Opiskelijoiden asema yhteiskunnassamme on viimeaikoina antanut aihetta keskustelulle, varsinkin kun hallitus sivuutti opiskelijoiden tukien parantamisen budjettiesityksessä kokonaan. Kaikkitietävässä viisaudessaan päättäjät tulivat siihen tulokseen, että nykytuet ovat opiskelijalle varsin riittävät. Se seikka että opintotuen opintorahan osuutta ei ole korotettu yli kymmeneen vuoteen, ei tunnu Arkadianmäellä huolettavan. Mitä sitä nyt pienestä rahan ostovoiman heikkenemisestä huolehtimaan, kyllä opiskelija pärjää sillä maksimissaan hiukan yli 400:lla eurolla kuussa. Asummehan maassa jossa asumiskustannukset ja elintarvikkeiden hinnat ovat suorastaan naurettavan alhaisia.
Vaikka meillä kaikilla on kohtalaisen paljon kokemusta opiskelijan elämästä, ajattelin kuitenkin jakaa kanssanne omia ajatuksiani opiskelijaelämän ihanuudesta ja kurjuudesta.
Yksi opiskelijaelämän suurimpia ilon ja huolen aiheita on opiskelijan henkilökohtainen talous. Onnellisimpia päiviä opiskelijan elämässä ovat ne päivät, kun opintotuki rapsahtaa tilille. Hirveimpiä päiviä ovat ne, kun opintotuki rapsahtaa tilille ja opiskelija huomaa, että vuokran eräpäivä oli jo toissapäivänä, joten opintotuki korkeintaan auttaa vetämään tilin pois miinukselta.
Opiskelijalla on monta tapaa yrittää selvitä tästä ahdingosta. Halvempi asuminen, isä, äiti, opintolaina, isoisä, isoäiti, työssä käynti ja nälkäkuolema ovat perinteisiä opiskelijan keinoja hankkia tai säästää rahaa. Valitettavasti kaikilla ei konsepti pappa betalar onnistu, jos papalla ei ole millä betalata.
Valtio kannustaa opiskelijaa opintolainan ottamiseen. Laina on matalakorkoista ja sitä ei tarvitse alkaa maksaa takaisin kuin vasta n. puolitoista vuotta valmistumisen jälkeen. Laina on kuitenkin lainaa ja jotkut meistä opiskelijoista jättävät mielellään opintolainan ottamatta, sillä opiskelijalla on mahdollisesti tiedossa vielä asuntolaina ja autolaina ja käyttölaina ja laina. Lainoja joita esimerkiksi korkeakoulussa opiskeleva alkaa maksaa vuosia myöhemmin kuin ammattiin valmistunut putkimiesystävänsä, jonka palkka on joka tapauksessa parempi, kuin kirjastotädiksi tai sedäksi päässeen entisen yliopisto-opiskelijan.
Opiskelijan on mahdollista ansaita lisätienestejä töitä tekemällä. Tästä ahkeruudesta ja talouden eri osa-alueisiin osallistumisesta valtio on palkinnut opiskelijat tulorajoin. Koska opiskelijan on ilmeisesti tiettyyn pisteeseen mennessä oltava valmis ammattiin, perustamaan perhe ja tulemaan tuottavaksi osaksi yhteiskuntaa, ei hän saa hidastaa matkaansa tähän joka pojan ihannetilaan tekemällä töitä opintojen aikana. Tiedä vaikka opinnot hidastuisivat niin että auto, omakotitalo, puoliso, kultainen noutaja ja 1,7 lasta hankittaisiin vasta 28 vuoden iässä 27 ikävuoden sijaan.
Mikäpä muu opiskelijana olemisessa onkaan olennaisempaa, kuin itse opiskelu. Iloiten opiskelija pänttää tentteihin ja käyttää aikaansa esseiden ja puheiden tekemiseen. Varsinkin kun opiskelijan tietokone on romurautaa ja sammuu 10 minuutin välein, pakottaen hänet kirjoittamaan joka toisen kappaleen uudestaan. Omimmillaan ahkera ja virkeä opiskelija on aamuisin yrittäessään ehtiä kello 8 luennolle. Painettuaan torkkunappia kerran liikaa, opiskelija yrittää yhtä aikaa sekä juosta, että laittaa kenkiä jalkoihinsa ehtiäkseen opinahjoon vievään bussiin.
Ystävällinen bussikuski kaasuttaa tiehensä, opiskelijan juostessa bussin sivua pitkin ja huitoessaan sivupeilistä kiiltäville bussikuskin demonin silmille. Tällä kertaa opiskelijalla on onnea, sillä seuraava helvetin seitsemännen kerroksen pirullinen sekasikiö saapuu busseineen heti perään ja opiskelija voi suorittaa iki-ihanan bussimatkansa. Rituaali alkaa kun opiskelija tervehtii bussikuskia yrittäen olla kiinnittämättä huomiota päästä ulostyöntyviin sarviin ja sieraimista nousevaan savuun. Luonnollisestikaan kuski ei tervehdi takaisin. Seuraavaksi opiskelija yrittää saada bussikorttinsa toimimaan, mutta laite on yhtä ystävällinen kuin kuskikin.
Päästyään asiassa eteenpäin, aina yhtä sosiaalinen ja intellektuelli opiskelija alkaa epätoivoisesti etsiä katseellaan tyhjää paikkaa johon istua. Tietenkään sellaista ei löydy, joten opiskelijan on tyydyttävä istumaan jonkun viereen. Onneksi bussin tilavat, pehmeät, nojatuolimaiset istuimet saavat opiskelijan unohtamaan sen faktan, että hän istuu puoliksi ilmassa käytävällä, missä myöhemmin bussiin nousseet matkustajat yrittävät tietyin väliajoin epätoivoisesti kävellä hänen jalkansa lävitse. Saavuttuaan perille ja juostuaan luokan luokse hengästynyt mutta onnellinen opiskelija huomaa kellon olevan viittä vaille kahdeksan. Hän on ajoissa. Luento on peruttu.
Opiskelijaelämän suloisinta antia ovat ne onnentäyteiset päivät, kun opiskelija ei pääse ulos kotiovestaan ja jää rypemään itsesääliin eksistentiaalisen ahdistuksen kyllästämänä, kysellen: Kuka minä olen? Mitä minä teen? Onko tässä järkeä? Haluanko oikeasti kulttuuriantropologiksi vai antropologiseksi kulturelliksi. Lapsena kaikki oli niin paljon helpompaa, sillä jokainen tiesi miksi halusi. Silti muillakin aloilla on opiskelijoita, kuin poliisi- ja prinsessakouluilla. Olisiko sittenkin pitänyt ryhtyä prinsessaksi? Useimmiten opiskelija sulkee nämä kysymykset mielestään jättäen ne muhimaan myöhempää murhanhimoa varten, huomatessaan keski-ikäisenä pettyneensä elämäänsä ja työskentelevänsä tutkijana pienessä kopperossa, vielä pienemmällä palkalla, alalla joka ei sittenkään kiinnostanut.
-edit- ajattelinpa liittää tähän tän aihetta sivuavan puheeni, jonka pidin yhellä kurssilla.