Pohdintaa ulkonäöstä

[MissFitless]

Mikä on kyynelura?

 

[Delgado]

Mikä on kyynelura?

Englanniksi tear trough. Tuota suomenkielen sanaa kyynelura ei käytetä kovin usein, mutta ei se minun keksimäni ole. :D Kyse on kuvan esittämästä silmäkuopan urasta, kun se on erittäin syvä niin joskus puhutaan tear trough deformitysta vaikka kyseessä kyllä täysin normaali anatominen variaatio on.

 

[Sanuzki]

Tuossa eräänä päivänä pohdin kaverin kanssa jolla on hyvin samanlainen kropan muoto (mutta ei kuopparintaa) että mahtaakohan naisilla joilla isot, pyöreät tissit, kapea vyötärö ja pyöreä perse (siis sinne päin ihan geneettisesti eikä ankaran treenin ja silareiden ansiosta) olla automaattisesti hyvä tai ainakin parempi (seksuaalinen) itsetunto kuin pötköllä lättätissillä ja -perseellä. Vastasi hetkeäkään epäröimättä että varmasti on. Mitä luulette?

Ei ole, nähty on. Rumalla voi olla hyvä itsetunto, jos sellainen on päässyt myönteisissä kiintymyssuhteissa rakentumaan. Kauniilla voi olla eeppisen huono itsetunto, jos se on jollain tavalla romutettu. Automaattisesti ulkonäkö ei mitään takaa.

Automaattisesti ulkonäkö ei takaa mitään, mutta jos oletetaan että ketään ei ole romutettu eikä hehkutettu, niin mä luulen että aika samoissa mennään. Toki tää on taas semmoinen aihe jota vois käsitellä hyvin laajasti siltä kantilta mitä ihmiset on ja ei ole henkisesti.

Mulla on luonnostaan tiimalasivartalo ja hyvä perse, enkä kyllä koe että mua pötkömmillä kavereilla olis sen kummemmin erilainen itsetunto ulkonäön suhteen kuin mulla. Toisaalta, mulla on paksut reidet jotka osuu yhteen, pötkömmillä kavereilla on se ah niin paljon himoittu panovako joka ei riko joka helvetin farkkuja reisien kohdalta :D

 

[Vidamic]

Eipä ole tullut tänne hetkeen kirjoiteltua eikä lueskeltuakaan, mutta nyt kaivoin tunnukset naftaliinista ja selailin vähän että mitä kaikkea pakkisfoorumilla tapahtuu. Tässä ketjussa on kovasti mielenkiintoista ja hyvää pohdintaa, näitä juttuja on itsekin tullut pohdiskeltua taas vähän enemmän. Ja siis nimenomaan siltä kantilta, miten maailma on mennyt niin hurjan ulkonäkökeskeiseksi ja millaiset paineet on nuorten tyttöjen, naisten ja miestenkin harteilla. En tiedä, vähän kliseistä vierittää syy siitä tämän some-maailman niskoille mutta onhan se aika iso tekijä. Ainahan naiset on laihdutelleet, muokanneet kroppaansa, peilailleet, meikanneet, tälläytyneet, murehtineet makkaroista, selluliitista, törröttävistä luista, ihon kunnosta, tisseistä, siitä että kelpaako, kääntyykö kadulla tai baarissa miesten päät. Ei nyt tietenkään kaikki, mutta siis onhan sitä ollut jo ennen tätä some-aikakauttakin.

Mutta nyt, kun joka paikka pursuaa bikinivartaloita, herutuskuvia, täydellisiä trikoo-belfieitä ja töröhuuliselfieitä, sixpackeja, treenattuja vartaloita, kiiltäviä hiuksia ja virheetöntä hipiää, niin on se kuvatulva aikamoinen. Itsensä valokuvaaminen on nykyajan ilmiö. Kuinka moni muistaa että vaikka 10-15 vuotta sitten joku olisi hirveästi ottanut itsestään kuvia, salilla, salin pukkarissa, makkarissa, vessassa, köökissä, ulkona, you name it, ja esitellyt niitä muille? Lehdissä oli kuvia kauniista ja komeista julkkiksista, mainoksissa, kansikuvissa ja elokuvissa paistatteli upeita uroksia ja kaunottaria, mutta silti se oli minusta jotenkin erilaista kuin tämä nykytouhu, jossa omakuvia kukkii instat, facet ja kaikki piukassa. Eikä ne nyt tietenkään kaikki ole mitään tykkäämiskerjäyksiä, huomiohuorausta ja herutusta, ei tietenkään, mutta onhan se totta että paljon näkee sitäkin. Ja periaatteessa, ei kai siinäkään mitään, jos joku on upean näköinen, treenannut kovalla työllä itselleen näyttävän kropan tai on ylpeä omasta ulkokuorestaan niin ei kai se tietysti väärin ole jos sen tuo esille ja kerää sillä ihailua tai antaa jollekin motivaatiota. Ei se ole väärin jos on tyytyväinen ulkonäköönsä ja kantaa itsensä terveellä ylpeydellä. Vaikka sitten somessakin. Mietityttää vain laajemmalti tämä ilmiö, että miten paljon paineita on nykypäivän nuorilla ja miksei vanhemmillakin kun niitä täydellisiä vartaloita ja kauneutta tulvii joka puolelta. Parinmuodostusrituaaleissa ja soidinmenoissakin on nykyään kovin yleistä viestittely ja siihen liittyvä seksikkäiden kuvien lähettely, toisin kuin ennen. Eikä se tietysti ole sen jonkun satunnaisen fitness-baben vika jos teinityttö selaa instagramia ja tuhertaa peiton alla itkua verratessaan omaa kroppaansa tämän baben kapoiseen uumaan, hyppyripeppuun ja muhkeisiin tisseihin, vatsalihaksiin ja veistoksellisiin kasvoihin. Ja murehtii että kun se ihana heikkiteppopetteri pyysi jotain kivaa iltakuvaa silmäniskuhymiöllä niin miten minä tästä lattaperseestäni ja a-kupeistani nyt semmoisen taion. Onhan se itsetunto kiinni paljon muustakin kuin siitä miten peilaa itseään muihin ja peilaako ollenkaan. Ja se, että tekeekö semmoisilla miehillä ylipäätään mitään joiden mielenkiinto on kiinni ulkomuodosta. Mutta kunhan mietin.

Enkä minä nyt sillä meinaa että kielletään some ja kielletään fitness ja pelastetaan nuoriso. Itsekin käytän facebookia ja instagramia, tosin en ole eläessäni sinne ladannut minkäänlaisia "check out my body"-tyyppisiä kuvia. Kerran tuli vuosia sitten käytyä bf-lavalla keikkumassa ja siitä ihmeestä oli silloin yksi otos somessakin. Eikä ne makkarikuvatkaan ihan vieras ilmiö ole mutta en minä niitä ikinä julkiseen levitykseen ole laittanut. Ei se tosiaan minusta väärin ole jos joku niitä keikistelykuvia someen suoltaa, ei häiritse minua mitenkään, mutta ei vaan tunnu oikein itselle ominaiselta sellaiset. Eikä ole kyllä koskaan tullut mieleen laittaa salille semmoisia peppuimplanttityyny-alushousujakaan trikoiden alle (kyllä, tämmöinen nähty pari viikkoa sitten, pukkarissa eräs treenaaja riisui suihkuun mennessä paidan ja housujen lisäksi irrotettavan takapuolen) tai push-up liivejäkään sen koommin.

Oma ulkonäköpuolen itsetuntoni on kulkenut pitkän ja mutkikkaan tien. Nuorena sairastin syömishäiriön vaikean kaavan kautta ja kesti pitkään oppia hyväksymään oma kroppansa. Sitten aloitin salitreenin, ajalla jolloin se ei ollut vielä niin muotia kuin nykyään. Paino nousi, tuli lihaksia ja toki rasvaakin, mutta olin tyytyväinen itseeni. Siitäkin huolimatta että silloin joutui toisinaan kuuntelemaan kuittailua isoista reisistä ja metrin leveästä perseestä. Täysin normaalipainoinen olin silloin kuitenkin. Sitten tuli kokeiltua se fitness-touhukin ja sinänsä se oli kyllä mielenkiintoinen projekti vaikka tiesinkin että ei siitä mitään uraa tule, diettaaminen ja oman kropan mittailu ja analysointi ei oikein tuntunut niin kiinnostavalta että sitä olisi halunnut sen pidemmälle jatkaa. Salilla tykkään kyllä käydä edelleen, mutta monta vuotta se on ollut sellaista kuntoilua, harrastus muiden joukossa. Kunnolla tottakai treenataan mutta ei se ole niin intensiivistä eikä kilpaileminen kiinnosta. Silti olen tyytyväinen omaan kroppaani, minusta se on kiva. Selluliittia löytyy, tissejä on nähty suurempiakin enkä muutenkaan ole mikään maailmanluokan glamourkaunotar ja megababe, mutta minusta tämä on hyvä ja toimiva keho ja semmoinen perusnättikin. Ei sitä tarvitse sen koommin pätkääkään hävetä kuin erityisesti tuoda esillekään ja alleviivata. Toki käytän meikkiä, tupsutan tukkaa, lakkaan kynsiä ja tykkään kivoista vaatteista ja koruista ja semmoisista, ja pidän itsestäni huolta ja haluan olla naisellinen, mutta ei se ulkonäkö ole mikään hallitseva osa elämää. Kehujen kuuleminen ja positiivisen huomion saaminen tottakai tuntuu hyvältä ja lämmittää mieltä, mutta ei se ole sellaista mitä hinkuisin, kaipaisin ja kerjäisin. Ja tämä olotila tuntuu nyt ihan hurjan hyvältä koska aina se oma suhtautuminen ei ole ollut näin mutkatonta. Toki on asioita joita ulkonäössään voisi muuttaa tai korjata jos jostain joku taikalamppu ja hyvä haltija tupsahtaisi mutta ei ne ole sellaisia asioita millä vaivaisin päätäni ja tuskailisin. Kukapa täällä täydellinen olisi ja miksi pitäisikään. Toisille on suotu kauneutta enemmän kuin toisille, mutta minusta se ei ole mikään sellainen asia joka on ihmisessä tärkein ominaisuus tai suurin saavutus.

 

[EvaCecilia]

Mietityttää vain laajemmalti tämä ilmiö, että miten paljon paineita on nykypäivän nuorilla ja miksei vanhemmillakin kun niitä täydellisiä vartaloita ja kauneutta tulvii joka puolelta. Parinmuodostusrituaaleissa ja soidinmenoissakin on nykyään kovin yleistä viestittely ja siihen liittyvä seksikkäiden kuvien lähettely, toisin kuin ennen. Eikä se tietysti ole sen jonkun satunnaisen fitness-baben vika jos teinityttö selaa instagramia ja tuhertaa peiton alla itkua verratessaan omaa kroppaansa tämän baben kapoiseen uumaan, hyppyripeppuun ja muhkeisiin tisseihin, vatsalihaksiin ja veistoksellisiin kasvoihin. Ja murehtii että kun se ihana heikkiteppopetteri pyysi jotain kivaa iltakuvaa silmäniskuhymiöllä niin miten minä tästä lattaperseestäni ja a-kupeistani nyt semmoisen taion. Onhan se itsetunto kiinni paljon muustakin kuin siitä miten peilaa itseään muihin ja peilaako ollenkaan. Ja se, että tekeekö semmoisilla miehillä ylipäätään mitään joiden mielenkiinto on kiinni ulkomuodosta. Mutta kunhan mietin.
.

Mietin tässä yksi päivä juuri teini-ikäisen kummityttöni maailmaa. Hän on juuri alkanut käyttää sosiaalista mediaa ja selvästi miettii sitä omaa olemustaan/ulkonäköään. Onhan sillä taatusti vaikutusta nuoren tytön maailmankuvaan kun ulkonäköä korostetaan joka käänteessä. Jutellaan kuitenkin paljon ja usein olen koittanut muistuttaa myös vähän toisenlaisista arvoista. Toki yritän myös kannustaa ja tukea ulkonäköpohdinnoissa, kummityttöni on ihan nätti nuori tyttö ja yritän sen usein hänelle myös tehdä selväksi.

Jäin myös pohtimaan positiivista palautetta. Tänään sain kiitosta omasta osaamisestani opiskeluun liittyen ja täytyy kyllä sanoa että se tuntui todella hyvältä ja paljon paremmalta kuin yksikään ulkonäköön tms. liittyvä kommentti. Ehkä kun itselleni juuri se puoli on tärkeä, haluan oppia uutta ja ihailen "älykkyyttä", niin tuollaiset kommentit ovat niitä kaikista tärkeimpiä. Sen rinnalla ulkonäköön liittyvät asiat tuntuvat itselleni niin pieneltä tai "ei niin tärkeältä". Koen että älystä on lopulta enemmän hyötyä kuin ulkonäöstä, ainakin niiden omien haaveideni osalta.

Ylimääräisiä kilojani olen nyt pudottanut, mutta en edelleenkään halua pyrkiä mihinkään "valmiiseen muottiin mitä kauneudeksi kutsutaan". En siis aio laihduttaa ihannemittoihin vaan ainoastaan sellaiseen painoon missä tuntuu mukavalta ja mikä on terveyden kannalta (lievä ylipaino) vielä ihan ok. Kovin monesta kilosta ei siis ole kyse tällä hetkellä. Terveys on kuitenkin itselleni tärkeä asia. Ja toisaalta myös pieni pyöreys (ja läski persus) on osa minua, pidän itsestäni juuri sellaisena kuin olen enkä voi kuvitella diettaavani itseäni johonkin "kisakuntoon".

 

[Susannaho]

Hyvä kirjoitus! Se on kyllä totta että ollaan tosi ulkonäkökeskeisiä, mutta oma itsetunto vaikuttaa kyllä myös :p

 

[Deleted member 96894]

Mietin tässä yksi päivä juuri teini-ikäisen kummityttöni maailmaa. Hän on juuri alkanut käyttää sosiaalista mediaa ja selvästi miettii sitä omaa olemustaan/ulkonäköään. Onhan sillä taatusti vaikutusta nuoren tytön maailmankuvaan kun ulkonäköä korostetaan joka käänteessä. Jutellaan kuitenkin paljon ja usein olen koittanut muistuttaa myös vähän toisenlaisista arvoista. Toki yritän myös kannustaa ja tukea ulkonäköpohdinnoissa, kummityttöni on ihan nätti nuori tyttö ja yritän sen usein hänelle myös tehdä selväksi.

Toi on muuten paha. Munkin kummityttö alkaa olla esiteini-iässä, ja on muutaman kerran laittanu mulle selfieitä joissa selvästi matkii jo isompien tyttöjen keikistelyä. Hirveen vaikea tasapainoilla sen välillä että toki kehun ulkonäköä mutten halua antaa sellaistakaan kuvaa että tää ois nyt se juttu jolla saa positiivisia kommentteja. Kehun sitten kahta kauheammin muista ominaisuuksista, jotka mun mielestä on tärkeempiä kuin se näyttääkö pikkutytöt näteiltä selfieissään.

Jäin myös pohtimaan positiivista palautetta. Tänään sain kiitosta omasta osaamisestani opiskeluun liittyen ja täytyy kyllä sanoa että se tuntui todella hyvältä ja paljon paremmalta kuin yksikään ulkonäköön tms. liittyvä kommentti. Ehkä kun itselleni juuri se puoli on tärkeä, haluan oppia uutta ja ihailen "älykkyyttä", niin tuollaiset kommentit ovat niitä kaikista tärkeimpiä. Sen rinnalla ulkonäköön liittyvät asiat tuntuvat itselleni niin pieneltä tai "ei niin tärkeältä". Koen että älystä on lopulta enemmän hyötyä kuin ulkonäöstä, ainakin niiden omien haaveideni osalta.

Allekirjoitan. Sellaiset kommentit jotka jää mieleen ja lämmittää vielä pitkään, on yleensä kehuja jostain ihan muusta kuin ulkonäöstä. Ei sillä etteikö se nyt ois mukavaa ettei ihmiset nyt pidä ihan seinästäreväistynä, mutta enemmän se silti lämmittää jos joku erehtyy kehumaan luonnetta, huumorintajua tai älyä.

 

[Fjäril]

Täällä on ollut tosi hyvää keskustelua ulkonäöstä. Jatkampa, vaikka jo yli vuoden vanha. Itse olen miettinyt ulkonäköä aika paljon viimeisen vuoden aikana. Itseäni ei häirinnyt kropan muuttuminen raskauden takia, tiesin sen kuuluvan asiaan. Samoin vauvan synnyttyä kaikki aika ja energia meni vauvaan ja oman pään selvittelyyn. Itse kuulun siihen epäonnekkaaseen ryhmään, jolle tuli vaikeat synnytykset. Aina puhutaan siitä, että kannattaa liikkua raskausaikana niin synnytys menee hyvin. Periaatteessa näin se on, mutta mikään ei auta fysiologisille faktoille. Itse aloin syömään suruun, en silloin tippaakaan välittänyt omasta ulkonäöstä. Ainoastaan hyvä ruoka nosti mielialaa. Sitten olinkin siinä tilanteessa, että en enää näyttänyt omalta itseltäni. En ole koskaan hyväksynyt uutta ulkonäköä ja se on lisännyt stressiä. Olen yrittänyt olla välittämättä näistä kirjoituksista, joita lehdissä näkee. Silloin monessa paikassa törmäsi kirjoituksiin, joissa arvosteltiin äitien lihoamista. Tuntui että epäonnistuin siinäkin asiassa, etten ollut tarpeeksi vahva. Onneksi pääsin psykologin luokse puhumaan synnytyksistä, sieltä sain viestiä olevani poikkeuksellisen vahva. Moni vastaavan kokenut on kuulemma ollut paljon pahemmassa kunnossa. Niinpä sain annettua itselleni anteeksi ja hyväksyttyä jollain tasolla uuden kroppani. Moni, joka arvostelee toisen ulkonäköä ei ymmärrä, että taustalla voi olla muitakin asioita. Miksi sitten ylipaino tuntuu niin hävettävältä? Yksinkertaisesti siksi, että joka puolella on laihdutusvinkkejä. Tuntuu, että olet heikko kun olet antanut itsesi lihoa. Omassa päässä tuo lause on, mutta jostain se sinne tulee. Onneksi en enää tunne itseäni huonoksi ihmiseksi ulkonäön takia. Tällä hetkellä minua ajaa laihdutukseen oma hyvä olo. On paljon kivempi olla, kun on kunnossa ja jaksaa. Mutta valehtelisin, jos väittäisin ettei ulkonäkö kiinnosta. Vaatteiden valintakin on helpompaa hoikempana.

 

[Katinka_V]

En ole ollut koskaan niitä naisia, joilla pitää olla täysi tällinki päällä jopa roskapussia viedessä, mutta kautta aikojen olen murehtinut ulkonäköäni. Muistan hyvin, mistä kaikki lähti. Olin 14-vuotias ja kouluterveydenhoitajalla, joka ilmoitti mulle, että pituuskasvuni on pysähtynyt, mutta painoa on tullut lisää ja mun tulisi nyt kiinnittää huomiota syömisiini, etten liho. Olin ihan normaalipainoinen tyttö, mutta silloin ekaa kertaa aloin miettiä ulkonäköäni ja että olenko läski??!!! Pian olin myös ensimmäisellä laihdutuskuurillani. Mikä tuntuu nyt täysin järjettömältä, koska en ole koskaan ollut lihava ja olen aina pienestä pitäen harrastanut urheilua. Sama tilanne on edelleen, ylipainoa ei ole ollut koskaan ja urheilu on ollut elämäntapa.

Käytän vähän meikkiä ja en muutenkaan ole mikään kovin huoliteltu (muuta kuin erikoistilanteissa), mutta kyllä mä ulkonäköäni silti mietin päivittäin. En siksi, että haluaisin huomiota ja ihailua, koska inhoan olla "parrasvaloissa", mutta olen vain itsestäni hyvin kriittinen. Sen on hyvin huomannut tässä läpi elämän kun vaikka olisi ollut millaisessa kondiksessa tahansa ja paino mikä tahansa niin aina sitä löytää itsestään jotain vikaa. It never ends. Nykyään vaan koitan elää sen kanssa parhaani mukaan ja olla itselleni lempeä. Mua ei kiinnosta se mitä muut mun ulkonäöstä ajattelee (vaikka tietysti ilkeät kommentit saattaa mennä ihon alle joskus), kaikista vähiten kiinnostaa mitä miehet ajattelee; jos ei äijälle kelpaa niin siirtyköön hän sellaisille apajille mitkä kelpaa tai menköön UUNIIN. Vaikeinta tässä on ollut kelvata itselle, mutta iän myötä ymmärrystä asiaan on tullut ja olen myös oppinut antamaan itselleni vähän armoa. Kuitenkaan en vieläkään esittele itseäni mielellään missään julkisesti ja inhoan sitä jos joku tuijottaa mua. Pitäisi varmaan repäistä ja ottaa vähän siedätyshoitoa ja mennä tänä kesänä pokkana vaan bikineissä uimarannalle??!! (paikkaan mitä olen vältellyt vuosikausia).

 

[Poppis]

Kyllä minäkin otan aika raskaasti nämä kauneusihanteet ja ihan tavallisten keski-ikäisten miesten nuorten hoikkien naisten kuolaamiset. Häpeilen itseäni, nykyään jopa kotioloissa. En ole sinut itseni kanssa, osittain jo senkin takia että tiedän etten ole koskaan elämässäni painanut näin paljon mitä painan nyt - tosin en ole koskaan ollut näin lihaksikaskaan, mutta tosiasia on että 15 kg pitäisi pudottaa - vaikkei se onnistukaan. Olen ylikriittinen itselleni, joka asiasta, myös painosta.
Yritän tehdä töitä oman pääni kanssa että on ihan sama painanko 70 kg tai 60 kg, ei se tee musta yhtään sen huonompaa.

 

[Fjäril]

Katinka_V noi terveydenhuollon ammattilaisten kommentit voi jäädä tosi pahasti kummittelemaan. Mun esikoisen painoa seurattiin neuvolassa ensimmäisen vuoden aikana tosi tarkkaan kun oli kuulemma ALIpainoinen. Kaikki ihmetteli asiaa kun kyseessä oli aktiivinen lapsi. Ei auttanut, vaikka sanoin itsekin olleeni lapsena hyvin hoikka. Ihan vauvana minua oli luultu nukeksi ( ja äitiä nähtävästi hulluksi ). Moni oli säikähtänyt kun olin liikkunut. Jostain ne normit aina vedetään ja niiden mukaan mennään. No onneksi terveydenhoitajan vaihto auttoi, vanhempi hoitaja ymmärsi kun oli jo nähnyt paljon. Eli ymmärrän miten paljon asia voi vaivata, koska kyseessä kuitenkin alan ammattilainen. Toivottavasti suuntaat tänä kesänä rannalle bikineissä, niin teen itsekin.

Mua vähän häiritsee se, että sen jälkeen kun on lihonut niin muuttuu monelle läpinäkyväksi. En itsekään hae huomiota, mutta sen huomaa kun ihmiset eivät enää niin paljoa hymyile kohdatessa. Ainoa poikkeus on muut äidit, nyt kuulun porukkaan. Nuorempana kohtasin ilkeääkin käytöstä muilta naisilta, kun pelkäsivät minun vievän heidän miehet ( olin avoliitossa). Nyt en ole enää uhka Onneksi asun nyt maalla, täällä ihmiset on rennompia ulkonäön suhteen.

Olen myös ajan myötä tullut hyvin tietoiseksi vaatteiden merkityksestä. Menepä vaikka autokauppaan tavallisissa vaatteissa niin myyjä ei välttämättä vaivaudu edes esittelemään autoja. Toisaalta laita läpikuultava paita päälle rengaskauppaan niin saat elämäsi parasta palvelua, vaikka on vauva mukana Eli ulkonäöllä on hyvinkin suuri merkitys tänä päivänä ja tämä lisää paineita.

Mutta jälleen kerran onhan se nyt vaan niin että treenattu kroppa on ihan perhanan hyvännäköinen Mulla on yksi kaveri, joka aina kuolaa hyvännäköisiä miehiä. Vasta näin vanhemmiten olen alkanut ymmärtää häntä. Kaverini selittää, että kyse on päiväunelmista. Sitä on loppu päivän iloisempi kun on tavannut silmänruokaa. Ymmärsin tämän kun kerran tapasin sattumalta asioita hoitaessa seksikkäimmän miehen koskaan. Se oli ihan mielettömässä kunnossa ja se tuli mun uniinkin Silloin ymmärsin miksi miehet on niin visuaalisia, huh huh. Ehkä sitä nuorempana keskittyi siihen kumppanin etsintään niin paljon, että huomio oli paljonkin siinä miten mies käyttäytyy. Toki sitä on ollut silloinkin silmät päässä, mutta huomio siinä mitä löytyy korvien välistä. Eli toki ulkonäöllä on merkitystä, mutta se ei saisi vaikuttaa niin paljoa ihmisten käyttäytymiseen. Minäkin käyttäydyin aivan normaalisti tuota miestä kohtaan, vaikka olikin mieletön ilmestys.

Poppis mulla on ollut ihan sama käytös, en halunnut olla vähissä vaatteissa mieheni nähden. Ajattelin aina, että mielummin yrittää peitellä ettei toisen tarvitse valehdella hyvästä ulkonäöstä. Mutta eipä tuo ole valittanutkaan, rakkaus on kuitenkin ihan muuta. Eli asia on ollut hyvin paljon omassa päässäni. Nyt olen sitten kesän tullen pyörinyt pienissäkin vaatteissa ja todennut ettei tilanne ehkä olekaan niin paha kuin kuvittelin. Armo itseä kohtaan on oikeastaan vain sinun itsesi annettavissa.

 

[Fjäril]

Mitä te sanotte teidän lapsille? Olisi ihanaa opettaa, ettei ulkonäöllä ole merkitystä. Mutta kun omat "sosiaaliset kokeet" kertoo muuta niin ei haluaisi valehdella. Mä olen kieltänyt mun äitiä ja siskoa arvostelemasta omaa ulkonäköä mun lasten kuullen. Yritän itse samaa, ettei malli tule kotoa. Sitten yritän kehua mun lapsia myös kauniiksi välillä ihan muuten vain, en siis jonkun asun perusteella. Että oppisivat olevansa kauniita aina. En tiedä onko tuossa järkeä ja auttaako. Mulle on työpaikalla sanottu suoraan, että voisin katsoa millaisissa vaatteissa liikun. Yllätys en ole tuolla enää töissä, mutta kuvaa hyvin sitä miten ulkonäöllä on merkitystä. Itselläni on tosiaan ollut aika huono fiilis pitkään ja kun laihtumista alkaa tulemaan niin piristyy. Eihän se näin pitäisi olla, että on painosta kiinni oma fiilis. Edelleen on enemmän huonoja päiviä, kun peilistä kurkistaa joku tuntematon. Mietin tätä kun en halua opettaa lapsille samaa. Vanhin lapsi on nyt siinä iässä, että alkoi kiinnostua vaatteista.

 

[Poppis]

Mä oon yrittänyt mun lapselle vaan sanoa että kouluun ei laiteta verkkareita, farkuilla mennään. Mutta eihän se ota kuuleviin korviin. Mun lapsi on laiha, sairaalloisen laiha ja ollaan välillä vähän seurailtu painoa että se nousee ja oon yrittänyt kannustaa syömään.