Ei mua vituta, mutta surettaa. Päätettiin eilen miesystävän kanssa lopettaa hiukan yli vuoden kestänyt suhde yksissä tuumin. Ongelmana on ollut se, että emme näe yhteistä tulevaisuutta keskenämme, vaikka toisistamme pidämmekin ja vaikka viihdymme toistemme seurassa hyvin. Eilen päätöstä tehdessä asia ei tuntunut vielä miltään pahalta, mutta nyt on sellainen tyhmä olo. Tuntuu oudolta erota, kun ei oikeasti ole mitään "oikeaa" syytä eroamiselle... tai no onhan meillä kait kuitenkin...
Miesystävä on minua vajaa viisi vuotta nuorempi ja hänellä ei vielä ole tarvetta sekä halua miettiä elämän isoja asioita, esim. lastenteon suhteen enkä itse halua painostaa häntä sellaiseen. En halua, että mies päättäisi yhtäkkiä viiden vuoden kuluttua, että ne lapset voisivatkin olla ihan kiva juttu ja silloin niiden yrittäminen olisi minulle liian myöhäistä. En halua alkaa toiselle vihaiseksi ja katkeraksi tällaisen asian takia. En itsekään ole mikään "lapsi-ihminen" eikä minulla ole ikinä ollut vauvakuumetta, mutta tosiasia on se, että multa loppuu aika. Minulla on jo sen verran ikää, että ratkaisuja täytyy alkaa tekemään. Kysymys ei nyt ole siitä, että alan etsimään kauhealla temmolla jotain isäehdokasta, vaan siitä että onko ylipäätään järkeä jatkaa juttua, jolla ei näytä olevan tulevaisuutta. Saattaahan olla, että en tee niitä lapsia tästäkään huolimatta. Lisäksi huomasimme, ettei meillä ole halua luopua omista asunnoistamme ja ehkä se, ettei meillä ole hillitöntä hinkua muuttaa yhteen, kertoo jotain.
Nyt on sellainen tyhjä olo, vaikka aiomme vieläkin viettää toistemme kanssa aikaa aina toisinaan, yritetään tehdä tämä ero pehmeällä tyylillä. Se, onko se sitten hyvä vai huono asia, selviää ajan kanssa. Lähdemme muun muassa ensi kuussa yhdessä matkalle. Molemmille tulee olemaan todennäköisesti joltain osin kova paikka, kun saa kuulla toisen löytäneen uuden ehdokkaan.