Yksi paniikkihäiriöinen myös ilmoittautuu:
Oma tuntemukset saivat alkunsa armeijasta, jossa perfektionistina ja lievähkönä narsistina oli yllättävän hankalaa. Oikeastaan siellä tämä luonteenpiirre vasta tuli esiin, koska aikaisemmin vastaavia ei ollut havaittu edes vanhempieni puolesta. Jälkeenpäin muistelen että tavotteet olivat korkeita ja ehdottomia eli oli pakonomainen pyrkimys virheettömiin suorituksiin. Ensimmäiset kohtaukset iskivät illalla/öisin kovan univelan ja rasituksen takia --> En jaksa/pärjää^10 --> kohtaus. Olivat yhtä helvettiä ja siitä alkoi kehäilmiö, eli uuden kohtauksen pelko, joka laukaisi uusia kohtauksia. Tupakavereilta koitin oireita peitellä loppuun saakka, kunnes oli pakko kertoa vähän missä mennään. Myöskään kova tahti päiväpalveluksessa ja jatkuvat sosiaaliset tilanteet edistivät kohtauksien tulemista.
Oli hienoa istua veksissä melkein itku kurkussa, kun ei vain jaksanut enää yrittää selvitä. Armeijan ""kova"" meininki ja oma olotila ei ollut paras yhdistelmä, kun yritti selvitä päivän palveluksesta. -->
Lähete psykiatrille joka määräsi ensihätään Efexor Depotia. Lääkkeitä mietin muutaman päivän harkitsin. Viikon kotihoidossa yhden otin, ja kihlattuni ja minä pelästyimme oireita enemmän kuin itse kohtauksia. Silmät olivat kuin lautaset, äijä höpöttelee omiaan, "mania päällä". Parin päivän jälkeen oireet helpottivat ja ainuttakaan en enää ottanut. En kokenut niiden parantavan sitä oikeaa syytä. Muutamana viikonloppulomina mietimme vanhempieni kanssa että joku muu ratkaisu tilanteeseen pitäisi saada. Perfektionistina palveluksen keskeyttäminen ei tullut itselleni kyseeseen ja tätä valintaani vanhempani tukivat. Lopputuloksena pyysin siirtoa pois AUKista ja B-kelpoisuusluokan papereita.
Näin jälkeenpäin ajatellen tuo B-kelpoisuusluokka oli ratkaisevin muutos, koska ajatusmaailma muuttui niiden myötä --> B-paperit --> oma vaatimustaso laski sekä muiden odotukset --> paniikkihäiriöt loppuivat lähes kokonaan. Silti jotkut asiat, kuten leirit, vaativat marssit yms. aiheuttivat kohtauksia ja anoin niistä vapautukset. Niiden saaminenkin tuntui olevan mahdotonta, kun yksikköupseeri ei ottanut asiaani tosissaan, joten jouduin joka vapautusta kynsin ja hampain anomaan.
Oli se kyllä kova paikka, ensin ollessa yksikön "parhain" (kovimmat pisteet ja tulokset) joka ajatteli että se RUK on ainut vaihtoehto, joka suoritti loput palveluksestaan kirjurina. :hyvä:
Armeijan käymisestä on kohta 3 vuotta ja sitä on oltu työelämässä + opiskelemassa, eikä tänä aikana ole tullut kuin yksi lievä kohtaus. Onnekseni olen oppinut käsittelemään näitä tilanteita jotka voivat kohtauksia aiheuttaa. Yksi syy varmasti mikä oman pään laittoi sekaisin, oli tuo, etten päässyt armeijasta pois, luonne ei antanut periksi. Myöskään päivittäiset toimeni eivät olleet omissa käsissä, vaan mentiin juuri siten miten käskettiin. Tällaisia tilanteita ei tällä hetkellä ole työelämässä. Nykyinen työtehtävät ovat asiantuntijatyössä, joissa ollaan oman itsensä herroja ja opiskelu se vasta itsenäistä onkin.
Yksi negatiivinen puoli tästä seikkailusta jäi. Olen sen käsittänyt jonkinlaiseksi arvostelun peloksi. Ei niinkään koulu- tai työelämässä, vaan ikäisteni keskuudessa ja tarkemmin ottaen vieraiden ihmisten keskuudessa. Tästä syystä esim. baareissa en pysty käymään. Ja tämä taas on verottanut kaverisuhteita paljon. Myös baareissa käymättömyyttäni saa selitellä usein ja selityksenä kerronkin etten vain viihdy tai tykkää käydä.
Summasummarum: Avain omaan "paranemiseen" oli itsensä palauttaminen maanpinnalle omine tavoitteineen ja odotuksineen sekä itsensä hyväksyminen vain "vähän" huonompana kuin muut.
Toivottavasti joku sai jotain ajatuksia oman paniikkihäiriön kanssa elämiseen.
Onko muilla tällaista "baaripelkoa"? Kohtalontovereita?
)? Vasta saatuani täysimittaisen kohtauksen, tulin ajatelleeksi paniikkihäiriön mahdollisuutta. Kohtaukseen ja viimeyön adisteluun on liittyntyt myös olennaisena osana hulluksi tulemisen pelko. Karmiva ajatus siitä, että tästä ei enää toivuta tai palata normaaliksi.
Nykyään varmaan onneksi vähän paremmassa kunnossa.
