Voi, mikä ketju. En ees tiiä, mistä aloittais.
Halaukset lähetän ainakin Hipalle, Janetelle ja Flamengolle ja lisäksi toki muillekin sitä tarvitseville. Äitiys on aika rankka ja hieno laji. Tähän kuuluu valtavat saavutukset ja isot uhraukset. Trauma synnytyksessä, imetyspettymys tai oman kehon vieraus ovat kovia paikkoja. Kannattaa antaa itselleen aikaa ja tilaa surra, mutta samalla voi myös nauttia siitä, mitä valtavan hienoa on saanut menetystensä vastapainoksi. Raskauksien, synnytysten ja imetysten myötä kehossa tapahtuu aivan väistämättä jonkin verran peruuttamattomia muutoksia. Aika paljosta keho toipuu, mutta kohdunlaskeumat, pahat repeämät, raskausarvet jne. saattavat vaatia joko korjausleikkauksia tai sitten hyväksyntää. Minä itse olen selvinnyt melko vähillä vaurioilla ja olen oppinut suhtautumaan muutoksiin äitiyden kunniamerkkeinä. Mun mahanahka ei ehkä koskaan ole niin kiinteä kuin lapsettomalla naisella, mutta miksi pitäisikään olla, koska siellä on kasvanut kaksi upeaa lasta. Rinnat ovat roikkuvat pussukat, mutta mitä sitten, koska niillä on imetetty vuosia. En tietenkään sano, että muiden pitäisi suhtautua näin, mutta itse olen löytänyt hyväksynnän omaa epätäydellisyyttä kohtaan. Toisaalta mulla ei isoja vammoja olekaan ja koen äitiyden muilla tavoin voimaannuttavana.
Hippa, gynekologiset laskeumat ovat melko tavallisia. Niitä tulee jossain vaiheessa n. 20 % naisista. Kannattaa varmaan jutella gynekologin kanssa siitä, miten alapään vaurioita hoidetaan ja tarviiko jossain vaiheessa korjausleikkausta. Kohtu voidaan poistaakin ääritapauksessa, sitten kun lapset on tehty. Itseluottamusta syö, kun tuntuu, että seksistä ei enää tule mitään eikä mies edes nauti. Toivottavasti pystyt juttelemaan miehesi kanssa asiasta, koska pahinta on, jos asia kaivaa teitä kumpaakin ja mietiskelette sitä vain yksinänne. Onhan se kova paikka, jos yhdyntä ei enää tunnu samalta, mutta hyvässä parisuhteessa voi luottaa toiseen ja opetella yhdessä uusia tapoja nauttia seksistä. Jos kuulostaa typerältä, niin ok, mutta halusin vaan sanoa tämän.
Raskaus, synnytys ja imetys ovat keholle todella kova rasitus ja mun mielestä on aivan kohtuutonta odottaa kehon palautuvan muutamassa kuukaudessa ennalleen. Kärsivällisyyttä ja armollisuutta toivotan jokaiselle, vaikka tiedän, että se on rankkaa. Mulla kertyi painoa ekassa raskaudessa 22 kg ja toisessa 18 kg enkä vieläkään ole raskautta edeltäneessä painossa, vaikka kuopuskin on jo kaksivuotias. Silti mulla on nyt hyvä olla mun kehossa, koska se on terve ja toimii. Osaan arvostaa sitä, koska oon voinut välillä myös tosi huonosti. En tarkoita tällä sitä, että tyytymättömyys olisi vain turhamaista vinkumista, vaan haluan vaan vähän tsempata, että se hyvä päivä tulee sieltä vielä.
Jatkan varmaan myöhemmin. Kiitos tästä ketjusta. Näistä asioista on tärkeää puhua.
) Syödään säännöllisesti terveellistä ruokaa, ulkoillaan, kestetään epätäydellisiä treenejä ja vaihtuvia suunnitelmia, saadaan yleensä yöllä nukkua - elämä on suhteellisen helppoa ja mukavaa vaikka on ylitöitä, lisäopintoja, monen ihmisen pyykit ja ruokahuolto sekä paljon logistiikkaa lasten harrastusten kanssa. Omasta mielestä keho lisäksi reagoi treeniin helpommin vaikka toisaalta palautuminen on hitaampaa. Muutaman kuukauden treenitauko (kuka särki olkapääni :curs
toisinaan tietysti laskee kuntoa mutta kun aikajana on pitkä niin ei se jaksa kauaa mieltä vaivata.
