Näinköhän on ihan fiksua lähteä tässä asiassa vänkäämään, tiedä vaikka itse Nina Mikkosta quottaan, mutta menkööt nyt.
Noniin, nää on nää modernit kasvattajat (yh:t ja muut valopäät) täällä kertomassa miten maailmaan saadaan parasta työvoimaa. Tarhaus nimenomaa on hyvä tässä tarkoituksessa. Alistetaan olio jo pienestä pitäen, että pitää täyttää tietty säännöstö ja normisto, jotta olisi ok. Siis, parijonossa syömään. Vitut siitä, käytäytyykö kaikki hyvin ja kiittävätkö ne ruuasta, kuitenkin rukoillaan ja kiitetään kaikki yhteen suureen ääneen. Hyvä. Ryhmässä toimiminen voi siis alkaa jo niin pienestä kuin pikkumuurahaisemme kehtaamme (oman moraalimme) mukaan sinne lykätä -ettei se oo äitin tai iskän työajasta (tai "omasta ajasta pois"). Hienoa, että meillä on myös vuoropäiväkodit! Sinne(kin) voi käärön ku käärön viedä, vaikka vasta puolivuotiaana. Sit laitetaan se sinne kouluun kasvamaan, ja jos on työvoimalla onnea, se on vielä mies ja pääsee suomenarmeijaan, siellä sentään opetetaan pojat tavoille.
Ok, kaikilla ei ole mahdollisuutta jäädä kotiin lasta kasvattamaan. EIKUN MITÄ? Siis miten niin ei ole, eikö sitä lapsentekoa voi harkita yhtään tarkemmin? Ok, kaikenlaista sattuu, ilmeisesti siis lapsiakin. Hyväksytään. Mut silti? Onko suomessa joku yh-äiti kuollu nälkäänsä? Saati lapsi?
Tottakai (yleensä) lapsi tykkääkin käydä hoidossa, totta vitussa, jos ei juuri muuta kivaa, kotona piirtelyn ja puistossa keinumisen lisäks ole koskaan ollukaan. Koirakin tykkää siitä kivasta mihin se on totutettu.
Tästä paistaa vahvasti läpi se asenne, että on äärimmäisen halveksittavaa olla niinkuin muut ja pitää olla oma ainutlaatuinen itsensä. Mistään ei saa olla samaa mieltä kuin valtavirta. Kummasti tämä asenne vaan johtaa siihen, että jossain määrin eristäydytään yhteiskunnasta ja sitten iän myötä katkeroidutaan kun kukaan ei ymmärrä.
Miksi se koira pitää totuttaa johonkin muuhun kivaan, jos sitä ei ole aina tarjolla? Miksi sen lapsen pitää aina nauttia äidin helmasta, kun se tuskin siinä kuitenkaan kyhjöttää koko elämäänsä? Ja jos kyyhöttää, niin onko se elämä nyt niin hohdokasta? Tuoko se äiti-kulta myös lapsukaiselleen kumppanin, jonka kanssa pääsee lisääntymään ja voidaan taas pitää huolta porukalla siitä ihanasta pallerosta?
Vähän ajatella sitä lapsentekoa, se on ihmiselämä! Vastuu luomasta elämästä pitäis kantaa ehkä vähän enempi kuin yön ja ~10 tuntia päivästä. Mistä se lapsi saa sen ehdottoman rakkauden tunteen, jossei siitä lähimmästä turvastaan -äiditään tai isästään? Tuollaisissa suurissa tahroissa se läheisyys siihen välittävään aikuiseen on pienelle lapselle tosi pitkä matka. Jos joku ruotsalaistutkimus sanoo, että lapselle on tervettä olla sosiaalisesti aktiivinen ja suljettuna vieraisiin massasäännöstöihin (okei, varmasti tulevat tutuiksi), niin hienoa, onneksi eletään 2000-lukua, ja meillä on autot. Meillä on päivä -ja perhekerhot (muutama tunti päivässä), muskareita, perhepäivähoitajia, you name it. Mikä tekosyy itsekkyyden lisäksi vielä puskee laittamaan sen lapsen sinne suureen päiväkotiin? Kaikki lapset ei sinne sovellu, ja vaikka valtaosa sopeutuisikin, ei se suinkaan tarkoita sitä, että heidän emotionaaliset tarpeensa olisi miltään osin tyydytetty. Lapsi ei osaa kertoa, jos se kaipaisi enemmän vanhempiaan (joihin sillä on oikeus), miten lapsi osaisi haluta, jotain mitä tarvii, muttei ole koskaan saanut?
Se on kyllä totta, että kaikki ei sovellu sinne päiväkotiin. Ei vaan ole sosiaalisia taitoja. Jotkut taas sopeutuvat ja joidenkin ei tarvitse sopeutua, koska se on heille täysin luonnollista. Ainakin omilla kriteereilläni näiden sopeutumattomien on kyllä aika menestyä elämässään. Kun pienestä pitäen se äiti huolehtii, että omalla pikkuisella on varmasti kaikki hyvin ja siellä natsilaitoksessa ei kukaan pääse totalitarismin ideologiaa syöttämään, niin johan on hyvän lähtökohdat tulevaisuudelle kunnossa! :jahas: "Ei minun tarvitse mihinkään kouluun mennä, ihmiset on ihan mulkkuja siellä", "En vain sovellu työelämään, elän siis kotona sossun rahoilla", "en minä halua mitään parisuhdetta tai kavereita. Viihdyn yksin paljon paremmin. Ei kukaan sitä paitsi yllä yhtä korkealle ajattelun tasolle kuin minä". Justiinsa näin.
Pelkästään se, että voi tehdä lapsia, ei minusta ole riittävä peruste sille, että lapsia sitten tehtäisiin. Kyllä pitäis etukäteen vähän kelailla, että miten tarjota lapselle se paras mahdollinen kasvun tuki ja turva, ...
Lapsia tehdään, että saadaan ne omat geenit siirtymään eteenpäin, ja niitä kasvatetaan, jotta myös ne lapsukaiset pääsee joskus niitä geenejä siirtämään. Kasvatuksen tulee siis tapahtua niin, että se lapsi saa hyvät pohjat niitä geenejä siirtää. Nykymailmassa ilman sosiaalisia taitoja se tahtoo vain olla aika hankalaa.
En tietenkään tyrmää kaikkia hoitomuotoja, kuten perhepäivähoitoa, jossa lapsi saisi lähemmän ja toivottavasti pidempijaksoisen yhteyden siihen yhteen selkeään turvaan. Missä lapsia on vähemmän yhtä aikuista kohden, sen parempi se on tottakai. Ideaalimpi tilanne olisi tottakai se, että lapsia tehtäisiin radikaalisti vähemmän, ja enemmän suunnitellusti.
Maailmassa on toki monenmonta onnistunutta perhettä ja lapsikasvatelmaa, mut en mä nyt sanois, että tää kasikytluvun alussa joka kolkkaan levinnyt massatarhaus lapselle hyvästä olis. Riittää kun katselee ympärilleen ja tekee tämänpäivännuorten parissa nuorisotyötä. Ei sieltä suuresta tahrasta sen enempiä kavereita jää kun ala -tai yläasteeltakaan. Ja mitä opit? Syö tai tule syödyksi, eikö terveempiä aikuisia saatais kuitenkin niin, että pienestä pitäen kunnioitettais toisia ihmisiä ja osattaisiin kuitenkin pitää omat puolemme? Ettei se olisi näin nurinkurista kaikki, kunhan mä saan, ni katotaan sitten paljonko on kuussa varaa laittaa spr:n tilille.
Oikeasti vähän huolettaa, jos todella yleinen ielipide on sillä kannalla, että omalle lapselle tosiaan on parasta se, että ovat ensin päivän tarhassa, kun vanhemmat on töissä, iltasin pitää harrastaa kaikenlaista, iskä menee puntille ja kun iskä tulee sieltä äiti käy vielä viettämässä omaa aikaa naapurin pirjolla ja tulee kotiin laittamaan iltapalaa. Lapsi voikin sit onnellisena nukahtaa sänkyynsä herätäkseen aamuseitsemältä tarhaa varten. Viikonloppuisin sentään pääsee mummolaan, onneks mummoilla ja papolla on aikaa ja energiaa leikkiä ja kuunnella lasta. :kippis1:
Miksi siellä hoitopaikassa pitäisi olla aikuinen tukena ja turvana? Mielestäni sinne pitäisi juuri niitä omanikäisiä lähteä näkemään, aikuisia on kotonakin. Ei sieltä tarhasta, koulusta - tai missä se lapsi sen nuoruutensa onkaan - tule niitä kavereita paljon jäämäänkään, mutta taidot kyllä jää.
Miksi sen lapsen pitäisi olla siellä kotona koko päivän viikkoja ja vuosia putkeen? Onko se nyt niin valtavasti liika jos vaikka sen tavallisen kahdeksan tuntia on äidistään erossa? Eikö voi tätä kultaista keskitietä etsiä, missä se lapsi oppisi niitä kanssakäymisen taitoja ja yhteiskunnan sääntöjä päiväkodissa ja saisi myös sitä kasvatusta kotona? Vertauskuvana; miksi opettaa lapselle pelkkää luistelua jos haluaa tästä jääkiekkoilijan?
Lapsettoman, vailla elämänkokemusta olevan pojanklopin pohdiskeluja. ;)
:itku:
