta kansallissosialismiin suuntautuneita, vaikka turhan jyrkkiä yleistyksiä ei kannata tehdä. Ranskalaiset vapaaehtoiset eivät palvelleet Waffen-SS:n joukoissa kuin vasta sodan loppupuolella, osallistuen Berliinin taisteluihin. Ranskalaisia antikommunisteja ja fasisteja palveli sitä ennen Wehrmachtin alaisuudessa.
”Germaaniset” vapaaehtoiset palvelivat vuoden 1941 alusta SS-divisioona Wikingissä, johon suomalaiset hieman myöhemmin liittyivät. Wikingin ulkomaalaiset vapaaehtoiset eivät muodostaneet omista kansallisuuksista muodostettuja yksiköitä, vaan palvelivat sekaisin divisioonassa palvelleiden saksalaisten kanssa. Suomalaispataljoona oli ensimmäinen kansallisesti koottu yksikkö saksalaisten kouluttajien komennossa. Tämä johti muiden kansallisuuksien kohdalla vaatimuksiin samanlaisesta järjestelystä. Miehitetyissä maissa paikalliset Saksan politiikan myötäilijät pyrkivät ajamaan erityisiä kansallisia SS-legioonia. Ne taistelivat osana Saksan asevoimia, mutta niissä oli omasta maasta koottu upseeristo ja komentokielenä olisi saksan sijaan oma kieli. Legioonien värväys onnistui lopulta heikosti ja vuonna 1943 niiden aika oli ohi. Niissä palvelleet sijoitettiin yleensä Waffen-SS:n oman kansallisuuden nimeä kantaneisiin panssarikrenatöörirykmentteihin.
Saksan vuosina 1942–1943 kärsimät suuret tappiot johtivat hiljalleen siihen, että sodan alkuvaiheessa tiukasti noudatetuista rodullisista vaatimuksista oli pakko luopua. Tämä osaltaan johti Waffen-SS:n laajaan kasvuun sodan loppuvaiheessa ja ulkomaalaisten määrän nousemiseen saksalaisten ohi.. Jopa ”ali-ihmisiksi” luokiteltuja slaaveja palveli SS:n univormussa – Himmlerillä ei ollut enää varaa kieltäytyä heistä, kun Kroatian, Bosnian ja Albanian muslimitkin kelpasivat. Taisteluarvoltaan monikaan näistä kiireellä kootuista divisioonista - jotka todellisuudessa olivat usein vain prikaatin kokoisia – eivät olleet saksalaisten eliittidivisioonien veroisia. Tosin muun muassa virolaiset ja latvialaiset kotimaansa rajoilla taistelleet vapaaehtoiset täyttivät paikkansa hyvin.
Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksien lisäksi Saksan asevoimiin onnistuttiin värväämään vihollismaiden sotavangeista erisuuruisia kansallisia legioonia, jotka myöhemmin liitettiin Waffen-SS:n. Venäläisten, ukrainalaisten ja eri aluiden kasakoiden lisäksi vapaaehtoisia värvättiin jopa Pohjois-Afrikassa vangeiksi jääneistä intialaisista. Heidän taistelunsa jäivät hyvin mitättömiksi. Propagandasyistä saksalaiset pyrkivät muodostamaan jopa britannialaisista sotavangeista oman vapaajoukkonsa. Hanketta voidaan pitää farssina, sillä tämän legioonan vahvuus ei yltänyt edes komppanian tasolle. Yhteenvetona Jokipii laskee yhteensä noin 900 000 Waffen-SS:ssa palvelleesta sotilaasta 400 000 olleen täysin saksalaisia. ”Germaaneita” ja saksalaissukuisia oli 300 000 ja täysin ulkomaalaisia 200 000. Näin noin 1400 suomalaisvapaaehtoisen määrä oli hyvin pieni. Alankomaista vapaaehtoisia saatiin peräti 50 000, Belgiasta 40 000, Tanskasta ja Norjasta 6000 molemmista. Jopa Suomea pienemmästä Virosta saatiin Jokipiin mukaan 5300 vapaaehtoista.
Lähteitä
Jokipii, Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 848. SKS. Helsinki 2002.
Koehl, Robert Lewis: The SS. A History 1919-45. Tempus Publishing Limited. Stroud, Gloucestershire 2004.
Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Englannikielisesta alkuperäisteoksesta ”Waffen SS – Hitler’s Elite Guards at War 1939-1945” vuodelta 1966 suomentanut Jouni Suistola. Ajatus Kirjat. Helsinki 2004.
Wegner, Bernd: Hitlers Politische Soldaten: Die Waffen-SS 1933-1945. Studien zu Leitbild, Struktur und Funktion einer nationalsozialistischen Elite. Schöningh. Paderborn 1982.
. Jos sun tekee mieli, niin mun puolesta ainakin voisit latoa tänne tavaraa ihan huolella, lupaan lukea kaikki :D.
