- Liittynyt
- 12.11.2004
- Viestejä
- 7 755
Näköjään heti otsikkoon tuli kirjoitushärö... ;) Siis kyse oli rehellisestä keskustelusta liittyen raskausaikaan ja vanhemmuuteen.
Näin alkuun... Toivottavasti kukaan ei loukkaannu aiheesta, sillä se ei ole päämääräni. En myöskään halua, että tästä tulee mikään taistelutanner, vaan toivoisin ihan rehellistä ja avointa keskustelua ehkä jopa niistäkin asioista, joista ei normaalisti saisi puhua ääneen. Ymmärrän erittäin hyvin, että kaikki se positiivinen peittoaa loppujen lopuksi sen kaiken ikävän, mutta nyt ei ole tarkoitus puhua siitä.
Tiedustelisin siis kaikilta äideiltä/isiltä sellaista, että mitä kaikkia negatiivisia/ikäviä asioita raskaus ja vanhemmuus (lapset vaikkapa vielä alle kouluikäisiä) tuovat mukanaan? Onko raskaudella ja vanhemmuudella ollut esim. jotain negatiivisia vaikutuksia parisuhteeseen ja seksielämään, omaan mieleen, kroppaan tai onko joku muu asia "kärsinyt"? Onko se lapsi aina niin ihana tai voiko olla niin, ettei pidä omasta lapsestaan?
En ole äiti eikä mulla ole minkäänlaista vauvakuumetta. Satuin nyt kuitenkin tilaamaan näitä ilmaisia lehtien näytenumeroita, joista yksi oli sattumalta Vauva -lehti. Siellä oli juttua siitä, kun äidinrakkaus ei herännyt heti. Luin myös jostain (oisko ollut sama lehti), että jotkut parisuhteet kaatuvat usein sen vuoden aikana, kun lapsi elää ensimmäistä vuottaan. Ilmeisesti tässä oli kuitenkin kyse nk. pikasuhteista, joissa kaikki tapahtuu nopeasti.
Jossain oli mainintaa siitä, kuinka äidit liikaa puuttuvat siihen, kuinka lasta tulisi hoitaa, kun mies haluaisi tehdä sen omalla tavallaan. Tai sitten olen kuullut, kuinka äiti alkaa keskittymään ainoastaan pelkkään lapseen eikä puolisoa huomioida enää ollenkaan. Toisaalta taas äidit ovat välillä ymmärtääkseni niin väsyneitä, että esim. aikataulut halujen suhteen eivät osu yksiin tai hän ei jaksa muuten vaan huomioida miestä. Lisäksi näistä asioista voi olla vaikeaa puhua, koska suomalaiset on saatu uskomaan, että seksiä kuuluisi harrastaa 3x vko tai muuten on suhteessa jotain pahasti pielessä.
Äidit ovat käsitykseni mukaan toisinaan sitä mieltä, että isätkin voisivat herätä yöllä tai osallistua vauvan-/lastenhoitoon enemmän ja kun miehet eivät ymmärrä sitä, että lapsenhoito käy työstä ja sitä energiaa ei välttämättä jää enää imurointiin. Siitäkin huolimatta, että ovat muuten hyviä isiä ja puolisoita. Jotkut naispuoliset ystävät ovat kertomansa mukaan aivan puhki väsymyksen ja velvollisuuksien ristitulessa. Lisäksi naiset kaipaisivat siihen lapsitäyteiseen arkeen enemmän vapaata, jotta he saisivat levätä, lähteä ostoksille, tavata ystäviään jne… Miehet taas ovat ehkä sitä mieltä, että kun he tuovat leivän pöytään ja käyvät töissä, pitäisi heille suoda jonkun verran rauhaa vapaa-ajalla.
Näiden lukemieni ja kuulemieni juttujen perusteella aloin pohtimaan näitä asioita. Eli ilmeisesti näin iso elämänmuutos tuo myös ongelmia mukanaan, jotka tarvitsee ratkaista eli kaikki ei ole aina sitä auvoista onnea ja tämä tuo usein syyllisyyttä varsinkin tuoreille äideille ja varsinkin, kun näistä asioista ei saisi puhua kauheasti ääneen kaikkien mielestä. Ei saa edes hetkellisesti sanoa ”vihaavansa” omaa lastaan tai toivottaa häntä helvettiin, vaikka olisi aivan loppuun palanut, sillä näistä negatiivisista asioista puhuminen on tabu ja ihmisiä hävettää tunnustaa, että ei se kaikki nuun auvoista olekaan. Ja en pidä asiaa pahana, että aloitan lapsettomana ja ei-vauvakuumeisena tämän keskustelun. Ehkä minun on vain helppo aloittaa se juuri näistä syistä.
P.S. Laitoin saman keskustelun aluelle eräällä toisella palstalla, mutta palsta on turhan naisvoittoinen ja siksi päätin yrittää keskustelun aloittamista myös täällä, koska miehiä on enemmän (siitäkin huolimatta, että tiedän kyllä täällä olevan myös pienten lasten isien ketjun). Mua kiinnostaa meinaan tietää minkälaisia eroja miesten ja naisten ajattelussa on tällä saralla. Tietty keski-ikä on aika nuorta, joten loppujen lopuksi vanhempia taitaa olla täällä aika vähän.
Näin alkuun... Toivottavasti kukaan ei loukkaannu aiheesta, sillä se ei ole päämääräni. En myöskään halua, että tästä tulee mikään taistelutanner, vaan toivoisin ihan rehellistä ja avointa keskustelua ehkä jopa niistäkin asioista, joista ei normaalisti saisi puhua ääneen. Ymmärrän erittäin hyvin, että kaikki se positiivinen peittoaa loppujen lopuksi sen kaiken ikävän, mutta nyt ei ole tarkoitus puhua siitä.
Tiedustelisin siis kaikilta äideiltä/isiltä sellaista, että mitä kaikkia negatiivisia/ikäviä asioita raskaus ja vanhemmuus (lapset vaikkapa vielä alle kouluikäisiä) tuovat mukanaan? Onko raskaudella ja vanhemmuudella ollut esim. jotain negatiivisia vaikutuksia parisuhteeseen ja seksielämään, omaan mieleen, kroppaan tai onko joku muu asia "kärsinyt"? Onko se lapsi aina niin ihana tai voiko olla niin, ettei pidä omasta lapsestaan?
En ole äiti eikä mulla ole minkäänlaista vauvakuumetta. Satuin nyt kuitenkin tilaamaan näitä ilmaisia lehtien näytenumeroita, joista yksi oli sattumalta Vauva -lehti. Siellä oli juttua siitä, kun äidinrakkaus ei herännyt heti. Luin myös jostain (oisko ollut sama lehti), että jotkut parisuhteet kaatuvat usein sen vuoden aikana, kun lapsi elää ensimmäistä vuottaan. Ilmeisesti tässä oli kuitenkin kyse nk. pikasuhteista, joissa kaikki tapahtuu nopeasti.
Jossain oli mainintaa siitä, kuinka äidit liikaa puuttuvat siihen, kuinka lasta tulisi hoitaa, kun mies haluaisi tehdä sen omalla tavallaan. Tai sitten olen kuullut, kuinka äiti alkaa keskittymään ainoastaan pelkkään lapseen eikä puolisoa huomioida enää ollenkaan. Toisaalta taas äidit ovat välillä ymmärtääkseni niin väsyneitä, että esim. aikataulut halujen suhteen eivät osu yksiin tai hän ei jaksa muuten vaan huomioida miestä. Lisäksi näistä asioista voi olla vaikeaa puhua, koska suomalaiset on saatu uskomaan, että seksiä kuuluisi harrastaa 3x vko tai muuten on suhteessa jotain pahasti pielessä.
Äidit ovat käsitykseni mukaan toisinaan sitä mieltä, että isätkin voisivat herätä yöllä tai osallistua vauvan-/lastenhoitoon enemmän ja kun miehet eivät ymmärrä sitä, että lapsenhoito käy työstä ja sitä energiaa ei välttämättä jää enää imurointiin. Siitäkin huolimatta, että ovat muuten hyviä isiä ja puolisoita. Jotkut naispuoliset ystävät ovat kertomansa mukaan aivan puhki väsymyksen ja velvollisuuksien ristitulessa. Lisäksi naiset kaipaisivat siihen lapsitäyteiseen arkeen enemmän vapaata, jotta he saisivat levätä, lähteä ostoksille, tavata ystäviään jne… Miehet taas ovat ehkä sitä mieltä, että kun he tuovat leivän pöytään ja käyvät töissä, pitäisi heille suoda jonkun verran rauhaa vapaa-ajalla.
Näiden lukemieni ja kuulemieni juttujen perusteella aloin pohtimaan näitä asioita. Eli ilmeisesti näin iso elämänmuutos tuo myös ongelmia mukanaan, jotka tarvitsee ratkaista eli kaikki ei ole aina sitä auvoista onnea ja tämä tuo usein syyllisyyttä varsinkin tuoreille äideille ja varsinkin, kun näistä asioista ei saisi puhua kauheasti ääneen kaikkien mielestä. Ei saa edes hetkellisesti sanoa ”vihaavansa” omaa lastaan tai toivottaa häntä helvettiin, vaikka olisi aivan loppuun palanut, sillä näistä negatiivisista asioista puhuminen on tabu ja ihmisiä hävettää tunnustaa, että ei se kaikki nuun auvoista olekaan. Ja en pidä asiaa pahana, että aloitan lapsettomana ja ei-vauvakuumeisena tämän keskustelun. Ehkä minun on vain helppo aloittaa se juuri näistä syistä.
P.S. Laitoin saman keskustelun aluelle eräällä toisella palstalla, mutta palsta on turhan naisvoittoinen ja siksi päätin yrittää keskustelun aloittamista myös täällä, koska miehiä on enemmän (siitäkin huolimatta, että tiedän kyllä täällä olevan myös pienten lasten isien ketjun). Mua kiinnostaa meinaan tietää minkälaisia eroja miesten ja naisten ajattelussa on tällä saralla. Tietty keski-ikä on aika nuorta, joten loppujen lopuksi vanhempia taitaa olla täällä aika vähän.
.
. Nyt näyttää siltä että viimeinenkin lapsista alkaa nukkumaan kokonaiset yöt omassa sängyssä, pääsee kiinnittämään sen trapezin ja kattopeilin takaisin makkariin.
