Psykosomaattiset oireet ja ahdistus

[shrimp]

Olen viimeisen kuukauden ajan kärsinyt kovista psykosomaattisista oireista ja lievästä masennuksesta. En pysty syömään, viluttaa, ahdistaa, puristaa rinnasta, päätä särkee niin ettei se kipu lähde edes särkylääkkeillä pois, ja oksettaa niin paljon että välttelen ruokaa. Olenkin jo laihtunut n. 5 kg tässä lyhyessä ajassa. Ajoittain ruokahalu palaa hetkelliseksi niin, että syön jotain, että täytyn edes hekteksi, mutta sitten taas sama syömättömyys toistuu uudelleen ja uudelleen.

Nämä oireet alkoivat kun erosin poikaystävästäni, hän jätti minut niin puun takaa etten ehtinyt suhtautua siihen mitenkään. Ihankun olisin joutunut johonkin psykoosiin hetkeksi, oli niin epätodellinen olo, kesti jotenkin tajuta aivan sairaan kauan mitä oli tapahtunut. Hankalaa tässä tilanteessa on se, että minulla katkesi suhteet hänen kaveripiiriinsä, no te tiedätte miten nää jutut menee. Itselläni on ollut hirveän huono tuuri ystävien suhteen, milloin joku sekaantunut huumeisiin, tai yrittänyt itsemurhaa jne jne. En edes jaksa alkaa selittään ellette nyt halua yksityiskohtia myöten kuulla. Olen siis yksin melkeimpä käytännössä ja se aiheuttaa kamalaa ahdistusta. Olen vielä niin supersosiaalinen ihminen, enkä haluaisi olla yksin, mutta nyt vaan niin monen asian summasta olen jäänyt omilleni enkä tiedä miten päästä tästä umpikujasta pois.

Samana viikonloppuna polveni alkoi oireilemaan ja menetin kävelykyvyn pariksi päiväksi ja jouduin sairaslomalle (nyt liikuntakiellossa), eli en siis ole edes urheillut ja paino vaan putoaa joulustakin huolimatta tasaisesti. En kestä enää näitä puristuksia rinnassa ja migreenikohtauksia.

Mitä pitäisi tehdä? Onko kenelläkään samantyyppisiä kokemuksia?

 

[Stash]

Kannattaa harkita ammattikuuntelijan apuun turvautumista. Todella monet tavalliset ihmiset hakevat apua lähipiirin ulkopuolelta elämänsä eri vaiheissa, missä ei ole mitään hävettävää. Selvää kai on, että somaattisetkin oireet ovat kuitenkin psyykkispohjaisia, eli mikään fyysinen hoito ei liene ensisijainen keino.

Asioiden purkaminen (varsinkin, jos se on itselle puhumalla luontaista) helpottaa kuitenkin oloa kummasti - klise, mutta näinhän se on. Entäs oma perhe? Voisiko siitä suunnasta kuvitella löytyvän tukea? Jaksamisia joka tapauksessa kovasti.

 

[Roona]

Ahdistuksesta on liikaa kokemuksia, ja ei meinaa auttaa kaikkien lupailut siitä, että menee ohi. No, kuitenkin sanon sulle, että kyllä se helpottaa, ja löydät taas kaveripiirin.

Itselläkin meni ihan törkeet ahdistuksen kaudet ohi. Tarkoitan niin pahaa oloa, että tukehdutti, itketti ja teki mieli huutaa. Konkreettinen paniikki siis, niin, että oli toimintakyvytön. Silloin en olisi uskonut, että voin olla näinkin "normaali" joskus. Varaa aikaa jostain, missä voit käydä puhumassa. Ensin varmaan antavat ajan lähinnä terkkarille tms, mutta se voi antaa eteenpäin. En ole itse vielä toipunut tapaus, mutta en enää niin pahoin haudo itseni lopettamistakaan. Olen jopa jo kykeneväinen hankkimaan uusia tuttavia.

Jos tuntuu, että kertakaikkiaan on sietämätön olo, niin ei kannata silti jäädä yksin. Vaikka tuntuu, ettei ulos välttämättä halua mennä (alkaa itkeä tms) niin se aina helpottaa, kun uskaltaa kuitenkin. Käväise jossain, missä tulee edes vähän puhuttua ihmisille. Vaikka sitten tuntemattomille. Kaupassa, näyttelyssä, nettikahvilassa.... tai salilla tekemässä yläkroppaa jos jalkoja ei saa rasittaa ?

Tsemiä. Täältä piisaa kokemusta vastaavista ja virtuaalitukea

 

[Counterfeith]

aika surullinen juttu...:(

Itse en ole kärsinyt noin pahoista psyykkisistä oireista mutta tuosta henkisestä puolesta jonka olet joutunut / joudut koko ajan kestämään voin kyllä sanoa jotain tietäväni.
En tiedä kaveripiiri asioistasi yhtään sen enempää kuin tuossa kerrot mutta ole valmis totuttautumaan siihen että se supersosiaalinen ihminen joka olet täytyy jossain vaiheessa mahdollisesti haudata. Yritä keksiä tapoja unohtaa nyt ainakin se poikaystäväsi.
Käy läpi miksi niin tapahtui. Yritä keksiä yksi asia joka yhdistää koko tapahtumaketjua ja täten yksi asia jota vihata.

Rakenna itsellesi selko siitä mitä teet seuraavaksi ja mahdollisesti tee/suunnittele seuraava päivä jo valmiiksi. Kaikki on helpompaa kun ei tarvitse lähteä katsomaan mitä se seuraava paska päivä tuo tullessaan. Se on paljon helpompi hyväksyä kun sen tietää etukäteen.

Se on paljon helpompaa. Jossain vaiheessa yritin vihata koko maailmaa ympärilläni etsiessä syytä pahaan oloon ,mutta kun lopulta kaiken sai tiivistettyä yhteen ajatukseen oli paljon helpompi lähteä käsittelemään uutta ahdistavaa ajatusta ,sen yhden kaikki yhdistävän asian kautta. Kenelläkään ei riitä kyky/kapasiteetti siihen että kaiken ympärillään voisi käsittää ja hyväksyä, siksi pitää muodostaa niitä mielen"oikopolkuja".

Se mielenrauha tulee pienien hyvien asioiden kautta. Tiedän kyllä miten ihmiset sanoo sulle että "anna olla" tai "tiedän miltä susta" tuntuu. Ja olen varma että ei ne tiedä.
En edes ymmärrä miksi ihmiset on kokoajan viisastelemassa ja neuvomasta mieleltään/psyykkeeltään sairasta ihmistä. Se on totaalisen erilainen maailma verrattuna siihen normaalisti rullaavaan arken joka "normi-ihmisillä" on. Eli yritä ainakin olla välittämättä muista ensi alkuun. Älä välitä siitä mitä muut susta ajattelee vaan keskity itseesi.
Kaikki "kannataisko puhua jollekkin" kommentit on sitä samaa muiden järkeilyä mistä ei ole sulle varmasti mitään hyötyä.

Kaikki mielenterveydelliset asiat kun ei ole terapeutilla ja lääkärillä hoidettavissa.
Tätä ei kaikki voi millään käsittää.
Itse tyrmään tästä eteenpäin suoralta kädeltä kaikki ehdotukset jostain ammattikuuntelijasta jne.
Asiaa kun ei ymmärrä sellainen ihminen joka ei sitä itse ole kokenut.
Ainakin omalla kohdallani tämä on MINUN oma taisteluni itseäni vastaan.
Sitä vaan ei voi auttaa. Jos en tee sille itse jotakin se vie minut.
Joskus on hyvä luovuttaa, oikeasti. Kun luovuttaa ja ajattelee asioita niin tajuaa ne syyt miksi epäonnistui. Oma mieli on kuitenkin kaikista sinun voimistasi suurin ja kun opit hyödyntämään sitä oikein siitä tulee koko elinajan tärkein ja kantavin voimavara.

 

[shrimp]

Olen puhunut paljon perheelle ja sieltä suunnasta saan tukea tähän asiaan, mutta jotenkin tuntuu että kai kaipaan sitä ulkopuolistakin apua jossain määrin, siksi varmaankin tuli olo että josko kirjoittaisi tänne ja saisin jotain keskustelua aikaiseksi.

Mulla ei ole ongelma olla ihmistenilmoilla ja sitä kaipaankin, se on tässä 90% siitä ongelmasta, että kun on niin suppea kaveripiiri ja ei oikein ole ketään kenen kanssa olla, lähteä ja tehdä. Salille en vielä saa mennä ollenkaan vähään aikaan, edes edes yläkroppaa tekemään, kun jopa kaikki ylimääränen kävely on kiellettyä. Autolla ajaminen on täyttä tuskaa.

Olen niin jumissa kotona kun olla ja voi, vaikka näin sosiaalisen ihmisen ei kuuluisi olla yksin.. en ymmärrä että mikä meni vikaan. Tää on ollu tällästä töistä kotiin ja kotoota töihin ruljanssia, ei mitään kivaa elämässä. Ruuastakaan en pysty nauttimaan ku suurimmaks osaks ajasta se oksettaa ja kuvottaa.

Sitten myös se että olen tämän vuoden vielä töissä paikassa jossa olen ainut alle 30-vuotias, en siis pääse solmimaan vahingosakaan kaverisuhteita kun en ole koulussa, ja ei ole takeita että pääsisin vielä ensi syksynäkää. Ei ole kenen kautta tutustua jne. Ihmiset pitävät hulluna jos sanoo bussipysäkillä tai kaupankassalle päivää. Olen ajautunut umpikujaan, en omasta tahdosta mutta jostain ihan muusta. Jotai kohtaloa tää on tai että nyt on pakko rauhottua ja tutkia omaa elämää sitten ku sitä joutilasta aikaa on yllin kyllin. En tiedä.

 

[Counterfeith]

IMO perhe ei ole todellakaan paras ratkaisu tai kohde jolle mennä puhumaan ongelmista.
Perhe tai kaverit on aina samaa mieltä, eli myötäilevät kokoajan.
Ulkopuolisilta kuuleen sen OIKEAN kritiikin asioiden kannasta.
Mutta minun mielestäni ohjenuora tällaisessa asiassa on että perheelle tai kavereille puhumisen saa unohtaa ihan kokonaan.
Toki on hyvä puhua ensin perheelle että oppii puhumaan ylipäätään kenellekkään JOS asian meinaa hoitaa vaan puhumalla.

 

[shrimp]

-
-
Yritä keksiä tapoja unohtaa nyt ainakin se poikaystäväsi.
Käy läpi miksi niin tapahtui. Yritä keksiä yksi asia joka yhdistää koko tapahtumaketjua ja täten yksi asia jota vihata.

Rakenna itsellesi selko siitä mitä teet seuraavaksi ja mahdollisesti tee/suunnittele seuraava päivä jo valmiiksi. Kaikki on helpompaa kun ei tarvitse lähteä katsomaan mitä se seuraava paska päivä tuo tullessaan. Se on paljon helpompi hyväksyä kun sen tietää etukäteen.
-
-

Tiedän miksi poikaystäväni jätti. Syy oli hänen puoleltaan se ettei hän ole valmis seurustelemaan enään (2 vuotta olimme yhdessä). Omaa spekulaatiotani on se että hänellä on intti edessä, hän ei halua purkaa omaa pahaa oloa kertomalla miltä hänestä nyt tuntuu lähteä ja "jättää kaikki", hän purkaa sen sillä tavalla, että hän mieluummi heittää kaikki roskiin vaa ja purkaa sen sitä kautta. Kaikki läheiset ihmiset ovat sanoneet samaa, että olisimme välttyneet tolta turhalta erolta jos tämä toinen osapuoli olisi ollut valmis keskustelemaan ja kertomaan omista päänsisäisistä ongelmistaan. (= aikuisikään tulemis kriisi).

Yritän koko aja keksiä tekemistä ja rutiineita, koska mun elämä muuttui ton eron myötä, koska mä olin käytännössä asunut siellä viikonloput 2 vuotta ja muutenkin elänyt sellaisessa seurustelevan ihmisen elämänrytmissä. Kävin salilla 3 kertaa viikossa, nyt en voi sitäkään tehdä täyspainotteisesti pitkiin aikoihin vielä, koska polvi ei ole selvästikään vieläkään parantumaankaan päin.

 

[mikasa90]

Tuohon yksinäisyyteenkin tottuu. Ihminen on sopeutuvainen otus (kato vaikka threadi tuosta susi-lapsesta, hehheh) Ite oon todella paljon omissa oloissani, ja ehkä jopa sulkeutunu, eli en todellakaan ole kavereitten kanssa kun ehkä muutaman kerran vuodessa.

Nuo oireet voi tulla ihan pelkästä turhautumisesta, ketutuksesta kun joutuu olla neljänseinän sisällä ja tottunu huidella pitkin pitäjiä. Eli voisin melkein sanoa, että tuo on normaalia, kun kumppani jättäny, loukkaantumisia ja turhautunu, kun minnekkään ei pääse lähtemään--> ahdistaa--> psyykkisiä oireilua. Tuo menee kyllä ohi, viimeistään kun kintut on terveenä, niin pääset ihmisten ilmoille.

Jos tuo pahenee, niin sitten mars lekuriin.

 

[modified]

Tämä olisi uuden ketjun aihe, mutta onhan se totta, että on hirveästi ihmisiä, ketkä on oikeasti yksin. Töistä tullessa istuu illan yksin kotona ja harvoin näkee ketään ylipäänsä töiden ulkopuolella. Eikä ihme jos arki on helpompaa kun kiskaisee six-packin töistä tullessaan.

 

[shrimp]

Oon ajattellu hirveesti tota juomis juttuakin ja olen todella tajunnut että ei ole mikään ihme jos jengi vaa dokaa. Tekis mieli iteki välillä vetää lärvit vaikka ois yksin himassa ku ahistaa, mut ei en tee sitä, en todellakaa haluu olla se luuseri joka oikeesti tipahtaa niin vitun pohjalle jonku typerän masennuksen kanssa.

En kyllä suostu tyytyyn siihe että sopeutuisin yksinäisyyteen, oon luonnostani sosiaalinen ihminen ja nautin luoda kontakteja ihmisiin, en tosin turhia kontakteja. Olen mielestäni ihan keskiverto viehättävä nuori nainen, ja vielä terveellisten elämäntapojen omaava. Ei mun kuuluis olla näin yksinäinen?!

Pelkään että tää vielä äityy pahaks.

 

[Goldust]

Tosta polvi- ja salihommasta: Koita ihmeessä käydä jumppaassa vaikka pari kertaa viikossa. Vaikka et mitään raskasta polvea rasittavaa voi tehdä, olisi kummiskin varmaan hyvä jos pääsisit kotoa pois ihmisten ilmoille, eikä se yläkropan treeni pahitteeksi olisi.
Näin olen huomannut omalla kohdallani, että edes salilla käyminen helpottaa oloa, vaikkei jumpat aina ihan kohdilleen menisi.

 

[Counterfeith]

Usein se millainen sinun kuuluu olla ei ole kiinni sinusta itsestäsi vaan siitä millainen ympäristö/kaveripiiri sinulle on ajanmittaan luotu. Koko elämän rakentaminen alkaa ekaluokasta ja silloin saadut kaverit on niitä ainoita oikeita joihin OIKEASTI voi luottaa.

 

[shrimp]

Tosta polvi- ja salihommasta: Koita ihmeessä käydä jumppaassa vaikka pari kertaa viikossa. Vaikka et mitään raskasta polvea rasittavaa voi tehdä, olisi kummiskin varmaan hyvä jos pääsisit kotoa pois ihmisten ilmoille, eikä se yläkropan treeni pahitteeksi olisi.
Näin olen huomannut omalla kohdallani, että edes salilla käyminen helpottaa oloa, vaikkei jumpat aina ihan kohdilleen menisi.

Lääkäri kielsi etten viel sais mennä tekeen mitää. Mä tiiän et ku se on viel kipee et jos nyt riehaannun liikaa niin se menee entistä huonompaa kuntoo ja kaikki varottelee mua siitä. Se nimittäin kipeytyy jo puolen kilometrin kävelystä! Sit illalla on vaikea saada unta jos ei saa hyvää asentoa ku sitä särkee ja aamulla vaikea herätä töihin. Kaikki on niin vitun yhtä noidankehää vaa.

Tiedän kyllä että tarkotat hyvää, ja olet myös oikeassa. Mut toistaseks ei vaan onnistu. :(

 

[farmiankka]

Eli sä olet siis 19-vuotias jätetty tyttö. Tuntuu varmasti pahalta mutta loppupeleissä kun asiaa ajattelee niin eihän tuo nyt niin kamala juttu kun sulla on asiat muuten ihan ok kunnossa. Sä et ole mitään väärää tehnyt, joten omatunto sulla ainakin on puhdas. Elämä vaan on sellaista, että se eri tavoilla aina välillä potkii päähän ja ongelmat tuntuvat tulevan aina bulkkierissä. Se on mun mielestä huono ohje kertoa, että joillakuilla menee vielä huonommin, mutta pointti siinä on se että ihmiset selviävät aika kovistakin koettelemuksista. Säkin varmasti selviät tuosta.

Pikku askelin se paluu normaaliin olotilaan palautuu. Keksi ensiksi jotain mukavaa tekemistä voimien ja jaksamisen mukaan, sulla on varmasti ainakin yksi kaveri on jonka kanssa voit tehdä jotain kivaa. Jos ei ole, niin helposti keskivertoa viehättävämpi sosiaalinen nuori nainen sellaisen hommaa. Enkä nyt tarkoita mitään uutta miestä läähättämään nurkkiin, vaan ihan hengailuseuraa vaikka jostain naisesta tai punttimimmistä... Omien vahvuuksien kautta pääset pikkuhiljaa voittoon. Luuserit jäävät voivottelemaan ja vellomaan kovaa elämänsä, mutta älä sä ole sellainen. On ihan susta itsestäsi kiinni mitä seuraavaksi tapahtuu.

 

[Mike]

Asiaa Ankkafarmilta. 19v, elämä edessä, no hätä jos joku urpo poikakaveri jättää, sulla ei sentään ole lapsia ja asuntoa puoliksi, siitä vasta soppa tulee. Älä katkeroidu sen poikafrendin kanssa, ei se sua huonommaksi tee jos toinen ei ymmärrä.

Eli ylös ulos ja lenkille ja juttele kavereiden kanssa niin paljon kuin voit, aika parantaa, vaikka se kuinka kliseiseltä kuulostaakin, been there done that.

 

[Roona]

Nuo asiat, että onko jollekulle hyötyä ammattiauttajalle puhumisesta, on aika henkilökohtaisia. Itse neuvon niin tekemään, vaikka tiedän mistä puhutaan ja olen itse ollut aikamoisessa jamassa; niinkin ahdistunut että olen kuullut ääniä ja ajatellut lopettaa koko paskan. Puhumisesta ei välttämättä ole kaikille apua, se on totta. Itselläni sen apu on lähinnä ollut, että ammattiauttajalle keskustelu on konkretisoinut asiat, olen hyväksynyt sen mitä en voi muuttaa, ja tajunnut itse voivani suhtautua itseeni eri tavoin, kääntää asioita mielessäni eri asentoihin, ja jopa kontrolloida niitä karmeimpiakin olotiloja. (ja saanut lääkkeet, mistä taas ollaan tietty montaa mieltä)...

Eniveis, ei ole vain "tietämättömien puhetta" se, että on saatavissa asiantuntevaakin apua, jos niin pahaksi olo äityy, että sen tarvetta on. :piis:

 

[shrimp]

Älkää nyt luulkko että mä sitä eroa tässä nyt itken. Se on vaa murto-osa siitä. Oikeastaan sen eron aiheuttamat jälkimainingit. Se kun ei ole oikeen ystäviä, se tässä harmittaa ja nuo jo pitkään jatkuneet oireet. En oo kauheesti keneltäkään vielä kuullut niistä oireista, että onko muilla noita kokemuksia vahvasta fyysisestä oireilusta?

Sitäpaitsi voitte vaan kuvitella onko kivaa istua uutenavuotena kotona yksin ku ei oo kenen kaa lähteä, ja toi jalka on paskana. Nyt ei kyl huvittas olla mikää 19-vuotias tyttö.

Enkä mä yritä rypeä säälissä. Yritin vaan saada keskustelua aikaseks aiheesta mistä en löytänyt mitään täältä pakkiksesta. :(

EDIT: lukekaa varsinkin se eka posti kunnolla, en halua että te käsitätte nyt tän ihan väärin tän tilanteen.

 

[Roona]

Ahdistus tuo miulla herkästi tullessaan pahaa oloa ja oksetusta, kurkun kuristamista, käsien tärinää, sydämentykytystä, ja itselläni pahimmilleen äityneenä räpsähti voimakas migreenikohtaus.

 

[shrimp]

Ahdistus tuo miulla herkästi tullessaan pahaa oloa ja oksetusta, kurkun kuristamista, käsien tärinää, sydämentykytystä, ja itselläni pahimmilleen äityneenä räpsähti voimakas migreenikohtaus.

Mulla siis tota samaa myös ollu nyt nää viimeset 4 viikkoa. Onko toi ihan normaalia? Siis keskiverto.

 

[farmiankka]

Älkää nyt luulkko että mä sitä eroa tässä nyt itken. Se on vaa murto-osa siitä. Oikeastaan sen eron aiheuttamat jälkimainingit. Se kun ei ole oikeen ystäviä, se tässä harmittaa ja nuo jo pitkään jatkuneet oireet. En oo kauheesti keneltäkään vielä kuullut niistä oireista, että onko muilla noita kokemuksia vahvasta fyysisestä oireilusta?

Sitäpaitsi voitte vaan kuvitella onko kivaa istua uutenavuotena kotona yksin ku ei oo kenen kaa lähteä, ja toi jalka on paskana. Nyt ei kyl huvittas olla mikää 19-vuotias tyttö.

Enkä mä yritä rypeä säälissä. Yritin vaan saada keskustelua aikaseks aiheesta mistä en löytänyt mitään täältä pakkiksesta. :(

Kyllähän se perusjargoni paikkansa pitää eli ihminen on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus. Jos masentaa, niin pääsääntöisesti fyysinen kunto ja sosiaaliset suhteet siitä kärsivät. Jos et syö ja nukutkin huonosti, niin ei kai se ihme olisi muutenkaan. Nyt vaan sit joku lainaa jostain rullatuolin ja lähtee lykkimään sillä shrimppiä katselemaan raketteja Uuden vuoden yönä. Mikäs sen mukavampaa olisi kun juottaa sille kahvia ja kertoa huonoja vitsejä koko yö. Suurin osa ihmisistä on oikeesti mahtavia tyyppejä, joten kyl se siitä.