Kerrotaanpa tähän absurdi tarina 12 vuoden takaa, vaikka siinä ei tekniikoihin asti menevää itsepuolustusta olekaan mukana. Olin koko lapsuuteni toivottoman epäurheilullinen, kunnes 15-vuotiaana innostuin kamppailulajeista. Sain tuolloin hädin tuskin kosketettua kämmenillä polviini, 10 etunojapunnerruksen tekeminen tuotti vaikeuksia, enkä varmaan juossut 2000 enempää Cooperissa.
Olin treenaillut vajaan vuoden ja innoissani osallistuin viikonloppuleirille. Seisoskelin siis kesäkuisena sunnuntaiaamuna puoli kahdeksan aikoihin Rautatieaseman edessä raitiovaunupysäkillä, kun joku potkaisi minua sivusta jalkaan, lujaa. Käännyin ja näin potkaisijan, parikymppisen miehen, jonka silmät seisoivat päässä ja joka huusi, "VITTU MÄ OON KERRAN TAPPANUT JA TEKIS MIELI TAPPAA TAAS!" Nappasin treenikassin maasta ja lähdin perääntymään, kaveri potkaisi minua uudelleen, mutta tällä kertaa onnistuin torjumaan potkun. Samassa tuli raitiovaunu ja käännyin sitä kohti toivoen pääseväni turvaan. Hyökkääjä kääntyi minusta poispäin, joten nousin vaunun takaovista sisään.
Uusi tuttavuuteni kuitenkin nousi myös samaiseen raitiovaunuun keskiovista ja lähti kulkemaan perää kohden. Käytävällä hän potkaisi ensin vastaantullutta miestä työntävällä etupotkulla rintaa, minkä jälkeen hän potkaisi ikkunan vieressä istuneen miehen pään lasiin sillä voimalla, että tämän silmälasit hajosivat. Kaikki ihmiset lähtivät pikaisesti vaunun etuosaa kohti, mutta oman pakoreittini mies sulki. Olin siis jumissa miehen ja vaunun takaseinän välissä. Kuljettaja ei huomannut mitään ja vaunu lähti liikkeelle.
Miehen silmät seisoivat edelleen kun hän käveli aivan viereeni, selkeästi muistamatta jo kertaalleen esittäytyneensä pysäkillä. En enää muista "vuorosanoja" kirkkaasti, mutta seuraava keskustelu syntyi välillemme:
-Vittu mitä pelkureita, arvaa mitä noille pitäis tehdä?
-N-n-o?
-Niiltä pitäis kaikilta viiltää kurkku auki, mä pidän mukana aina tällasta.
Mies kaivoi taskusta kääntöveitsen, jonka terä oli paksu ja lyhyt. Oma sydän hyppäsi kurkusta entistä ylemmäs ja rupesin silmäilemään treenikassia tilapäisvälineeksi ja ovia pakoreitiksi, raitiovaunun vauhtikaan ei olisi pahemmin haitannut poishyppäämistä.
-E-e-i kai sellanen kannata? Mitä sä siitä hyötyisit ja tulis vaan ongelmia?
-Vitut siitä mitään ongelmia, kytät ottais vaan kiinni ja päästäis seuraavana päivänä pois.
Tässä kohden saavuimme Pitkänsillan kohdalle ja vaikka silmät seisoivat edelleen päässä, ääni muuttui.
-Älä muuten pelkää mua. Mä oon käyttäny aineita reilut kymmenen vuotta ja mielialat vähän heittelee. Ollu 2 vuorokautta ylhäällä ja menossa himaan. Mun nimi on muuten Antti
-Ville
-Joojoo, mihis sä oot menossa?
-...öh, treeneihin.
-Mihin treeneihin?
-...sellaselle itsepuolustusleirille...
Ehdin miettiä oliko päämäärääni järkevää sanoa, mutta mieleen ei tullut tuolla hetkellä mieleen mitään muuta lajia kuin tennis, eikä mailaakaan ollut mukana. Vastaustani seurasi syntymäni jälkeen elämäni absurdein tilanne kaverin vastatessa aivan vilpittömästi:
-Just, se on hyvä harrastaa tommosta, nykyään on kaikkia hulluja liikenteessä.
-Joo, niin on...
-Mä jään tossa seuraavalla pois, jäätkö säkin?
-En. Meen vielä eteenpäin.
-Ok, ei muuta ku hyvät jatkot. Jos näät mut joskus kaupungilla ni tuu vaan moikkaan ja pummiin röökii tai jotai...Moi!
-Moi.
Uusi kaverini hyppäsi pois Väinö Tannerin kentän kohdalla ja itse jatkoin matkaa. Päivän treenit sujuivat harvinaisen motivoituneena, joskin syke oli kummallisen korkealla :D