Saattaa tulla pitkä teksti, mutta naputellaan nyt hieman ajatuksia. Olen 25-vuotias mies ja olen noin kuuden vuoden ajan kärsinyt käsien vapinasta. Se alkoi yhtäkkiä jossain kahvia juodessa, alkoi sen jälkeen esiintyä silloin tällöin vieraassa paikassa syödessä tai juodessa ja on nyt viimeisen kolmen-neljän vuoden aikana pahentunut sellaiseksi, etten voi enää juurikaan tehdä mitään pikku tarkkaa muiden läsnäollessa. Kädet vapisevat myös yksin ollessa, mutta koska jännitys muiden ympäröimänä pahentaa asiaa huomattavasti, olen joutunut jättämään yleiset kahvittelut, työpaikkaruokailut ja muut ahdistavat tilanteet pois lähes kokonaan.
Vaikka olen aina tiedostanut asian, olen aina huijannut itselleni, että "olen juonut liikaa kahvia, polttanut liikaa tupakkaa tai muuta yhtä typerää". Eli vaikka tiedostan asian, en ole tunnustanut sitä itselleni enkä varsinkaan kellekään ulkopuoliselle. Olen toivonut vaan ongelman menevän ohi itsestään, kun ikää karttuu.
Jatkuva itsensä häpeily, jännittäminen ja läheisille valehtelu on luonnollisesti rapistanut itsetuntoa aika rajusti. Kun noita inhottavia paikkoja ja tilanteita on koko ajan ilmestynyt lisää, on oma koti alkanut pikku hiljaa osoittautua ainoaksi turvalliseksi paikaksi. Olin ala-asteella se ylivilkas ja äänekäs riiviö, jonka piti olla jokaisen koulunäytelmän pääosassa ja joka istui monet oppitunnit käytävässä kun piti koko ajan olla esillä ja äänessä. Nyt olen vajonnut takarivin hiljaiseksi kaveriksi, enkä muista milloin olisin viimeksi osannut rentoutua ja olla murehtimatta asioista. Olen alkanut pelätä yleisiä paikkoja ja sosiaalisia tilanteita.
Olen aina tykännyt viinan juomisesta, kukapa ei. Nuorempana viikot odotettiin, että viikonloppuna voi ottaa kaksipiväisen. Aina vedettiin överit ja seuraava viikko naureskeltiin ja vertailtiin kuka oli ollut hölmöin, ennen kuin viikonloppuna saatiin taas seuraavalle viikolle puheenaihetta. Luulin olevani melkoinen äijä, kun olin ollut vuoden joka viikonlopun humalassa. Jossain vaiheessa sitä alkoi tajuamaan, ettei se juominen ole enää hauskanpitoa, vaan tavaksi muuttunutta ajanviettoa. Ryyppyohjelmaan tuli mukaan pikku-lauantait ja paikalliset tiistain opiskelija-illat. Jos ei saanut kaveria mukaan, vedettiin yksin kotona Xboxia pelaten. Ennen reissuista kerrottiin ylpeinä, nyt väännettiin pakastimesta aamuisin teelusikkaa silmien alle, jottei kukaan tajua. Avovaimo alkoi vajaa vuosi sitten olemaan melko kyllästynyt ja jaksoi mainita asiasta koko ajan. Hän on itse harrastanut liikuntaa koko ikänsä ja rupesin itsekin olemaan huolestunut omasta kunnostani. Viime kesänä hän sai houkuteltua minut mukaansa salille ja se oli menoa heti alusta asti. Netistä etsittiin tietoa ja Pakkiksella joku sanoi, että viinan juonti pilaa treenit. Kiitos siitä. Punttisali on itselleni oikeastaan ainut paikka, jossa pystyn jotenkin olemaan rauhallinen ja ylpeä itsestäni. Tämän vuoksi puntin nostosta, itsensä muokkaamisesta ja siihen liittyvästä oheistoiminnasta on tullut melko pakkomielteistä puuhaa. Salin ansiosta ulkoinen olemukseni ei anna muille ihmisille oikeaa kuvaa minusta, enkä sitä halua kellekään kertoa.
En tiedä johtuuko tuosta käsien vapinan aiheuttamasta jännityksestä ja pelosta vai humalan ympärille rakennetusta itsetunnosta, mutta nyt viimeisen parin vuoden aikana olen alkanut saamaan paniikkikohtauksia. Ensimmäinen tuli aivan yllättäen kassajonossa. Yhtäkkiä en saanut henkeä, tärisin niin holtittomasti etten pystynyt pitämään ostoskoria kädessäni. Tuli kauhea pakokauhu, kroppa lamaantui ja suu kuivui niin etten pystynyt puhumaan. Kohtaus meni ohi ehkä minuutissa, mutta vapina jatkui samanlaisena vielä tunnin verran. Jälkeenpäin samanlaisia kohtauksia on alkanut tulemaan useammin. Yleensä ne tulevat julkisilla paikoilla, joissa joudun puhumaan tai olen jotenkin toiminnan keskipisteessä. Opiskelen nykyään ja koulussa on ollut muutama tuskainen hetki. Kerran sain kohtauksen oppitunnilla opettajan kanssa puhuessani ja toisen kun olin alkamassa pitää esitelmää. Tulee pakonomainen tarve lähteä juoksemaan tilanteesta. Kertaakaan en ole vielä lähtenyt
. Kotona ollessani tai tuttujen kavereiden kanssa en yleensä saa kohtauksia, mutta panikoin ja pelkään koko ajan joko paniikkikohtausta tai käsien tärinää. Mua pelottaa ja ahdistaa kun menen nukkumaan. Aamulla kun herään, alan ensimmäisenä miettimään, mitä tilanteita tänään on edessä ja miten voin ne välttää. Muistelen haikeana, kun nuorempana kaikki ongelmat oli aamulla unohtuneet. Nyt ne vaan kasaantuvat ja tekisi mieli jäädä peiton alle.
Sain maanantaina autoa ajaessani tähän mennessä pahimman kohtauksen. Olin varma, että menetän tajunnan, mutta onnistuin onneksi ajamaan tien poskeen. Tuon jälkeen aloin ensimmäistä kertaa selailemaan netistä noita minun oireita ja oli aika lohduttavaa lukea monelta foorumilta, että en ole ainut. Oli hienoa löytää nimi noille sairauksille ja tajuta, että niihin on saatavissa lääkkeitä ja helpotusta. Pidät varmaan tätä lukiessa minua melko valmiina tapauksena, siltä itsestäkin välillä tuntuu. Olen ollut viime ajat täydellinen hermoraunio. Koin eilen yhden elämäni helpottavimmista hetkistä, kun kerroin ongelmista ensimmäistä kertaa avovaimolle. Itkin tuon jälkeen monta tuntia putkeen puhtaasti helpotuksesta. Siinä tippui niin suuri kivi sydämeltä, että loiskaus kuului varmaan kauas. Huomenna soitan lääkärille ja toivon että osaisin selittää asiani niin, että hän pystyisi auttamaan. Mun elämä on tällä hetkellä melko riekaleina. Meille syntyy kesällä vauva, enkä pysty edes ajattelemaan koko asiaa ennen kuin saan oman pään kuntoon. Haluan, että elämäni muuttuu tänä kesänä, ihan sama mitä se vaatii.
