Nyt on kyllä Fabieninkin kommentoitava tätä threadia, niin läheltä liippaa ja niin tuoreessa muistissa kaikki vielä on. Eli 6kk seurustelua takana, alkuun ei ollut suuria tunteita, ennemminkin tuntu, et tämä tyttö ei vois mua ikinä sytyttää rakkauden lepattavaan liekkiin. Aikaa kului ja kaukosuhteemme (Hki-Mli) vahvistui vahvistumistaan. Alkuun sovitut viikonlopputapaamiset venyivät viikon mittaisiksi ja toinen tuntui niiin ihanalta ihmiseltä. Tuntui oudolta, että toinen hyväksyy mut sellaisena kuin olen, jopa epäuskottavalta.
Ehkäpä juuri tämän vuoksi olin tavallaan "takajaloillani" ja jopa kyseenalaistin tunteitani mahdollisen pettymyksen taas kohdatessa. Lopulta antauduin, sydämeni avautui rakkauden kukkaiskedolla kuin kukan terälehdet alkukesän mehiläisille. Sitten kaikki muuttui.
Jälleen kerran automatka helsinkiin ja sydän pomppaillen odotin jälleennäkemistä, sillä 2 viikon aikana työn käytös oli muuttunut jotenkin oudoksi. NE ASIAT, jotka ennen merkitsivät olivatkin nyt turhia ja lisäksi neiti vaikutti puhelimessa koko ajan ärtyneeltä. Noh, sitten nähtiin helsingissä. Tytön välinpitämätön ja hermostunut käytös sai punalampun vilkkumaan päässäni: kaikki ei ole nyt kohdallaan. Tunnit kuluivat ja ilta saapui. Tyttö edelleen muissa ajatuksissa ja minä pohdin, että mitä helvettiä tälle ihmiselle on tapahtunut. Halusin selvittää, puhua, auttaa, jopa lohduttaa, mutta tyttö torjui. "Vittu kun sun pitää aina puhua". Silloin ajattelin, että ihan kuin tämä tyttö olisi eri ihminen, johon olin rakastumassa.
Saapui lauantai-ilta..ja päätin tehdä ratkaisun: asia, oli se sitten mitä tahansa, pitäisi selvittää. Pitkän inttämisen ja vatvomisen jälkeen totuus selvisi. Tyttö oli pettänyt. Itki kuin viimeistä päivää, kun hän sai sen mulle kerrottua. Samoin minä. "älä mene, älä jätä", hän pyysi. Mun oli pakko mennä. Kaiken muun voin antaa anteeksi, paitsi en pettämistä.Kaiken muun.
Nyt tuosta tuskien täyttämästä viikonlopusta tulee kuluneeksi 4 viikkoa ja pikku hiljaa elämä alkaa mennä eteenpäin. Pettäminen tekee mulle helpommaks unohtaa. Jos neiti olisi vaan sanonut, ettei juttu toimi, niin uskoisin, että olisin yrittänyt taistella meidän puolesta. En kuitenkaan nyt. Tämä neiti ei ollut kovinkaan tasapainoinen ihminen, ja siksi erittäin vaikea luonne. Ei ollut päivää, jolloin hän ei olisi jostain asiasta suuttunut ja ahdistunut. Tämän vuoksi oli mullekkin vaikeaa loppupeleissä olla oma itseni, koska jos neidin tahto ei toteutunut, niin välitön mykkäkoulu alkoi saman tien sekä minun syyttely.
Mutta kyllä niitä hyviä puolia kummasti vaan silloin tällöin kaipaa ja ikävöi. Uuteen ihmissuhteeseen ei tästä miehestä ole pieneen hetkeen. Kaikki ne asiat ja kauniit sanat, joita tälle tytölle sanoin...niiden toistaminen jollekkin toiselle vie aikaa..ja pahinta on varmaankin se "vertaaminen", eli miten SE tekis tässä, mitäs SE sanois tohon jne jne.
Tämä oli tälläinen "pakko kommentoida"-threadi, pahoittelen tekstin venymistä, mutta tätä tunnetilaa ei vaan voi parilla lauseella kommentoida.
, mutta voitko Eugen kertoa, kuka on saanut aikaiseksi näin kauniin sanoituksen?
